Kesämusajaarittelua

Pääsinpä vhdoin bloginkin äärelle, sillä kesälomallahan on aina niin kiire ettei koneellekaan ehdi. Suuryllätyksenä koko päiväkirjan ulkonäkö oli yhtäkkiä uudistunut, ovat näemmä päivittäneet systeemejään…Ei siinä mitään, magee.

No juu, olihan mulla asiantynkääkin. Viikonloppu tuli vietettyä Ankkarockissa Seireenin, Suskin ja tämän kaverin Sadun kanssa. Alunperin oli liput vain lauantaille, mutta kiitos Färsaarten sumujen The Rasmus siirsi lauantaille merkityn esiintymisen sunnuntaille. Suskilla on outo taito puhua itsensä sisään vaikka minne, joten sujahdettiin festareille uudelleen korvaavilla vapaalipuilla. Olikin pojilla sitten hvetin kova keikka, harmitti kyllä, kun kaksi suosikkia – Time To Burn ja Heart Of Misery eivät olleet poikien biisilistalla.

Muita mieleenpainuvia olivat Disco Ensemblen ja PMMP:n energiset lauantaiesiintymiset, jota tuli seurattua We Might Fall Apartiin asti. Hevikaraoken ja muiden vähän nimekkäämpien esiintyjien ohessa lupasin Sadulle polttavani hänelle Ensemblen levyn ja pistäväni sen Suskipostiin. Jyrikin tuli kavereineen häiriköimään: käveltiin alueella ja bongattiin Jyri, joka tietysti kävi kimppuun huutaen kaikkea chat-juontajaa ihailevaa ja valokuvaten kuin paparazzi ikään.

Jyristä päästäänkin aasinsillalla viime torstaihin. Isä heitti studiolle, ja 1.25 alkoi lähetys. Kaikki meni tosi hyvin putkeen, juttua riitti ja porukka oli mukana hyvin. Olin valmistellut aiheita tarpeeksi, ja energia pysyi hyvänä koko lähetyksen. Oli ehkä paras yksin vedetty lähetys. Espoon vampyyritkin pistivät viestiä ruutuun. Viimeksi mainitsin vastanneeni yhteen fanipostiin, ja olivatpa taas katsomassa lähetystä lähettäen nipun kiitos- ym. viestiä. Kiva juttu sinänsä, pelkään vaan, että pariskunnasta tulee jonkinlainen rasite…Amateur Movies
Näin Jyrin myös perjantaina, kun pojat toivat pitkään odotetun paitansa. Aloittaessani ”uraani” Jyri pyysi nimittäin, että laittaisin heidän tekemäänsä Megaleffaa mainostavan t-paidan joskus lähetykseen. Suostuin, ja nyt on ”Moro! Mä oon nähny Megaleffa!”-tekstillä varustettu paita hollilla. Täysin väärää kokoahan se on, mutta laitan mielelläni keskustelua herättävää pukinetta päälle. Ens torstaina voisin poikien kämäleffaa mainostaa.
Toisella aasinsillalla päästäänkin Villen ja mun leffaprojektiin Aatu Returns. Ville lähetti peruskässärin, jossa on juonirunko selvillä, vähän joutuu ehkä hiomaan dialogia, mutta sen voi tehdä ”paikan päällä”. Hyvää läppää oli Ville tehtaillut sen pohjalta, mitä oltiin moneen otteeseen yhdessä aivomyrskyilty. Saa nähdä, jos saataisiin tällä viikolla jotakin purkkiin. Toivottavasti tietysti, sillä paljon ja vakavasti ollaan hommaa suunniteltu.Villellä ja mulla ei olekaan ollut sellaista yhteistä projektia Karkkilan vaelluksen jälkeen. Omana tavoitteena on olla astumatta Villen varpaille- alkuperäinen Aatu kaatui mielestäni siihen, että Teemun ja mun alkaessa jyrätä Villen suunnitelmia idean isän into lopahti. Toivottavasti homma onnistuu tällä kertaa,  jottei jää ihan pilvilinna-asteella tämä leffa, jota on ideoitu ihan editointikikkoja ja taustamusiikkeja myöten…
Tämä kesä CD:llä
Kolmas aasinsilta vieköön meidät kesän aikana hankittuihin levyihin, joita tuossa viikko sitten lupasin jotenkin arvioivani. En nyt ryhdy mihinkään syväanalyyseihin, sillä ostettuja ja kopioituja albumeita on hyllyyn kertynyt turhankin kiitettävästi tässä kesän aikana. Mambankin biisissä todetaan, että ”vielä on kesää jäljellä”, mutta tätä kesämusalitaniaa varten ajateltakoon, että kesä on ohi, niin saadaan jonkinlaiset raamit löpinöille. Joten tässä tätä tulee, sekavassa järjestyksessä tietysti:
Marvin Gaye: What’s Going On
Motown-legendan ehkäpä kuuluisin levy Sexual Healingin ohella tuli tilattua superalehintaan CDONista. Monta kertaa olen hehkuttanut Motown-levy-yhtiötä, ja mielenkiinto artistia kohtaan syntyi kuunnellessa Motown-kokoelmaa kuunnellessa. Suvi osti viime Berliininreissulla tuliaisiksi äijän live-levyn, joka ei valitettavasti sammuttanut janoani täysin, vaikka paljon tykkäsinkin. Iskin siis hiirenklikkauksella tähän soul-klassikkoon, jonka Gaye itse tuotti vastustaen yhtiön konemaista hittitehtailua. Komea teemalevyhenkinen kokonaisuus, jolla äijä lauleskelee smoothisti niin Vietnamin sodasta, ekokatastrofeista kuin Jumalastakin. Huvittaa, kun mies on kirjoittanut itse kansivihkoon saatesanat, joissa hän huonolla kieliopilla toteaa mm. ettei osaa kirjoittaa itsestään mitään ”ei-kehuvaa”. Sulavaa materiaalia kaikki biisit, kuitenkin lemppariksi taitaa selvitä itse nimikkobiisi.
Hurt: Vol.1
Sanovat, että Hurt on Tool-kopio, mutta kun en ole kuullut potentiaalista esikuvaa yhtään, niin en osaa heittoa kommentoida. Anyway, kyseessä on miehekästä jenkkiheviä soittava bändi, johon tutustuin nähtyäni Rapture-musavideon. Kyseinen biisi jyrisee kovaa muttei korkealta, laulajanäänestä tulee hetkittäin mieleen James Hetfield. Levy alkaa tavalla, josta en ole koskaan perustanut: balladilla, joka ei edes ole mikään erikoisen hyvä. Olen aina sitä mieltä, että levyn pitää alkaa munakkaalla menolla ja loppua balladiin, tempo saa siinä välissä sitten vaihdella vapaasti. Mutta siinä missä levy alkaa vähemmän toivotulla tavalla, muu levy on täyttä rautaa: dramaattista ja äijää, koko bändi esiintyy kautta linjan tyylikkään aggressiivisesti ja kikkailua löytyy muttei liikaa. Tällä hetkellä sanoisin puolittain hittibiisimuottiin valetun voimaballadi Falls Apartin ja tätä seuraavan Foreverin iskevän eniten. Monasti tuntuu vähänkin raskaampaa musaa kuunnellessa, että voisivat soittaa rajummallakin saundilla, mutta Hurt kyllä vetää homman kotiin.
Stéphane Pompougnac: Costes
Hämäävästä otsikosta huolimatta kyseessä ei ole jonkun artistin soololevy, vaan kokoelma ranskalaista loungemusaa, jonka kyseinen heppu on miksannut yhteen pakettiin. Ilmeisen maineikas DJ on tuottanut nipun samanhenkisiä levyjä eri nimikkeillä, ja näihin törmäsin alkukesästä Stockalla. Pistin nimen mieleen ja eMuletin parit biisit. Tykästyin rentoon fiilistelyyn, joten valitsin myöhemmin kaupasta yhden (halvimman) levyn, jolla oli yksi imuttamistani biiseistä tavallaan ”laadun” takeena. Kivaa rytmikästä lounge-musaa, jota mieluusti kuuntelisi jossain hämyisessä kahvilassa hyvässä seurassa. Lemppareita ovat hieman lemmekäs Big Muffin My Funny Valentine ja pehmoviihde-elokuvamusaksi sopiva Rinôcérôksen Machine Pour Les Oreilles, muun muassa. Mulla on pitkään ollut tilausta tällaiselle rytmikkäälle taustamusajutulle, nyt osui ja upposi, sillä rytmit ovat tarttuvia ja melodiossakin on hyväntuulista fiilistä. Kansivihkossa Stéphane selittää jotain ympäripyöreetä, jonka jälkeen näyttelijä/malli Milla Jovovich saa DJ:tä kehuvan puheenvuoron.
Dame: So Was It Worth Dying For?
Olen kertonutkin, miten tutustuin tähän levyyn, mutta koska rakastan toistaa saman tarinan vähintään kolme kertaa, niin tässä tulee recappiä: Satuin kuuntelemaan tätä ennalta tuntematonta bändiä Stockalla ja ajattelinpa, että onpas menevää ja hyvänkuuloista naisbändin vetämää heviä. En ostanut levyä heti, vaan jäin epäröimään. Kunnes sitten olin seuraavalla viikolla Keravan Anttilassa päätyen jälleen levysoittimen äärelle. Ostinko tuolloinkaan, mutta ostopäätös varmistui joka tapauksessa, ja kunhan sitten kiikutien damet kotiin sain huomata että what the hell? Sehän onkin koko juttu TikTakin punkkarimman kitaristin sooloprojekti! Komeaa kuultavaa ainakin suurimmaksi osaksi, Scream (A Theme Song) tän levyn mulle möi, kovana kakkosena Pony, jonka intro rullaa kuulokkeilla kivasti korvasta korvaan. Levy alkaa instrumentaali-introlla, joka rauhallisen alun jälkeen alkaa rokata kelvollisesti ja kestää introksi verrattain pitkän kolmeminuuttisen verran. Miinuksia levy saa huonosta englannin kieliopista (sanoitukset ovat muutenkin vähän…sanotaanko vaikeatajuiset?), tietty demomainen, hiomaton fiilis tai siis semmoinen, että jos kyseessä ei olisi tiktakkilainen, niin ei välttämättä olisi materiaalia julkaistu…Levy on myös aika lyhyt ja 35 minuutista jää olo, ettei olisi tarpeeksi bang for the buck, niinku sanotaan. Mutta kun homma toimii, niin se kanssa toimii, ja eritoten yllätti irman lauluääni.
Johnny Cash: American V- A Hundred Highways
Mun Cash-”faniuteni” alkoi siitä, että rakastuin Kill Bill kakkosen soundtrackiltä löytyvän A Satisfied Mindin sanoituksiin. Olin nähnyt äijästä jonkun haastattelunpätkän ennen laulajan kuolemaa ja tykästyin miehen suorasukaiseen puheeseen päihdeongelmista, vieroituksesta ja uskostaan Jumalaan. Sitten pärähti uutinen, että miehestä tulee leffa, joka oli ”pakko” nähdä, joskin vasta DVD:llä. Innostuin nopeasti tilaamaan tämän levyn, joka jäi lopulta Cashin viimeiseksi. Levy on viides tuottajalegenda Rick Rubinin (joka on tuottanut mm. System Of A Downin viimeisimmät) kanssa tehty kokonaisuus, jolla Cash tulkitsee eri musatyylien biisejä omalla yksinkertaisella ja tunnelmoivalla tyylillään. Rauhallista kitaranrämpyttelyä kivoilla taustoilla, keskiönä pelkistetysti laulava vanhus, joka varmastikin tiesi lähdön olevan lähellä…Jää vähän katkeransuloinen olo tästä levystä, vaikken aiemmin olekaan tuotantoon tutustunut. Tämmöistä levyä ei toista mun levyhyllyssä olekaan; hieman tulee mieleen Damien Rice, mutta brittinuorukainen revittelee äänellään ja sovituksilla mahtipontisemmin. Jotenkin Cash inspiroi mua – oli päihdeongelmia, jotka mies selvitti tehdäkseen täyskäännöksen elämässään ja sovittaen tekemänsä virheet, ja comebackin tehtyään osasi avoimesti kertoa ongelmistaan ja elämästään.
Gnarls Barkley: St. Elsewhere
Crazy-biisi ihastutti alkukesästä, mutta on sittemmin alkanut rasittamaankin. Levy on täynnä elinvoimaista, pikkunäppärää kikkailua, eikä yhtäkään biisiä voi määrittää jonkun tietyn genren edustajaksi. Välillä fiilistellään, välillä rymistellään, jää tavallaan vähän sekava olo. On paljon kivaa menoa, semmoista retroilua sekoitettuna vähän futuristiseen toimintaan…äh, alkaa arvostelu noudattaa levyn harhailevaa tunnelmaa. Laulajan ääni äityy aika ajoin ärsyttämään. Näppäryyksistä kertovat jo muutamat biisien nimet: Go-Go Gadget Gospel, Necromancing, Feng Shui ja niin edelleen. Kesähittilevyksi tämä taitaa lopulta päätyä, niin ei tarvitse enää syksyllä muistaa koko bändiä tai siis tällä aliaksella esiintyvää DJ-ukkelia. Loppupeleissä Crazy on levyn parhaita vetoja, on ainakin suoraviivainen ja menevä.
Jurassic 5: Power In Numbers
Vanhahko levy, joka tarttui kokeilumielessä CDONin alelaarista mukaan. Kivaa ei-niin-gangstarappiä, tulee semmoinen mukava oldskool-viba albumista vaikkei mikään ikivanha olekaan. Mulla onkin nyt hyllyssä hyvä vanhemman hiphopin kokoelma, johon kuuluvat tämän levyn lisäksi Wu-tang Clanin Best Of, The Beatnutsien A Musical Massacre ja tuore imutus Blackaliciouksen Blazing Arrow, jonka ”arvostelun liitän nyt tähän sarakkeeseen yhtenevien tyylien takia. Hauskaa ja puolikevyttä menoa tämäkin, tarpeeksi kikkailua luvassa, jottei räpäytys käy monotoniseksi, kuten monasti genren levyille tuppaa käydä. Hauskana yhdistävänä juttuna, että Beatnuts vierailee Jurassicin levyllä, kun taas Jurassic vierailee Blackaliciouksen levyllä.
Muse: Black Holes & Revelations
Viimeistä vihdoin viedään. Kuultuani uudesta levystä ampaisin heti kauppaan ja koppasin Musen haltuun. Uutukainen jatkaa tuttua linjaa, jossa sekoitellaan mahtipontisia rock-kappaleita intensiivisiin piano-ja synamelodioihin. Matthew Bellamy on tehnyt taas komeat biisit, vaikkeivat hirveästi tuokaan uudistuksia vanhoihin levyihin verraten, ja laulaa omalaatuisella ja aina yhtä mageella tyylillään aina yhtä komiasti. Rumpujen osalta meno on muuttunut, sillä tahdit ovat aiempaa ”tanssittavampaa” tuotantoa, ja hommahan toimii, tulee intensiivisempi olo. Kiireiden takia levy on jäänyt valitettavalle huomiolle, mutta tällä hetkellä lempparehin kuuluvat Supermassive Black Hole ja Depeche Moden mieleen tuova Map Of The Problematique. Ja tulee sieltä välillä Queen-vaikutteitakin, kun pojat laulavat ajoittain eri harmonisesti.
No niin, eiköhän se ole siinä. Varmasti unohdin puolet siitä, mitä olin ajatellut levyistä sanoa, mutta kyllähän tälläkin pääsee alkuun. En osaa sanoa näistä levyistä varsinaista lempparia, kaikki ovat niin erilaisia.Lopuksi – Behind The Scenes
Jos kerron nyt bloginkirjoitustyylistäni, niin yleensä tykkään varata semmoiset puolitoista tuntia keskimäärin tähän hommaan. Tällä kertaa aloitin kirjoittamisen 8.44 ja kello on nyt semmoiset 12.25. Tein siis henkilökohtaisen jaaritteluennätykseni. Tulin vihjaisseeksi, että pitäisi valita Kerkon virallinen kesäbiisi jossakin välissä. But it is not this day! Eli kattellaan sitä asiaa sitten joskus myöhemmin. Sitä odotellessa poistun Kulmikseen, MORO!!!!

 

 

 

Posted by hurraakerkko

Vastaa