Chat-putki päättyy (ei siis lopullisesti. Älkää olko niin dramaattisia!)

Pakko kirjoittaa viime yönä näkemästäni unesta, syystä A) muistan siitä vielä suurimman osan ja B) se oli sen verran messed up, että tarinani voisi olla keskivertoa kiinnostavampi.
 
Olin jossain ihme majoitusrakennuksessa, jossa liikennettä riitti, ja muistaakseni talossa oli lapsiperheitäkin. Outoa sinänsä, sillä muistaakseni olin jollakin turnausreissulla futisjoukkueeni kanssa – joukkueen, johon kuului muun muassa joitakin LUOKKAtovereitani. Joukkueeni majoitustilat, vaikkakin ne sijaitsivat maan alla, olivat prameat: isohko sali, jossa monta sänkyä, ja yhtenä yksityiskohtana oven yläpuolelle rakennettu parvi, johon mahtui kolme tai neljä henkilöä kylki seinään päin nukkumaan. Jostain syystä yours truly ei kuitenkaan mukamas mahtunut saliin, vaan käsky kävi, että pitää mennä nukkumaan käytävälle matkasängylle. Niinpä siirryin sitten etsimään sänkyä, jonka asetin johonkin käytävälle. Sänkyni vieressä avautui ovi huoneeseen, jossa joku jätkä nukkui yksin, ja telkkarikin oli kaverille annettu.
 
Yhtäkkiä sitä oltiinkin jollain ihme festareilla, joita vietettiin vissiinkin samassa rakennuksessa. Maanalaisia pikkuhuoneita, joissa hengaili sekalaista porukkaa, oli tuskin valaistu. En tiedä ollenkaan kenen kanssa olin festareille lähtenyt, mutta yhtäkkiä piskuista poppootamme alkoi jututtaa joku hämäräperäinen nainen. Ei paljon napannut, joten kaverini alkoivat heittää jotain läppää siitä, että pitää mennä katsomaan HIMin keikkaa, ja lähtivät juoksemaan naista pakoon. Seurasin esimerkkiä pitkin säkkipimeitä käytäviä, ja tuntematon nainen jäi taakse.
 
Tuossa vaiheessa ei "festareille" ollut vielä saapunut hirveästi porukkaa. Maan alla sijaitsevissa huoneissa ja seurustelutiloissa istuskeli vielä suht vähän porukkaa. Karistettuamme naisen, tai oikeastaan pakomatkan loppumetreillä, lähdin nousemaan leveätä portaikkoa, jolle äkisti alkoi rynnätä ylhäältä niin maan p****leesti porukkaa. Ilmeisesti festarit alkoivat virallisesti vasta nyt. Vastavirtaan luoviessani huomasin, että virta koostui aalloittain hevareista, popimmasta porukasta, ja vielä kovemmista hevareista, joilla oli naamat maalattu asianmukaisesti.
 
Portaikko vei lopulta jättimäiseen juhlasaliin, jonka koristeellinen katto nousi parin, kolmen kymmenen metrin korkeuteen. Juhlasali oli muutenkin iso, oli baaria ynnä muuta, ja pinta-alaa kymmeniä x kymmeniä metrejä. Populaa oli paikalla kuin pipoa. Salin laidalla oli pieni ryhmä pyöreitä kahvilapöytiä, jotka olivat metallisia, ja niiden pinnat olivat punaiset. Istuuduin ja huomasin, että takananihan soittaa joku hyvä rock-bändi. Katsahdin heti takanani olevaa rumpalia, joka oli selkä minuun päin, ja olin tunnistavinani hepun; militantti-lippis, silmälasit, leukaparta ja tutun oloiset vaatteetkin…Jätkä oli sen verran luokkatoverini Esan näköinen, että pakkohan sitä oli sitten vähän kallistaa omaa tuolia ja tarkastaa soittajan naama. Tottakai kaaduin tuolillani maahan, vain huomatakseni, ettei kaikessa yhdennäköisyydessäkään kyseessä ole Esa, vaan joku todella samannäköinen. Selitin tutkivat tarkoitusperäni rumpalille, joka ei keskustelun aikana lopettanut soitantaansa, vaan läiski rumpuja täysin häiriintymättä. Myöskään muu bändi ei reagoinut kömpelyyteeni mitenkään.
 
Viimeinen varmistus henkilöllisyydestä oli rumpalin rinnassa komeileva nimikyltti, jossa luki TERO KÄKI. Kerroin tosiaan, että luulin miestä kaverikseni Esaksi. Siihenpä mies vastasi olevansa Esan veli! Ja avot, katsoin edelleen lattialla maatessani rumpalista pari metriä oikealle, ja huomasin, että naapuripöydällä istuu -kukapa muukaan kuin- Esa. Myös hänellä oli rinnassaan nimikyltti, jossa luki ESA KÄKI. Selvennettäköön, ettei luokkakaverini oikea sukunimi ole Käki, mutta unessa asia tuntui sivuseikalta. Nousin ylös ja istuuduin Esan pöytään. Siinä sitten hengailtiin, ja kuunneltiin hyvää musaa. Ja tosiaan, Tero pystyi juttelemaan normaaliäänellä kanssamme, vaikka soittikin samalla. Ilmeisesti Tero kuului Disco Ensembleen, sillä odotin näkeväni, miten hän rummuttaa aggressiivisen We Might Fall Apart– biisin.
Semmoisia festaritunnelmia.
 
Kova yötyöurakkani chatin puolella on vihdoin loppusuoralla, sillä ensi yön lähetyksen jälkeen saan nukkua jopa useamman yön putkeen kotona morsiamen vieressä. Ei haittaa ollenkaan… Myöskin, varsinkin lauantain SeOikea tuli vedettyä niin väsyneellä rutiinilla, että eräänlainen kipinä oli vähän hakusessa. Tuli sit häröiltyä videoiden ja kameroiden kanssa kaikenlaista outoa. Perjantaina oli hauskaa menoa, kun Voittopotin juontaja soitti parikymmentä minuuttia ennen lähetystä nukkuneensa pommiin. Niinpä pelituottaja Catarinan, joka arkisin juontaa lähetyksiä, oli pakko paikata. Niinpä Kerkko hoiti ohjaushommiensa ohessa myös tuottajan tehtäviä, mikä tarkoitti intensiivistä sukkulointia ohjaamosssa tietokoneelta toiselle. Sonja soitteli kilpailijoille ohjeiden mukaisesti, ja Catarinakin heitti studiosta  neuvoa, joten pulassa ei oltu. Tiivistä hommaa, mutta kun pään piti kylmänä niin homma hoitui. Itse asiassa kiiretyöskentely ja uusi haastetaso tuntui ajoittain jopa hauskemmalta kuin normipäivät. Pystyi ylittämään itsensä, ja sehän on aina kivaa.
 
Nyt alan kuitenkin kirjoittelemaan yön käsikirjoitusta. Se on moro!

Posted by hurraakerkko

Vastaa