Kesän merkit VI: Kesäduuni

Jokin aika sitten tuli muisteltua Espanjaa, joka on eri syistä ollut mietinnän aiheena pitkin kulunutta vuotta. Lähipäivinä on kuitenkin herännyt haaveita Japanista.

Isännöityään futiksen MM-kisoja joitain vuosia sitten saarivaltion oma joukkue on noussut ”maailmanlaajuiseksi” lempparikseni; Italia on kyllä edelleen suosikkini eurooppalaisista maajoukkueista. Risto on muutamien legendaaristen Japanin reissujensa kautta saanut minut unelmoimaan matkasta nousevan auringon maahan. Ehkä tähän kaipuuseen saan hetkittäistä helpotusta myötäelämisen kautta, kun työkaverit Suvi ja Tessi matkaavat heinäkuuksi Japaniin työ- ja huvikeikalle. Heidän edesottamuksiaan voi seurata matkalle omistetussa blogissa.

Sitten aiheeseen.

Varsinaista kesäduunia ei tänä vuonna lohjennut. Kesäkuussa tuli kyllä tehtyä paljonkin keikkaa chattiin. Toissapäivänä tuli itse asiassa yksi virstanpylväs ohitettua – olen nyt Interaktiivisella osastolla kaksi vuotta töissä. Tätä tuli ehkä juhlistettua eilen eräällä erikoisella keikauksella, sillä juonsin ensimmäisen (ja todennäköisesti viimeisen) rahapelilähetykseni, joka sattui samalla olemaan viimeinen Futisvisan lähetys. Urpo miesjuontaja oli jotenkin sopiva antikliimaksi bikini-irmojen juontamalle ohjelmalle.

Olin muutenkin menossa chattiin yöksi, ja tiesin kenen kanssa lähetystä teen, joten saatoin mennä rennoin mielin. Tuukalla ja Jarilla on samankaltainen huumori kuin minullakin, ja eiköhän se eilen näkynytkin. Myönnettäköön, että niin sanottu Call-TV ei ole ihan mun juttu, mutta eilen oli kyllä hauskaa, kun sai omalla tyylillä vetää legendaa. Saadessani tarjouksen juontaa Futisvisaa, ajattelin että hei kerranhan sitä vaan eletään.

Joissain viikonloppuöiden lähetyksissä naisjuontajat ottavat paidat pois, kun nostetaan pottia. Otinpa minäkin paidan ja jopa housutkin pois live-lähetyksessä (!)…joskin kummatkin roikkuivat seinällä, ja heitin ne siis lattialle…

good_bad_ugly

VIELÄ lisäyksiä Merkkiin #2

Olen lähipäivinä hullaantunut länkkäreihin, etenkin spaghettiwesterneihin. Sergio Leonen Vain muutaman dollarin tähden ja Hyvät, Pahat & Rumat ovat ihan helmiä  (jälkimmäinen kipusi heti lempileffoihini), ja Terence Hillin & Bud Spencerin Trinityt ovat kanssa mahtavia. Leonen leffoissa on jotain magiaa: Clint Eastwood ja Lee Van Cleef, Ennio Morriconen musiikilla mässäily, kuvaus – kaikki on kohdallaan. Draamaa, toimintaa, huumoria, aijai… ja kun tuossa aiemmin hehkutin Clintiä, niin nyt on muutamassa päivässä katsottu kaksi länkkäriä, Täydellinen maailma ja Pako Alcatrazista. Ja Dirty Harry tosiaan tuossa aiemmin. Helmi jätkä.

Tauno Palolle voisin antaa samalla rispektiä. Katsoin Tulipunaisen kyyhkysen tai mikä se nyt onkaan; miehen viimeinen elokuva kuitenkin. Ei lukeudu ohjaaja Matti Kassilan parhaimmistoon välttämättä, mutta kokeilee 60-luvun elokuvan rajoja aika lailla. Kyseessä on psykologinen trilleri, jossa Palo epäilee vaimonsa pettävän, vakoilukeikka johtaa erikoiseen seikkailuun. Kuten Leonen elokuvissa, musiikki tuo tässäkin aika hullua tunnelmaa kerrontaan; Tauno avaa kirjekuorta ja silloinkin soi jotain maailmanlopun virttä suunnilleen. ”Parasta” leffassa on kuitenkin loppukäänne, ja tällä viittaan kahteen seikkaan.

Ensiksi jännärin loppuratkaisu olisi nykyään jo huono läppä, mutta 1960-luvun leffassa se vaan jotenkin toimii tyylillä. Toiseksi: en voi kertoa juonen loppukäännettä, sillä elokuvan lopussa ruutuun tulee teksti, joka sanoo suunnilleen ”älä paljasta elokuvan loppukäännettä tutuillesi, pilaat heidän elokuvanautintonsa”. MIELETTÖMÄN hienoa – tällaisen ukaasin voisi laittaa jokaisen M. Night Shyamalanin leffan perään.  Mieleen tulee tavallaan Spede Pasasen melko halvalla tekaistu kasarikomedia Pikkupojat, jonka alussa Heikki Kinnunen pyytää katsojilta käteisavustuksia, koska ”suomalainen elokuvateollisuus on kriisissä, sillä leffalippujen hinta on niiiin matala”.

Palatakseni Tauno Paloon vielä – siinä miehessä on kyllä karismaa, siitähän ei silleen pääse yli eikä ympäri. Jos ei usko, niin katsokaapa elokuva Viikon tyttö, jossa mies esittää sillitehtaan ”purkittajaosaston” työnjohtajaa. Äijä vokottelee jotain työntekijäirmaa lainaamalla tälle poliittisvivahteista luettavaa, josta nämä keskustelevat elokuvan alkupuolella. Tauno on OIKEASTI suunnilleen näin: ”Niin Raisa, luitkos sinä sen perunanviljelijöiden neljännesvuosipamfletin?” ja nainen on ihan fiiliksissä.

Jos sanalla ”pamfletti” tai ”vihkonen” saa sovittua tällit, niin siinä on kyllä aikamoinen sälli. Suomi-leffoissa on aina muutenkin sellaista omaa hauskaa tunnelmaa, kun tottakai Teititellään ja puhutaan kirjakieltä tai siis yleiskieltä. Erityisen kohteliasta on puhutella ihmisiä ammatin ja sukunimen perusteella: agronomi Valta, kirjailija Laihonen. ”Oletkos sinä niitä Vasaman tyttöjä? Voi kun insinööri Koppinen on niin hassu!”

Takaisin aiheeseen
Huhhuh, tulipa vallan eksyttyä aiheesta. Palataanpa otsikkoon ja nykyhetkeen – tai oikeastaan tulevaisuuteen, huomiseen; päivään, jolloin ”kesäduunini” alkaa.

Tiistaista eteenpäin olen tosiaan Maailma.netissä harjoittelemassa verkkouutisten ja mahdollisesti -videoiden tekemistä. Täytyy myöntää, että jännittää. Johtunee uutissivuston linjasta ja aiheista (keskittyy ihmisoikeusasioihin), ja siitä, ettei palvelu ole minulle entuudestaan tuttu. Mutta onpahan lokakuulle asti aikaa treenata.

Posted by hurraakerkko

1 comment

[…] kunnallispolitiikkaa käsittelevä artikkeli, crowdfunding-juttu ja jostain syystä vanha Kesän Merkit -artikkeli. Laite- ja leffa-arvostelut olivat nekin hyvin […]

Vastaa