Kuukauden Digilluusio: Arvostelussa Screamworks-albumi

Arvostelussa HIM:in uutuus Screamworks
Arvostelussa HIM:in uutuus Screamworks

Himpulat vinkuu

Babe I’ll be a flatliner for a Heartkiller…”

Kuun alussa julkaistiin levy, jota olin kieli pitkällä odottanut: HIMin Screamworks: Love In Theory And Practice, Chapters 1-13. Bändin platat ovat aina tapaus, ja taas tuli tosiaan odotettua julkaisua kuumeisesti. Ensimmäisen sinkun kuultuani en kylläkään odottanut erityistä mestariteosta. Heartkiller-biisi kuulosti menevältä, muttei lumonnut kummoisemmin.

Toisaalta niin tuntuu käyvän lähes aina: HIMin sinkut harvoin iskevät kanveesiin, vaikka itse levy olisikin ties miten hyvä. Tai vaihtoehtoisesti sinkut ovat hyvä, mutta levy huono. Esmes edellisen levyn, nerokkaan Venus Doomin eka sinkku oli ihan väsynyt, kun taas vasta vuosien jälkeen pikku hiljaa paranevan Dark Light -albumin Wings Of A Butterfly on yksi bändin parhaista ykkössinkuista ikinä.

Liity minuun, liity Häneen

Niin sanottua Saariston metodia käyttääkseni kerron ensin vähän taustaa Himpula-faniudestani.

Join Me In Death oli ensirakkauteni – opettelin jopa soittamaan biisin pianolla silmät kiinni – ja levyä Razorblade Romance tuli luukutettua monta kuukautta joka päivä. Levy oli toinen heavy-levy, jonka olin koskaan ostanut. Tuolloin olin vaaleahiuksinen Elvis-tukkainen lukiolaisnörtti, jonka rankin omistama CD oli todennäköisesti Beatleseiden A Hard Day’s Night. HIMin myötä siis rakkaus rankempaankin rokkiin syntyi.

Eräänä päivänä vuosia myöhemmin chat-studioilla esittäytyi minulle uusi juontaja, joka sattui olemaan HIMin kiippari Razorbladen aikaan. Edessäni siis mies, jonka käsien kautta tallennettiin Join Men pianokoukku. Tottakai olin kuin mailalla päähän paiskottu – etenkin mies kertoi tykkäävänsä juonnoistani!

Noh, ei vedetä nyt ihan juurta jaksain historiikkia. Bändin paras levy on ehdottomasti Love Metal. Greateast Lovesongs vol 666 ja Venus Doom seuraavat perässä, ja Dark Lightiakin olen tosiaan alkanut diggailla vähitellen. Lempparibiisiä en osaa valita, sillä jokaisella levyllä hutienkin seassa monia, monia timantteja.

Huutohommia

Aloitetaanpa siis tutkinta ja hutkinta. Edellinen levy Venus Doom oli pääosin erittäin raskas kokonaisuus, jonka biisien sisällä oli paljon hulluttelua ja kikkailua. Tykkäsin todella paljon, etenkin biisistä Passion’s Killing Floor. Koska bändillä on hieno kyky muuntautua joka levyllä uusiin soundimaailmoihin, osasin jo ennakkoon odottaa jotain muuta kuin rassskasta ryminää.

Korkealentoisesti, huonosti sisältöä kuvaavasti nimetty Screamworks onkin täynnä pop-henkistä kevytrockia, jossa reippaillaan elinvoimaisesti. Déjà-vu-fiiliksen saaneita rauhoittelen, ettei Deep Shadowsin & Brilliant Highlightsin kaltaista pilipalilaimeutta ole suinkaan luvassa.

Biisit ovat iskeviä ja melodiat jäävät mieleen ihan mukavasti. Himpulat ovat aina taitaneet levyn repäisevän aloituksen, ja In Venere Veritas hoitaa homman kotiin tehokkaasti: talla pohjaan heti ensisekunneilla. Koska tempo on koko ajan reipas ja biisit on niin samankaltaisesti miksattu, ei kyllä biisin nimen perusteella erikseen niitä helmiä nimeämään.

Ehdoton forte ovat kuitenkin Valon sanoitukset, joissa ei sanaleikkejä säästellä. Sanavarastokin on virkistävää, eikä vain ”Ooh Baby Baby” -löpinöitä. Otetaanpa ote edellä mainitusta aloituskappaleesta: ”Let’s fall apart together now/ zipping Cupid in a body bag / Well-worn next to the mausoleum he was born in…”

Ehdoton miinus taasen on levyn kansilehti. Vaikka Ville halusikin, että kansi pistää ärsykkeitä aivoon, on tuloksena lähinnä vain ärsyyntyminen. Silmät alkaa heti harittaa ihan oikeasti – joka kerta, kun tuota nunnaa katson, pitää räpyttää silmiä. Lisäksi Venus Doomin upean maalauksen (yllä oikealla) on todella pelkistetty ja siksi ruma.

Mistä silmien harotus? Soundi-lehdessä Ville kertoi, että ihmisaivo on niin tottunut kasvojen muotoon, ettei se ”laske” niitä. Niinpä poikkeavat piirteet – tässä neljä silmää ja kaksi suuta – on harmaille aivosoluille liikaa hiffattavaksi.

Uusin kansi on ilmeisesti nyysitty jostain koriste-esineestä Villen kotoa. Photoshopia sitten kehiin – mutta toivotut värisävyt saatiin vasta oikeasti valokopioimalla. Ei olisi välttämättä maksanut vaivaa.

Lehtisen sisällä biisien sanat on kirjattu tylsästi ja sekoittavasti kapiteeleilla. Viime levyillä on jo tottunut kaunolla kirjoitettuihin teksteihin. Ja vielä: kun levyn ottaa napsuista irti, sen takaa paljastuu kaksi punaista jälkeä, jotka näyttävät tussilla tuhratuilta vahingoilta. Ei näin. Takakannessa on kyllä kivana lisänä sävelasteikot ja tempot merkattu.

Summa Summarum

Palatakseni lauleskeluihin, lempparia on vaikea nimetä. Heartkiller on hyvä, samoin Like St. Valentine.

Musiikki on kaiken kaikkiaan virtaviivaista – eli siinä ei ole erityisiä koukkuja tai kosketuspintaa. Balladit eivät kouraise eivätkä rallit purista oikeista paikoista. Ville ei revittele tai muutenkaan kikkaile äänellään erityisemmin. Ei siis todellakaan mene HIMin parhaimmistoon, ei todellakaan.

Rispektiä kuitenkin siitä, että yhtye jaksaa luoda itsensä uudelleen jokaisella levyllä. Harva pystyy samaan, varsinkaan niin, että musiikin kuitenkin tunnistaa. Helsinki Icehockey Maniacs on hemmetin hyvä bändi. Ehkä seuraavalla levyllä uudistus on taas parempaan suuntaan.

Easter Egg: Katsoin ekaa kertaa Daft Punkin Insterstella 5555 –musiikkielokuvan kokonaisuudessaan. Tässä ensimmäinen osa seitsemästä.

Posted by hurraakerkko

Vastaa