Totuus Sormusten Herrasta

Vertailussa Taru Sormusten Herrasta -kirjat ja niiden pohjalta Peter Jacksonin tekemät elokuvat.
Frodo Lord of the Rings Elijah Wood The Ring Mordor

One Ring To Bore Them All

Tuhat sivua piiperrystä, 12 tuntia samoilua – ei maineensa arvoista. Aika kertoa totuus Sormusten Herra -trilogiasta.

Tai ainakin totuus sellaisena kuin minä sen näen. Muutama kuukausi sitten sain vihdoin kahlatuksi läpi JRR Tolkienin maineikkaan seikkailueepoksen. Ostin kolmen kirjan paketin jo lukion päättyessä. Armeijassa lukeminen jäi pelkäksi yritykseksi – 200 sivun jälkeen en vieläkään jaksanut innostua hobittien matkasta Mordoriin. “Mutta sittenhän se vasta alkaakin!”, kirjan fanit lähipiirissä sanoivat. Mielestäni kirjan kuin kirjan pitää “alkaa” viidenkymmenen ensimmäisen sivun aikana.

Viime vuoden lopulla alkoi vihdoin uusintakierros – ja joudun sanomaan, ettei vuosien valmistautuminen paljoa auttanut.

Lord of the Things

TSH kertoo tarinaa Frodo-hobitista, joka saa tehtäväkseen viedä Keski-Maan superpahiksen Sauronin pahan mahtisormuksen sulatettavaksi. Matka vie siis Mordoriin, eteläiseen Helvetintapaiseen ja sen kuumimman hornankattilan Mount Doomin sisään. Matkan varrella tavataan/tapetaan/paetaan örkkejä ja ties mitä ökkömönkiäisiä, puhuvia puita, ihmisiä, haltioita, kääpiöitä, kummituksia, velhoja….you name it, kaikkea, mitä fantasiakirjojen Raamatusta pitääkin.

Pakkohan se on myöntää, että TSH-trilogia on eräänlainen kirjoitustekniikan taidonnäyte: piiiiiiitkällinen tarina kaikkine sivujuonteineen ja mahtavine kuvastoineen paljastaa nopeasti kirjoittajan valtaisan mielikuvituksen. Propsit myös oman haltiakielen kehittämisestä. Kieli on mahtipontista ja tavallaan lyyrinen tyyli säilytetään loppuun asti myös oivallisesti onnistuneessa suomennoksessa.

Kieli on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Usein liika mehutus dialogissa ja kerronnassa alkaa ärsyttää. Monilla hahmoilla on enemmän kuin yksi kutsumanimeä ja jostain syystä nimet on puhuteltaessa pakko kertoa joka kerta. Sitten ne arvonimet. Paikat ja ihmiset ovat aina “jonkun jotain” tyyliin Bobobom Pellonkyntäjä, Bububum Mahtavan Matonmutustajan Kummin Kaima.

Kai pitäisi ihailla sitä, miten matkasta paikasta A paikkaan B saadaan 1000 sivua pikkupränttiä olemattomalla rivivälillä. En kuitenkaan voi nauttia siitä, että jokainen virsta pitää eritellä kirjan sivulle: “Sitten he lähtivät, sitten he jatkoivat. Sitten pitivät taukoa, kunnes taas jatkoivat. Sitten he leiriytyivät ja söivät. Leipä oli hyvää, mutta sitä oli vain vähän kullekin. Tuli ilta tuli aamu…ja sitten he taas jatkoivat matkaa.”

Lisäksi teosta lihotetaan runoin ja lauluin, joista pisimmät venyvät useammalle kuin kahdelle sivulle. Pelkästään ykkösosassa luritellaan kymmenten sivujen verran. Epookki kaipaisi kyllä eeppistä editointia – kolmessa kirjassa pihviä, varsinaista toimintadraamaa, tuntuu olevan yhden teoksen verran.

Pahuutta (ja Suuren Silmän aiheuttamia härskejä mielikuvia) säästämättä: elokuvan parasta antia ovat Keski-Maan Darth Vaderin hevimelodramatiikka ja Christopher Lee mörisemässä Sauronin ja Mordorin nimiä.

Pahuutta (ja Suuren Silmän aiheuttamia härskejä mielikuvia) säästämättä: elokuvan parasta antia ovat Keski-Maan Darth Vaderin hevimelodramatiikka ja Christopher Lee mörisemässä Sauronin ja Mordorin nimiä.

Better than the book?

Usein sanotaan, etteivät kirjan pohjalta tehdyt leffat ole yhtä hyviä kuin alkuperäisteokset. Tämän teorian tappaa Jurassic Park –kirjojen ohella TSH-trilogia, jonka valkokankaalle ohjasti Peter Jackson. Elokuvien onnistuu herättää Tolkienin maailma eloon hyvin eläväisenä, jylhänä, karuna, pelottavana, kauniina. Elokuvien katsominen itse asiassa auttoi kirjojen seuraamisessa – oli helppo kuvitella Christopher Lee, Elijah Wood ja muut sormusta hiplaamassa.

Itse tarina jäsentyy elokuvissa huomattavasti mukavammin. Tolkienin kynä sutii esimerkiksi Kahden Tornin tarinan kahdessa osassa: ensin kerrotaan, mitä tapahtuu Aragornille ja muille. Sitten palataan ajassa taaksepäin, kun muusta joukosta eronneiden Frodon ja Samin tarina kerrotaan kakkososan kakkososassa. Kolmannessa kirjassa harpotaan myöskin ajassa eestaas, mutta sentään vähän useammin “leikataan”, kuin Kahdessa Tornissa.

Filmatisoinneissa “kakkonen” huipentuu Helmin Syvänteen taisteluun, kun taas kirjassa taistellaan jo puolivälissä. Elokuvassa Lukitarin luolaan harhaudutaan vasta “kolmosessa”, kirjassa jo kakkosessa.

TSH:n perisyntinä pidän vetkuttelua ja tylsistelyä. Toki välillä on ihan oikeastikin jännää, mutta sitten taas kerrotaan aamiaisista ja vehreistä niityistä ja lärpätilässynlää. Elokuvissa sentään typistetään siihen reiluun 11 tuntiin.

Kuninkaan Paluu eli kolmas teos päättyy mielestäni todella hassusti. Sen jälkeen, kun sormus on jo sulatettu ja pahan voimat voitettu, jauhetaan vielä parisataa sivua kotiinpaluun vaikeudesta: Hobittien palatessa kotiin Saruman on tehnyt pahojaan Konnussa, joten vielä on oltava aikaa yhdelle sotilasoperaatiolle. Eiks olis voinu vaan mennä kotiin ja antaa Aragornin toimia kuninkaana keskenään? Unohtaa kaikki menneet ja jättää hyvästit yhden luvun aikana?

Hahmogalleria on monipuolinen, ja ihme kyllä yksikään ei tunnu äärimmäisen turhalta. Pahikset varastavat shown sekä kirjan sivuilla että DVD:llä. Diabolinen metallikasa Sauron huitoo käsillään ilmaa kuin kasarihevin kuninkaalliset, Klonkku juonii skitsofrenisesti ja Christopher Lee myhäilee v*ttumaisesti. Frodoa ja Klonkkua sormuksen houkutuksineen lukuunottamatta hahmot ovat kuitenkin melko ohkaisia sankari- tai pahistyyppejä, joita ei kummemmin syvennetä. Sanat sanotaan ja teot tehdään, ei sen kummempaa. Rasittavimmasta päästä saattaa olla Legolas-keiju, joka pysähtyy nummelle tähyilemään ja heittää jotain “punainen aurinko nousee, viime yönä on verta valunut” –skeidaa ja jatkaa sitten muina miehinä matkaa.

Mörköjä mä metsästän – toisesta galaksista

Musadiggarit kysyvät: kummasta tykkäät enemmän, Elviksestä vai Beatleseista? Elokuvapuolella hyperhypetettyjen elokuvasarjojen kuninkuudesta matsaavat taas TSH ja Tähtien Sotien sarja.

Valitsen ehdottomasti jälkimmäisen maailman kaukaisessa galaksissa. Tarinoiden yhtymäkohdathan ovat ilmiselviä: mytologioista ammentaminen ja luonnosta kumpuava orgaanis-eteerinen voima; Obi-Wanin ja Gandalfin ylösnousemukset; kahden toisiaan lähenevän vastavoiman välienselvittely (Frodo vastaan Klonkku, Luke vastaan Vader)…

Tähtien Sodista löytyykin terveiseni heille rohkeille, jotka ottavat kontolleen lukea Tarun Sormusten Herrasta: “Olkoon Voima kanssanne!”

Posted by hurraakerkko

2 comments

[…] olen ehtinyt lukea perinteikkäästi junassa ja Taikaa nukuttaessa. Tämä kirjallisuuteen liittyvä blogimerkintä lämmittää sydäntä […]

[…] olen joskus myöntänytkin, en ole suuri TSH-fani. Pahan lordi Sauronin hallinnoima, Helvettiä muistuttava Keski-Maan osa on […]

Vastaa