Kuukauden Digilluusio: Kun nörttiydestä tuli hyväksyttävää

Peruskoulussa nörttiys oli kirosana, mutta sittemmin omasta nörttiydestä on voinut olla ylpeä.
HurraaKerkko Digilluusio videopelit Halo 3

Press start

Olen nörtti.

Aikuiseen ikään tultuani olen hyväksynyt tuon tosiasian – and embraced it to the full. Joo tykkään Tähtien Sodista, joo tiedän vähän turhankin paljon pop-kulttuuritriviaa, ja joo, tietokoneetkaan eivät nyt täysin vieraita olentoja ole. Olen kuitenkin niitä vähän viileämpiä nörttejä – en syö pelkkää kylmää roskaruokaa ja kehitä WOWin kääpiösoturiavatarini loitsutasoa seiskalevelille ja sen yli.

Olen toisaalta aina tiennyt olevani nörtti, enkä ole tainnut sitä piirrettä koskaan liiemmin pakoilla. (Se ei toki ole estänyt cooleihin piireihin pyrkimistä, heikoin tuloksin.) Ehkä minua onkin aina ennemmin haitannut nörttiyden takia saamani kohtelu.

En tietenkään ollut peruskoulussa niiden ”suosittujen” tyyppien suosiossa, eikä naisonnea liiemmin ollut. Olinhan ruusupuskanaamainen rasvaisella Elvis-tukalla varustettu ja kauluspaitaan uskonnollisesti pukeutuva hikke. Vetovoimaa oli kuin märällä villasukalla. Toisaalta sitten en ollut kuitenkaan tarpeeksi nörtti kaveeratakseni kunnolla niiden HC-9,9-keskiarvo -nörttien kanssa. Ehkä se oli se karvaampi juttu. Eivät hekään häävejä olleet – kukapa haluaisi olla aina ”kavereittensa” sorsittavana – mutta yläasteikäisenä olisi tietysti halunnut kuulua edes johonkin joukkoon. Kun parhaat kaveritkin olivat muilla luokilla, eivät koulutunnit jääneet muistiin hauskan yhdessäolon takia.

Nörttiyteni taso asetti minut eräänlaiseksi väliinputoajaksi – ei tarpeeksi laimee, ei tarpeeksi viilee. Ajattelin kuitenkin jo pienenä, että ”vielä heille näytän!”

Kaveritilanteeseen tulikin ratkaiseva muutos riparilla, kun Heeboon tuli tutustuttua paremmin. Ysin alkaessa vietinkin aikaani jo täysin uudessa porukassa, jonka legendaarinen henki elää edelleenkin. Lukioaikainen unelmakin tuli vuosi sitten toteen, kun siitä-yhdestä-vuotta-alemmalla-vuosikurssilla-olevasta-kissasta tuli vaimoni. Nörtin on nyt helppo hymyillä, ja nörttiys tullee aina olemaan iso osa minua.

A Nerd’s Evolution

Mutta missä välissä nörttiydestä tuli hyväksyttävää? Digitaalisen vallankumouksen myötä viimeistään – jos et ole netissä tai omista kannettavaa mediasoitinta, olet auttamattoman out, ja kaikkia vaivaa FOMO.

He’s the Angry Video Game Nerd…

Elokuvissakin nörtit ovat kaukana vuoden 1995 Golden Eye -elokuvan Boriksesta, kasarileffojen geekeistä nyt puhumattakaan. Tätä nykyä tietokone-ekspertit ovat kuin mallikatalogista repäistyjä hunkseja parransänkineen ja veisteltyine leukaperineen. Nörttiys on tullut katu-uskottavasti myös musiikkiin, kiitos Pharrell Williamsin luotsaaman N*E*R*D* -hiphop/soul-poppoon.

Maailman cooleimman nörtin Conan O’Brienin ohella olen ikuisesti faniutunut monasti tälläkin palstalla hehkuttamaani nörttiin James Rolfeen, joka esiintyy nettivideo-ohjelmassaan Angry Video Game Nerdinä. AVGN siis arvostelee vanhoja videopelejä ja elokuvia asiantuntevasti ja hemmetin hauskasti. Koukuttaa kuin MoonTV:n Kreivi Stakula aikanaan.

Vuosia sitten Nintendo 64 -pelikonsoli ja PlayStation kävivät kovaa sotaa pelikonemarkkinoiden herruudesta. En innostunut Pleikkarista silloin enkä innostu sen uudemmistakaan malleista, mutta katkerana myönnän Playstationin muuttaneen erään asian elämässäni. Kiitos Sonyn videopelien pelaamisesta tuli nopeasti myös aikuisten hommaa. En ole mikään maailman kovin pelaaja, mutta joskus kyllä maistuu hyvän toiminnan äärellä XBOX360:tä hakkailla – eikä pelinautintoa ole tarvinnut aikuisenakaan hävetä.

Lempparipelien kimpussa

En ala vääntää samanlaista settiä kuin elokuvapahislistan kanssa, mutta muutamasta lempparipelistä voisin tässä kertoa. Päivitys 2015: lue lista 10 asiasta, jotka pitäisi saada videopeleistä tosielämään.

Thief Dark Shadows Mario Kart 64 Donkey Kong Country

Thief on loistava hiivistelyseikkailu, Mario Kart mahtava ajopeli ja DK Country tasokas tasohyppely.

Nintendo-pelit ovat aina olleet lähellä sydäntä, vaikka nykään Xboxin nimeen vannonkin. WP:n kanssa pelasimme suurella intohimolla muun muassa Mario Kart 64 -peliä, joka viihdytti meitä jopa vuosien kisaamisen jälkeen. Pelaamisen ohella tykkäsin usein myös vain seurata kaverin pelaamista.

Yläasteaikoina seurasin innolla myös Teemun työskentelyä, kun hän ohjelmoi omia pelikenttiä Thief-seikkailupelin moottorilla. Osallistuin pelitehtävien suunnitteluun niin käsikirjoittajana kuin ääninäyttelijänäkin – ja haave oman action-seikkailupelin tekemisestä on edelleen vahvana voimassa. Metropolian pelisuunnittelukurssilla sainkin paljon kiitosta eräästä pelisynopsiksesta opettajaltamme, joka on töissä pelifirmassa.

Lähinnä sydäntä ovat tosiaan aina olleet action-pelit, etenkin FPS-räiskinnät eli subjektiivisesta näkökulmasta pelattavat ammuskelut. Sitten Doomin tällaiset pelit käyneet läpi valtavan evoluution, ja peleissä on parhaimmillaan erittäin monimutkaiset juonet, kymmeniä pelaajan kanssa vuorovaikutuksessa olevia hahmoja, elokuvamaiset musiikit ja liki realistiset grafiikat. Enää räiskintäkään ei ole vain räiskintää, vaan strategiaa vaativaa, leffamaista fiilistelyä.

Ehdottomasti FPS-pelien kärkeen menevät jopa Halo3:n ohi F.E.A.R-sarjan horror-räiskinnät. Kakkososa Project Origin säikäyttää paatuneimmankin Manaaja-fanin tunnelmallaan ja tehosteillaan. Pelimekaniikkakin on täysin kohdallaan, ja leveleiden putkijuoksumaisuudesta huolimatta peli vetää täysin mukaansa. Komeaa, kauhistuttavaa, coolia. Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille kovanaamoille – niin hyvässä kuin pahassakin this game will f**k you up!

Halo-peleissä viehätysvoimaa koko sarjan läpi kulkevan eeppisen narratiivin ohella lisää upeaakin upeampi musiikki. Martin O’Donnellin ja Michael Salvatorin elektronis-klassiset scoret ovat ainutlaatuisia tunnelmaltaan, eikä magia jää pelkkään tunnariin. Sivumennen muistelen toistakin mahtavalla soundtrackillä varustettua peliklassikkoa: Super Nintendon Donkey Kong Countryä.

Pakko myöntää, etten kovinkaan monta peliä ole elämäni aikana läpi vetänyt. Niinpä muistelenkin lämmöllä sitä Lidlistä saamaani sairaslomaa, jonka aikana intouduin vetämään GTA III:n läpi. Rockstar-pelitalon pelit eivät kuitenkaan ole suoraviivaisimmasta päästä avoimine pelimaailmoineen ja ajoittaisine bugeineen. GTA San Andreas iski gangsta-teemallaan syvälle sisimpään, mutta ehkä pelimaailmassa oli sitten jo liikaakin ylimääräistä nähtävää ja tehtävää.

Rockstarin uutukainen tuntuu olevan hieman toista maata. Aloitin Red Dead Redemptionin vasta jokin aika sitten, mutta voin jo nyt väittää sen nousevan yhdeksi kaikkien aikojen lempparipeleistäni. RDR kuljettaa pelaajan western-maailmaan, jossa herkutellaan kaikilla länkkärikliseillä (Rockstar jos mikä osaa mehuttaa eri lajityyppien ja yhteisöjen stereotypioita). Maisemat ovat upeita ja tehtävissä on vaikeusaste kohdallaan. Maailman interaktiivisuus on aivan toista luokkaa kuin yhtiön aiemmissa.

Game Over – Continue?

Mikä tekee hyvän pelin? Hyvää toimintaa pienellä strategiamausteella, jännittävä juoni, visuaalit kunnossa ja pelimaailma, joka vinksahtanut mutta samalla uskottava. Bullet Time -efektistä tykkään aina. Automaattinen tallennus, hyvä tähtäyssysteemi ja sopiva haastavuus kuuluvat asiaan.

En voi muiden puolesta puhua, mutten usko pelien vaikuttavan psyykeeni haittaavasti – paitsi tietysti silloin, kun on joku seetanan vaikea kenttä menossa eikä millään meinaa päästä pelissä eteenpäin. En kuitenkaan unelmoi rikolliseksi ryhtymisestä GTA:ta, Thiefiä tai Escape From Butcher Baytä pelattuani tai janoa verta FEARin gore-festareiden jälkeen. Sen kylläkin myönnän, että jään melko helposti koukkuun hyvää peliä pelatessani.

Edelliset hyvän pelin piirteet pätevät seuraavaan paljastukseen, mutta ehkäpä joskus kerron eräästä lautapelistä, josta olen prototyypinkin rakentanut. Nimen voin kuitenkin kertoa jo nyt: JohnKimble.

Nörtti painaa nyt reset-nappulaa. Digilluusio jälleen kuukauden päästä.

EasterEgg: En osaa oikeastaan ohjelmoida mitään, mitä nyt pari html-kikkaa osaan tai ymmärrän. Pian voi olla kuitenkin tarvetta opetella kunnon CMS-nörtiksi, kun nykyinen Windows Live -blogialusta muuttuu WordPress-versioksi. Muutoksia lienee siis blogin ulkonäköön luvassa jo lokakuun aikana. Jatketaan ajatusta myöhemmin.

Posted by hurraakerkko

2 comments

[…] full”, analysoin eräässä Digilluusiossa, jossa muutenkin oli aika henkilökohtaista asiaa introna. Ja onhan tuota muutakin tilitetty ja sekä kuvannollisista että konkreettisista arkistoista […]

[…] Vaikka pelien grafiikat kehittyvät alati näyttävämpään suuntaan ja juonenkuljetuksessa piisaa, on jotenkin ilo huomata edelleen arvostavansa vanhoja, ulkoisin speksein huonompia pelejä. Vanhoissa side scrollereissa ja muissa pikselikasoissa on kuitenkin jotain mahtavaa retroviehätystä. Vaikka olen suuri XBox 360 -fani, haaveilen usein saavani käsiini vanhan kunnon Super Nintendon. Rohkenen sen myöntää, sillä tulihan jo aikaa sitten todettua pelaamisen ja nörttiyden olevan jälleen hyväksyttävää. […]

Vastaa