Kuukauden Digilluusio: Musiikin diegeettisyys

Tutustumme elokuvan äänimaailmaan ja listaamme muutamia ikimuistoisia diegeesihelmiä.
Elokuva ääni diegeesi HurraaKerkko Digilluusio elokuvablogi

Mitä on diegeettinen ja ekstradiegeettinen ääni elokuvissa?

Elokuvissa on kahdenlaista audiota: diegeettistä ja ekstradiegeettistä

Ensimmäisellä termillä viitataan elokuvan kerronnalliseen tilaan liittyviin ääniin eli ääniin, joiden lähde näkyy kuvassa tai on muuten hahmojen koettavissa. Esimerkiksi siis hahmon kuuntelema autoradio ja toisen hahmon kanssa käytävä dialogi ovat diegeettistä ääntä.

Ekstradiegeettinen tai ei-diegeettinen ääni on taas ääntä, jota hahmot eivät kuule tai muutoin koe. Ääni on heidän maailmansa ulkopuolista: mahdollinen kertojanääni tai toimintaa ryydittävä soundtrack-meininki. Ekstradiegeettisiä elementtejä hahmot eivät siis maailmassaan havaitse, mutta ekstradiegeettisyydet reagoivatkin sitten vastavuoroisesti oikeastaan kaikkeen elokuvamaailman toimintaan.

Päivitys: Aiheeseen palattiin vuoden 2017 Digilluusio-artikkelissa ’Diegeettisen elokuvamusiikin kosto’. 

Ääni on nivoutunut liikkuviin kuviin oikeastaan aina, sillä vain aivan alkuvuosina olivat elokuvat täysintäysin mykkiä.

Pian teattereissa soitettiin tilanteeseen sopivaa musiikkia livenä, tai mahdollisesti mukana oli kertoja värittämässä mykkää kuvaa. Ennen puheen integroimista kuvaan esimerkiksi Chaplinia höystettiin musiikein, ja 1920-luvun loppupuolella sitten vihdoin saatiin puhetta ja ääntä samaan elokuvaan. Yleisesti The Jazz Singeriä (1927) pidetään ensimmäisenä ”puhe-elokuvana”, mutta joidenkin lähteiden mukaan elokuvalle akkreditoituja innovaatioita testailtiin jo aiemmissakin teoksissa.

Bill Conti, John Williams, Hans Zimmer, Danny Elfman… Siinä muutamia mahtavia klassisen leffascoren säveltäjiä. Myös ohjaaja Quentin Tarantino ansaitsee kehut siitä, että hänen elokuviinsa on aina valittu mitä herkullisimpia soul- ja rock-biisejä, vaikkeivät ne varta vasten leffaa varten veisteltyjä originaaleja olisikaan.

Tämänkertainen Digilluusio kuitenkin sivuuttaa nämä ekstradiegeettiset elokuvamusiikit ja tyytyykin listaamaan muutamia diegeesidimangeja. Seuraava on siis kokoelma elokuvissa nähtyjä ja kuultuja kohtauksia, joissa musiikki nivoutuu kiinteästi hahmojen aistimaailmaan.

Virallista topkymppiä ei youtubentäyteisestä listasta tule, mutta paljon makusteltavaa ja muisteltavaa kuitenkin. Pyrin välttämään varsinaisiin musikaaleihin nojautumista, jottei homma kävisi turhan helpoksi. Säännöt ovat kuitenkin rikottaviksi tarkoitettu.

Kabaree Obi-Wan-klubilla (Indiana Jones ja Tuomion temppeli, 1984)

Aloitetaan synkän elokuvan räikeällä alkukohtauksella, jossa ohjaaja-Spielbergin kanssa myöhemmin avioon astelleen Kate Capshawn esittämä laulajatar vetää komeasti överiksi. Esiintyminen on toki täyttä rautaa, mutta perusravintolakabareen sijaan esitys laajentuu massiiviseksi tanssishowksi, jossa jättimäisen salin täyttää steppailijoiden armeija.

Tuomion temppeli on edelleen itselleni se Indy-leffojen kulmakivi (ja Willie Scott ainoa oikea heila Indiana Jonesille), vaikka se onkin jopa tekijöidensä mielestä liian vakava ja pelottava. Elokuvaa tuli kuitenkin pienenä katsottua niiiin monta kertaa videolta, ja vasta myöhemmin näin alkuperäisen trilogian muut osat. Mutta eipä tämäkään kohtaus ole näemmä täysin alitajuntaan syöpynyt, sillä en millään muista, että Kate olisi videoversiossa laulanut kiinan kielellä.

Tanssikilpailun huumaa kasarimeiningillä (Girls Just Want To Have Fun, 1985)

Seuraava blast from the childhood past on loppuhuipennus elokuvasta Tytöt vain bailaavat. Aikakaudelle tyypillinen musiikkivideomainen kasvutarina (vrt. Footloose, Dirty Dancing) huipentuu Chicagon oman Jyrki-ohjelman järjestämään tanssikilpailuun Sarah Jessica Parkerin esittämän Janeyn ja ilkeän Natalien välillä.

Nuoren Sinkkuelämää-tähden omat muuvssit eivät välttämättä aina häikäise, mutta musiikkivalinnat ovat rautaa. Harmillisesti musiikit ovat vaipuneet yleisesti unholaan. Q-Feelin Dancing In Heaven yritti brittien euroviisuedustajaksi vuonna 1982. Ei päässyt, mitä en ehkä esityksen puolesta ihmettele. Levyversio on kuitenkin ihan superia. Olisi kyllä pessyt Kojon jumbosijalle jääneen räpellyksen 6-0.

Rikollisen hyvää tanssia (Pulp Fiction, 1994)

Klassinen esimerkki musiikillista neronleimauksista Tarantino-elokuvissa on Chuck Berryn tahtiin twistaaminen Pulp Fiction -elokuvassa. Tarvitseeko tästä kohtauksesta oikeastaan mitään sanoakaan? Ei twistaaminen paljoakaan elokuvan juoneen liity, mutta on siitä huolimatta yksi leffan Pulpin ikonisimmista kohtauksista. Elokuvassa kuullaan myös Bruce Willis lauleskelemassa Statler Brothersia – mutta kyllä John Travoltan paluu tanssilattialle Staying Aliven jälkeen vie voiton diegeesipuolella.

Epsanjan auringon alla (Uuno Epsanjassa, 1985)

Uuno Turhapuron diskovetkutus ei välttämättä vedä vertoja John Travoltalle, mutta sooloesitys epsanjalaisessa yökerhossa on varmasti yksi suomalaisten kasarileffojen kuuluisimpia kohtauksia. ”Helvatan helvata, humppaahan sen piti olla…”

Uuno-elokuvissa oli aina sellainen helposti tunnistettava, svengaava junttidiskofunkki-musiikki taustalla. Diegeesipuolella elokuvasarjassa oli Epsanja-ilkamoinnin ohella muitakin kohokohtia. Esimerkiksi Uuno armeijassa -komediassa Uuno kavereineen juhlii ravintolan yksityiskabinetissa kutsumalla Einin esittämään legendaarisen Kesä ja Yö -diskopop-hittinsä.

Tähtitieteellisen huonoa rillumareita (Star Wars Episodi VI: Jedin paluu Special Edition, 1997)

George Lucasin mielen syövereistä syntyi elokuvahistorian yksi mahtavimmista elokuvasarjoista. Vuosia myöhemmin hän päätti palata ja digitaalisesti ”parantaa” joitain kohtauksia. Samalla hän tuli tuottaneeksi yhden tökeröimmistä yrityksistä tuoda uutta eloa ja ennennäkemätöntä sisältöä mukaan originaaleihin on Jedin Paluuseen ympätty tanssiesitys Jabba The Huttin luona.

Olkoon tämä rimanalitus pieni hengähdystauko hyvien musiikkiesitysten seassa. Alkuperäinen kuminuken vetkutus olisi ollut just hyvä ja riittävä, mutta jostain syystä elokuvaan liimattiin kömpelöin efektein väännetty rillumarei, jossa örkit popittelevat jopa suoraan kameraan laulaen. Neljännen seinän rikkomisesta iso miinus. On vaikea pitää lukua, missä versiossa tämä show ympättiin mukaan, mutta valitettavasti rukkaus on jatkunut jokaisen DVD- tai BD-julkaisun myötä.

Leo Jokelan ansiota kaikki (Komisario Palmun erehdys, 1960)

Kaikille Suomi-leffaa vähänkin tunteville on jo tuttua huttua Leo Jokelan esittämä Silmät tummat kuin yö.

Ennen roolia etsivä Kokkina Jokela esitti helsinkiläisnuorta vuoden ’57 Kurittomassa sukupolvessa, joka sekin on Mika Waltarin tekstiin pohjaava Matti Kassilan ohjaustyö. Elokuvassa nuoriso (mukana Matti Ranin ja Jussi Jurkka) fiilistelee Suomeen rantautuvaa rock’n’rollia ja jitterbugia Jokelan ensin skulattua porukalle ”jotain vakavaa”.

Pientä ekstraakin mukana (007 Kultainen silmä, 1995)

Rikon aiempaa heittoani siitä, että listan musiikkiesitykset ovat osa elokuvahahmojen aistimaailmoja. James Bond -leffojen ekstradiegeettiset title sequencet ovat kuitenkin niin ikoninen osa elokuvahistoriaa, ettei niitä sovi sivuuttaa edes näin höppöisessä yhteydessä. Ja kyllähän niissäkin rakas agenttimme usein boustailee ruudun halki tanssivien naissiluettien tukemana.

Vanhoista Bondeista yksi lemppareistani on Kultasormi, jossa kulminoitui moni Bond-klisee hienoksi timantiksi. Title sequence on sekin aivan omaa luokkaansa. Sittemmin on alkutunnareissa nähty monta hutia ja hittiä.

Uudempien elokuvien kohdalla esimerkiksi The World Is Not Enoughin alkutekstien nestemäiset efektit ovat jääneet kuumankosteasti mieleen. Modernien Bondien kohdalla ykköseksi kohoaa kuitenkin tunnelmoiva Kultainen Silmä hekumallisine biiseineen, suustaan ampuvine irmoineen ja kylmän sodan päättymistä romantisoivine kuvastoineen.

THE Tango (Naisen tuoksu, 1992)

Naisen Tuoksu voisi sijoittua johonkin lempparileffalistan pitkän version puoliväliin. Komeassa draamassa nähdään komeaa tangoa, kun sokea Al Pacino hakee kadonnutta elämäniloaan tanssilattialta. Huaa! Elokuvan tenho on hieman vuosien saatossa kärsinyt, mutta Pacino todella esiintyy Oscarinsa arvoisesti. Tanssikohtauksen ulkopuolellakin.

All-Star Cast Sing-Along (Magnolia, 1999)

Yksi syy heittää Naisen tuoksun hieman kärsineen on se, että katsottuani elokuvan jokin aika sitten uudemman kerran vuosien tauon jälkeen tajusin yhden Chris O’Donnellin suihkupussimaisista opiskelijakavereista olevan Philip Seymour Hoffman.

En tiedä miksi, mutta jostain syystä en osaa arvostaa Oscar-palkittua Hoffmania. Huonosta näyttelijästä ei tosiaankaan ole kysymys, mutta jokin hänessä pistää aina vähän vierastamaan. Magnoliassa hän kuitenkin esiintyy edukseen, aivan kuin kaikki muutkin tämän tähtiarmadalla varustetun elokuvan esiintyjät.

Raskassoutuinen Magnolia tunnelmoi melankolialla pistämällä kaikki hahmot laulamaan Aimee Mannin kappaletta Wise Up, jossa kiteytetään hahmojen tragediat tyylikkäästi.

F*ck The Free World! (8 Mile, 2002)

Eminem yllättää positiivisesti puolittain omaelämäkerrallisessa 8 Mile -elokuvassa.

Kovia kokenut Rabbit aloittelee räppärinuraansa osallistumalla battleihin. Rap-kisan finaalissa Rabbit kohtaa arkkivihollisensa, joka nöyryytti häntä aiemmassa battlessa.

Toisella kertaa Pupuliini vetää kuitenkin pointsit kotiin viittaamalla kaikkiin kohtaamiinsa ongelmiin, jotka vastustaja Free World -jengeineen on elokuvan aikana Rabbitille aiheuttanut. Kohtaus ei varmastikaan aukea ihmisille, joilta 8 Mile on jäänyt näkemättä. Siitäkin syystä suosittelen katsomaan 8 Milen, jos et vielä ole.

Rabbitista toiseen – tällä kertaa seksikkäästi (Kuka viritti ansan, Roger Rabbit, 1988)

Pienellä aasinsillalla pääsemme toisen pupusen pariin. Listan päättää sen alkuperäisenä inspiraationakin ollut Jessica Rabbitin versio vanhasta Why Don’t You Do Right? -kappaleesta. Piirretyn povipommin viettelevä ääni on hekumallisempi kuin Jenni Vartiaisen konsanaan. Sittemmin biisiä on versioinut tyylillä miekkonen nimeltä Casey Abrams American Idolissa.

Lopputekstit

Ääni on elintärkeä osa elokuvakokemusta. Tärkein ääni lienee hahmojen puhe, mutta kyllähän niitä elokuvia ilman puhettakin voi tehdä. Tuolloin vain korostuu äänitehosteiden ja musiikin rooli maailman rakentamisessa.

Ekstradiegeettinen musiikki nostattaa tunnelmaa ja auttaa katsojaa tulkitsemaan elokuvan vivahteita. En todellakaan dissaa score-säveltäjiä väittämällä, että kokonaisen elokuvan verran säveltäminen olisi helppoa. Väitän kuitenkin, että musikaalielokuvien kuoltua diegeettisen laulun tai tanssikohtauksen iskeminen elokuvaan on todella haastavaa. Miten oikeuttaa luritus keskelle tarinaa niin, ettei se hypsähdä naamalle ilman oikeutusta?

Toki hieman ylidramatisoin tätäkin. Kuullaanhan juuri niitä autoradioita ja ties mitä baarien tanssijytkeitä elokuvissa jatkuvasti, niin että ne jäävät tavallaan taka-alalle. Haastanpa kuitenkin pohtimaan, miten ympätä vaikkapa toimintaleffaan tanssiesityksen keskeiseksi asiaksi luontevasti (no okei, True Liesissa onnistui aika kivasti).

EasterEgg: Tämän tekstin muotoa inspasi duunissa kokoamani lista oudoimpia vaalivideoita.

Posted by hurraakerkko

4 comments

[…] olisivat ajan tasalla. Timanttisia ja diegeettisiä tanssi- ja laulukohtauksia elokuvissa kartoittava merkintä sisältää nyt myös muutamia uusia lisäyksiä Jessica Rabbitin, Vincent Vegan ja monen muun […]

[…] alkaa. Hahmosi kävelee pitkin hiljaista käytävää, kun yhtäkkiä korviisi kantautuu uhkaavaa, ekstradiegeettistä ambient-synailua, jonka tumma sävy kertoo lähestyvästä vaarasta. Eteesi räjähtää joukko […]

[…] diegeesiä käsiteltiin jo parin vuoden takaisessa Digilluusiossa, mutta HurraaKerkon elokuvakuukauden myötä katsomme lisää klassikkokohtauksia, joissa musiikki […]

[…] on käsitellyt elokuvien diegeesiä kerran jos toisenkin. Vuoden 2017 Film Februaryn lopuksi on siis syytä listata lisää ikimuistoisia […]

Vastaa