Sota vaatii aina uhrinsa
Päivitys: formaattiaiheesta jatkettiin helmikuussa 2015
Niin moni on tullut, niin monesta on aika jättänyt. Muutamaa pidetään vielä letkuilla kiinni elämän syrjässä. Teknologioiden kehittyessä kompaktimpaan ja korkeampiresoluutioiseen suuntaan uudet mediatyypit jyräävät vanhat alleen. Formaattisota on rumaa ja vaatii jatkuvasti uusia uhreja. Sankaritkin kaatuvat, eikä sodalle näy loppua.
Aivan kuin vielä tovi sitten se olisi ollut helppoa. Telkkarikanavia oli kourallinen, tallenteet otettiin nauhalle ja uutuudet ostettiin kaupan hyllyltä. TV-ruutu oli pieni kuperapintainen laatikko. Tietokoneohjelmat ja pelit mahtuivat disketeille. Ei paljon tarvinnut miettiä, miten mitäkin katsoo ja kuuntelee.
Sitten tuli digiaika, jolloin homma levähti ihan käsiin. CD syrjäytti vinyylin ja C-kasetin, DVD disketit ja VHS:n. Kanavatarjonta hajautui niin televisiossa, radiossa kuin netissäkin. Tuli pikselit, prossut ja palvelimet. Alkoi Formaattien sota.
Just A Little Bit
80-90-luvun lapset ovat todistaneet vuosien varrella monia formaattisotia.
Yksi verisimmistä oli Bittisota, jossa Nintendo, Sega ja muut valmistajat kamppailivat pelikonsolien tehokkuudesta. Peli oli kovaa (pahoittelut sanaleikistä) jokaisen valitessa oman puolensa – edes sen tarkemmin tietämättä, mitä “bitti” tarkoitti.
Vahvin kisaaja saattoi olla Nintendo eri laitteineen. Ensin oli legendaarinen 8-bittinen harmaa laatikko, jota seurasi bittimäärän tuplaava Super Nintendo, jota seurasi bittimäärältään huikealta tuntunut Nintendo 64 ja niin edelleen. Jokaisella laitesukupolvella oli haastajansa – ensin Sega ja myöhemmin Sony PlayStation.
80-luvun suuri pelikonefirma Atari yritti myös haastaa bittisodan tunnetumpia sankareita Nintendoa ja Segaa Jaguar-pelikoneellaan, mutta suuri yleisö ei laitteesta innostunut. Niinpä Atari Jaguar vaipui nopeasti unholaan, aivan kuin 3DO, TurboGrafx16, Philips CD-i ja Sega Saturn.
Sittemmin pelimarkkinat ovat tavallaan vakautuneet: on PlayStation eri versioineen, Wii eri versioineen ja Microsoftin XBox eri versioineen. On siis kolme suurta, eikä miljoonaa erilaista. Kaseteista on siirrytty levyihin ja bititkin ovat jääneet historiaan.
Ei ole kasetteja enää muissakaan laitteissa
Digitaaliset levyt ovat päivän sana pelikonsoleiden ohella myös muussa kodinelektroniikassa. On CD:t ja DVD:t, Blu-Rayt ja muut erilaiset poltettavat “discit”.
Nauhaformaatti VHS (1976-2006) mullisti television katselun, kun ohjelmia pystyi nauhoittaa itse tai ostaa kätevästi kaupasta. VHS ei ollut kaikkein laadukkain, mutta silti sen onnistui dominoida markkinoita 80-luvulta aina 2000-luvun puoliväliin.
DVD tuli markkinoille 1996, kasvattaen suosiotaan tasaisesti, kunnes vihdoin niiden myynti ohitti VHS-myynnin 2003. Vuokraamoista VHS vetäytyi pari vuotta myöhemmin ja uutuusleffojen julkaiseminen nauhalla loppui Suomessa 2006.
Kaikessa nuhruisuudessaan VHS oli kätevä tallennusformaatti, varsinkin kun hankki ajastimella varustetun nauhurin. Vaikka VHS on laadultaan huonompi ja kooltaan isompi, on siitä erittäin lämpimät muistot, ja harmistun miettiessä ohjelmia, joita en ole saanut DVD:lle siirrettyä. VHS-to-DVD-laitetta en kuitenkaan halua ostaa.
Audiosta tulee kopioitavaa ja kannettavaa
Äänipuolella on kuopattu esimerkiksi C-kasetti (1963-2000), ensimmäinen kotikäyttöön hinnoiteltu ääntä tallentava media.
Merkittävin etu C-kaseteissa esim. vinyylilevyihin verrattuna oli musiikin kopioinnin mahdollistuminen. C-kasetin suosioon siivitti myös kannettavien korvalappustereoiden yleistyminen – kunnes digitaalinen CD valtasi äänitemarkkinoiden herruuden.
CD on osoittautunut kiitettävän pitkäikäiseksi mediaksi. Keräilijänä en asiasta harmistu – ei tarvinnut uudistaa kokoelmaa aikanaan MiniDisciksi, ja Audio DVD:kin jäi muutama vuosi sitten satunnaiseksi mediaoikuksi.
CD on kooltaan kätevä ja kestää kovaa kulutusta, eikä sitä tarvitse käännellä kesken kuuntelun. Verrattuna MiniDisciin ja nykyisiin mp3-soittimiin verraten kannettavat soittimet ovat tosin kömpelömpiä ja musiikki skippailee ja stoppailee juoksulenkille suunnatessa.
Korkea määritelmä
CD-levyjen keräilystä tulee mieleen myös leffojen keräily, joka on sekin vuosien aikana kasvanut kunnon harrastukseksi. Tässä ekstrana video, jossa esittelen DVD-kokoelmaani:
DVD on tällä hetkellä edelleen rakas, mutta olen teknologisesti jälkijunassa – sillä teräväpiirto on täällä!
HD DVD ja Blu-ray julkaistiin muistaakseni siinä 2005-2006. Niissä oli edellistä sukupolvea parempi kuvan- ja äänenlaatu ynnä muita uudistuksia. Jonkin aikaa kaksi teräväpiirtoformaattia kamppaili keskenään, kun elokuvastudiot julkaisivat tuotoksiaan aina jommalle kummalle levylle. Sonyn Blu-ray otti lopulta niskalenkin Toshiban HD-levystä, joka kuopattiin vuonna 2008.
Ratkaisu oli harmillinen. Standardit olivat tekniikaltaan samantasoisia, mutta HD DVD:ssä ei ollut niitä hemmetin aluekoodeja. HD DVD oli myös tuotantokustannuksiltaan edullisempi, mikä olisi mahdollistanut myös pienilevikkisten elokuvien julkaisun.
Mutta keskitytäänpä positiiviseen: onpahan sitten vain yksi formaatti valittavana, kun joskus teräväpiirtoon itsekin siirtyy.
Digitaaliset formaatit eskaloivat sodan uudelle tasolle
2000-luvun digitaalisuuden myötä formaattisota on mennyt siihen, että mediamuotoja on aivan liikaa.
Ärsyttää, kun on kaikenlaisia audio- ja videoformaatteja, joiden laatu vaihtelee toisista. On HD 720p ja 1080p, on 3D. On LCD-kuvaruudut ja TFT-kuvaruudut.
On DVD+, DVD- ja muut tallentamiseen tarkoitetut levykkeet. Niissä on ongelmana se, että jostain syystä kaikki soittimet eivät soita kaikkia levymalleja. Mobiililaitteet toistavat milloin mitäkin koodekkeja ja formaatteja, ja sitten on vielä leffojen aluekoodaukset. Aina saa miettiä, miten mikäkin pelittää ja pakkautuu.
Formaattien myötä myös yleisöt ovat fragmentoituneet
Vanhan mallin mukaan oli just ne muutamat tv-kanavat, joita katsoa. Nyt on kymmeniä tv-kanavia, satoja hyviä nettiradioita ja tuhansia eri podcastnettilehtitorrent-systeemejä. Mediataloille kehityksen mukana pysyminen on todella haastavaa.
Median digitalisoituminen ei aina helpota taviksenkaan elämää:
- Miten raivostuttavaa onkaan, kun netti pätkii
- Jotkut soittimet soittivat yhtä formaattia, toiset muita
- DVD-levyjen, Spotifyn ja nettivideopalvelujen mainoksia ei voi skipata
- Kaikki laitteet pitää uusia parin vuoden välein, joko rikkoutumisen tai teknologian vanhentumisen takia
Eikö ollutkin helppoa pistää telkkari päälle sen ainoan kaukosäätimen yhdestä nappulasta?
Viimeisin formaattisodan uhri on jo tiedossa: Nokia. Se ei ole päässyt kunnolla mukaan älypuhelinkisaan, jota Apple dominoi. Omallakin kohdalla seuraava reissu puhelinkauppaan päättynee kelkankääntöön – ainakin tällä hetkellä tämä vankka nokialaisten suosija haaveilee Samsungin älypuhelimesta. Pakko se on myöntää.
Vanhat formaatit yhä suosittuja
Valtavirrasta pudonneita formaatteja muistellaan retrolämmöllä ja yritetään aika ajoin elvyttää.
Vinyylistä tehtiin vuoden 2011 suuren levyalen keulakuva. MiniDisciä käytettiin radiotyössä aktiivisesti ainakin vielä muutama vuosi sitten. Underground-artistit julkaisevat musiikkia tietokonekorpuilla. Vanhoja videopelejä voi pelata netissä emulaattoreilla ja Be Kind Rewind -elokuvassa swedaillaan leffaklassikoita VHS:lle.
Onkin syytä muistaa tuiki tärkeä asia: tärkeintä mediatuotteessa ei ole se julkaisuformaatti vaan se sisältö. Tehkäämme edelleen sisältöä, joka ilahduttaa niin tekijää kuin yleisöäkin.
EasterEgg: Ajattelin kokeilla joitain tässä artikkelissa mainittuja ohjelmia. Kone tosiaan takkuilee nykyään jatkuvasti, vaikka valokuvakansioitakin olen tehosiivonnut. Uutta tietokonetta en kuitenkaan vielä aio hankkia, vaikka se on tätä blogiakin vanhempi. Sitten toisesta aiheesta: Spotifysta tulee kokonaan maksullinen, tai siis kunnolla musiikkia kuunnellakseen on maksettava kuukausimaksu. Vanhan ilmaisversion käyttöä rajoitetaan ratkaisevasti.
4 comments