Erinnerung: Hab’ doch kein Sympathie für Hitler!
Taannoin väitin, että perheen sairasteluun oli näkysällä helpotusta. Ich habe rumgelabert! Kirjoittamisen jälkeen ollaan nähty flunssaa ja muutamaakin kuumetta, joista eräs vei jopa sairaalaan.
Palatessani eräänä iltana tytön luota Lastenklinikalta (molemmat vanhemmat eivät voineet seuraksi jäädä) päätin hetken mielijohteesta napata kotiin pari pizzaa Keravan juna-aseman viereen avatusta ravintelista.
Pahvilootat sylissä suuntasin kohti kotia. Oli torstai-ilta ennen pääsiäispyhiä, joten kirjaston kulmalla oli pitkää viikonloppua juhlistamassa joukko ihastuttavia teinejä. Heistä yksi, vanttera miespoika noin 15 vuotta, kysyi olenko tuomassa pizzoja hänelle. Vastasin kieltävästi ja jatkoin matkaa.
Sitten takaani kuului supsutusta. Joukon neitokaiset rohkaisivat päihtynyttä nuorukaista: “Mee ottaa ne siltä.” Tietenkin jätkä tarttui syöttiin ja lähti seuraamaan minua ja pizzojani. Kirosin mielessäni, kun hän alkoi huutaa perääni. Yritin vain ignoorata koko tyypin, mutta hän jaksoi seurata, vaikken vastannut edes hänen karjahduksiinsa.
Nikkarin koulun kulmalla kuulin askelten olevan vain parin metrin päässä minusta, joten pysähdyin neuvottelua varten. Myönnettäköön, että tilanne jännitti. Päihtyneen riitapukarin olisin varmasti saanut taltutettua, vaikkei tappelu erityisemmin pirtaan istukaan. Minua ei kuitenkaan huvittanut lähteä pizzalaatikot kainalossa juoksemaan jotain ihme teinipossea karkuun.
Auge in Auge mit ein Teenage Douchebag
Kaveri tuli seisomaan eteeni selvästi riidanhaluisena. “Haluutsä lyödä mua? Anna tulla!”, hän uhosi; ja vaikken sitä varmasti erityisemmin näyttänytkään, alkoi tyypin käytös ankarasti risomaan. Kypsä aikuinen sisälläni alkoi kehitellä pelisuunnitelmaa hyökkäyksen varalle – miten kaadan kaverin kumoon edelleen pizzapaketit kädessä.
Koska en tietenkään halunnut, että tilanne oikeasti eskaloituu rytäkäksi, pistin hurmaavan neuvottelijacharmini peliin.
Kuuntelin tyypin lyö mua -keuhkoamista tovin, sitten vähän toruin alentuvasti, että “mee nyt takas vaan, sulla on kivat kaljat ja kivat kaverit tuolla odottamassa”. Samalla hioin mielessäni Jackie Chan -akrobatioita. Kaverin väitteen siitä, että hän on kyllä tottunut ottamaan iskua, uskoin toki täysin. Pakko myöntää, että siinä väsyneenä ja muita asioita murehtivana alkoi vähän fyysinen koulunkäynti houkuttaa.
…Aber etwas diesartiges schon geschehen ist
Sain kuitenkin tyypin käännytettyä ja pääsin jatkamaan matkaa kotiin ruokien kanssa. Samalla muistelin, miten taakseni jäävä kadunpätkä on aiemminkin tarjonnut teini-iän uhoa puhkuvia uhkatilanteita.
Yhdeksännellä luokalla luokka-asteen yksi äänekkäimmistä öykkäreistä oli jo ottanut minut silmätikukseen erän valinnaiskurssin yhteydessä. Olinhan kerran katsonut häntä kahden sekunnin ajan, joten olin selvästi homoseksuaali eli selkeä uhka tälle macho-Matveiselle.
Eräänä perjantai-iltana olimme tuttuun tapaan jääneet heittämään huulta kadunkulmaan, tuolla kertaa juurikin siihen nykyisen Paasikiven aukion laidalle. Kukas se sieltä sitten ilmestyikään paikalle? Herr Matveinen, natürlich.
Ei tarvinnut kovinkaan pitkään odottaa, kun jo löysin itseni vastatusten Matveisen kanssa; hänen kätensä kiinni takkini miehustassa, tavoitteenaan töniä minut hankeen. Kuuntelin rienausta haluamatta provosoida. Hetken seisoskelun jälkeen (jälleen humaltunut) öykkäri rauhoittui ja poistui paikalta.
Konfrontaatioiden listaa voisi jatkaa, mikäli laajentaisin Via Dolorosaani esimerkiksi Nikkarin koulun pihaan asti. Palatakseni siis sairasaiheeseen, kävin viime viikolla katsomassa Black Swanin, jonka aikana nousi sitten 39 asteen kuume. Olo oli huono, mutta leffa oli ihan sairaan hieno.
Gesundheit!