Guilty Pleasures: Mortal Kombat 1995

Videopelin sovittaminen elokuvaksi on vaikea laji. Mortal Kombat (1995) on yksi harvoista onnistujista.
"Flawless Victory..."

”Flawless Victory…”

Videopelin sovittaminen elokuvaksi on vaikea laji. Mortal Kombat on yksi harvoista onnistujista.

Kun Mario-peleihin tottuneet pikkulapset saivat käsiinsä pelin, jossa veri suihkusi hahmojen repiessä toisiltaan päitä ja muita ruumiinosia irti, oli tunnelma huumautunut. Pelihahmot olivat jotenkin kiehtovia, ja kuka tahansa pelaaja saattoi hetkessä oppia, miten hahmon saa tekemään erikoisliikkeitä. Hurmeella mässäily oli toki moraalisesti arveluttavaa, mutta rehellisesti sanottuna todella hauskaa. Väkivalta oli kuitenkin niin överiksi vedettyä, ettei sitä voinut ottaa vakavissaan.

1990-luvun puolivälissä taistelupelien faneja hemmoteltiin kahdella elokuvasovituksella. Vuonna ’94 julkaistu Street Fighter saattoi olla monille pettymys, mutta muistan ainakin pienenä tykänneeni elokuvasovituksesta. Pankin räjäytti kuitenkin vuonna ’95 julkaistu Mortal Kombat.

Test your might

Sarjakuva- ja videopelifilmatisoinnit pääsevät harvoin kisaamaan Oscareista, mutta tekijöilleen ne ovat erittäin haastavia tuottaa. Lähdemateriaalissa ei välttämättä ole juonta kuin nimeksi, mutta silti pitäisi saada ängettyä leffaan villi tusina hahmoa luontevasti. Samalla leffaversion pitäisi noudattaa alkuperäisteoksen tyyliä orjallisesti tai fanaattiset fanit hyökkäävät kimppuun.

Ensimmäinen Mortal Kombat onkin yksi harvoista onnistujista. Juoni pohjautuu näppärästi pelisarjan perusideaan, toimintaa on kylliksi ja tuotantoarvot ovat korkealla.

Mystinen velho Shang Tsung houkuttelee taistelijoita ympäri maailmaa osallistumaan turnaukseen, jossa päätetään maailman kohtalosta. Jos Tsung voittaa turnauksen vielä kerran, Ulkomaailman örvelöt pääsevät riehumaan Maan päälle. Sankarimme ilmoittautuvat kisaan eri syistä: Liu Kang haluaa kostaa Tsungille veljensä kuoleman, Sonya Blade haluaa napata Kano-nimisen rikollisen, ja leffatähti Johnny Cage haluaa todistaa osaavansa oikeasti taistella. Kolmikkoa turnauksen voittoon auttaa käheä-ääninen ukkosjumala Rayden. Tsungilla taasen on apureinaan nelikätinen mutantti Goro sekä pelisarjan cooleimmat hahmot Sub-Zero ja Scorpion.

Turnauksen lopuksi Tsung käyttää vilppiä houkutellakseen sankarit lopullista välienselvittelyä varten omaan, Ulkomaailmaksi kutsuttuun ulottuvuuteensa. Vastattuaan kaiken maailman haasteisiin Liu Kangin onnistuu selättää Shang Tsung. Maailma pelastuu, ja sankarit voivat palata kaikessa rauhassa omaan ulottuvuuteensa. Vai voivatko?

Finish him

Mikä tekee Mortal Kombatista onnistuneen elokuvan? Juoni ei ole mitään Shakespearea, mutta se tosiaan vertautuu näppärästi pelien turnausideaan, mikä myös oikeuttaa jatkuvat taistelukohtaukset. Turnaukseen päästessä juonen peruskaava on ”Someone fights, Rayden talks, Someone fights, Rayden talks”. Leffaan on saatu luontevasti ympättyä valtaosa ensimmäisen MK-pelin hahmoista Kanosta Kitanaan. Mortal Kombatin rinnalla Street Fighter -elokuva on fanin näkökulmasta umpitylsä: toimintakohtauksia on harvakseltaan, hahmoja liikaa ja niiden design paikoin päin honkia.

Mortalissa iskeekin silmään onnistunut suunnittelutyö. Hahmot näyttävät esikuviltaan ja lavasteet ovat paikoin jopa vaikuttavat. Halpisleffasta ei selvästikään ole kysymys. Erityispropsit siitä, että Goro on animatronic-nukke eikä tietokoneella tehty hahmo.

Jos jotain epäkohtia halutaan kaivella, ehkä taistelukoreografiat eivät aina suju niin saumattomasti kuin toivoisi. Monet ovat kritisoineet sitä, ettei elokuva ole yhtä superverinen kuin MK-pelit. Vuodatus olisi kuitenkin helposti vetänyt leffan campin puolelle, kun taas tekijät ovat selvästi halunneet tehdä vakavasti otettavan – muttei haudanvakavan – elokuvan. Pelihahmojen erikoisliikkeet on kuitenkin huomioitu leffassa kiitettävästi, se riittää.

Toiminta- ja kauhuelokuvat tarvitsevat aina jonkun pitkän linjan näyttelijän tuomaan tuotannolle uskottavuutta ja syvyyttä. Painajainen Elm Streetillä -elokuvassa kiintiöveteraanin roolissa nähdään John Saxon ja Street Fighterissa überviileä Raul Julia. Mortal Kombatiin dramatiikkaa tuo Shang Tsungin ylväs ja tummaääninen esittäjä Cary Hiroyugi-Tagawa. Kuivien naurujen kuninkaan Christopher Lambertin castaaminen käheä-ääniseksi Raydeniksi on sekin nappivalinta.

Mortal Kombatia pitää kehua myös sen musiikista. Uhkaavat rummunpäristykset saattelevat Liu Kangin temppelilleen ja Reptilen muunnuttua ihmismuotoon alkaa aggressiivinen trancehehkutus. Eikä tietenkään sovi unohtaa leffan tunnusbiisiä, kaikkien aikojen tarttuvinta leffatunnaria, jota hyödynnetään hauskasti heti ensimmäisestä ruudusta lähtien.

Mortal Kombat on yllättävän toimiva ja sopivan suoraviivainen elokuva, jota vain pelien fanit jaksavat arvostaa. Komeine lavasteineen ja puvustuksineen, adrenaliinia nostattavine musiikkeineen ja uskollisuudellaan lähdemateriaalille se on kuitenkin oman lajityyppinsä helmi. Finish him…Fatality!

Paul WS Anderson Milla Jovovich Resident Evil movie

Puolustettakoon samalla ohjaaja Paul W.S. Andersonin toista videopelielokuvasovitusta Resident Eviliä, joka sekin on aliarvostettu toimintaleffa.

Posted by hurraakerkko

3 comments

[…] tunnustuksia Guilty Pleasures -sarjassa: Nobody Wants To Be Lonely, Mortal Kombat 1995, Show Me The Meaning Of Being Lonely, Cheri Cheri […]

[…] tylsä juoni turruttavine taistelukohtauksineen ja tönköt näyttelijänsuoritukset kalpenivat ykkösosan rinnalla (vaikkei sekään toki mitään Shakespearea ollut), Ja niinpä NC:n kritiikki tuntuu […]

[…] Vuonna 1995 julkaistu Mortal Kombat -elokuva onkin yksi suurimmista syyllisistä nautinnoistani. Elokuvan tunnusbiisiä, “tarinaa” ja taistelukohtauksia tulee muisteltua retroilevalla lämmöllä. […]

Vastaa