Kuukauden Digilluusio: Diegeesin paluu

Diegeettinen ääni on sellaista, jonka myös elokuvan hahmot kuulevat ja kokevat. Tässä lisää oivallisia diegeesikohtauksia valkokankaalta.
Diegeesi-HurraaKerkko

HurraaKerkko esittelee lisää hetkiä, joissa elokuvan hahmo antautuu musiikin vietäväksi.

Sana ’diegeesi’ on musiikkia elokuvahahmon korville

Elokuvien maailmassa on kahdenlaista audiota: diegeettistä ja ekstradiegeettistä. Ensimmäisellä termillä viitataan elokuvan kerronnalliseen tilaan liittyviin ääniin eli ääniin, joiden lähde näkyy kuvassa. Esimerkiksi siis hahmon kuuntelema autoradio ja toisen hahmon kanssa käytävä dialogi ovat diegeettistä ääntä. Elokuvahahmot siis kokevat diegeettisen äänen osana omaa maailmaansa.

Ekstradiegeettinen tai ei-diegeettinen ääni taas on ääntä, jota hahmot eivät kuule tai muutoin koe: mahdollinen kertojanääni tai toimintaa ryydittävä soundtrack-musiikki. Ekstradiegeettiset elementit välittyvät siis vain katsojalle. Vaikka  hahmot eivät ekstradiegeettistä ääntä maailmassaan havaitse, ekstradiegeettisyydet voivat reagoida elokuvamaailman toimintaan: kohtauksen tunnelman muuttuessa myös musiikin tunnelma muuttuu.

Musiikin diegeesiä käsiteltiin jo parin vuoden takaisessa Digilluusiossa, mutta HurraaKerkon elokuvakuukauden myötä katsomme lisää klassikkokohtauksia, joissa musiikki on osa hahmojen aistimaailmaa. Tälläkin kertaa pyrimme välttämään musikaaleja, jottei homma kävisi liian helpoksi.

Päivitys: Aiheeseen palattiin vuoden 2017 Digilluusio-artikkelissa ’Diegeettisen elokuvamusiikin kosto’. 

Marilyn masiksessa

Piukat paikat (Some Like It Hot, 1959)

Huippukaunis Marilyn Monroe on mystinen olento. Vaikka hänen elokuvansa Piukat paikat on yksi lempikomedioistani, en ole kuitenkaan koskaan pitänyt häntä erityisen hyvänä näyttelijänä. Tai paremminkin sanottuna en ole koskaan kiinnittänyt talenttiin sen kummemmin huomiota. Tarkemmin tarkasteltuna Marilynillä oli kuitenkin oma tyylinsä, joka usein antoi hänestä jännän, tavallaan aina poissaolevan fiiliksen – sellaisen, että hän aina kelailee jotain surullista.

Piukoissa paikoissa laulajatar Sugar Kanen ja tämän tapaaman miljonäärin orastava suhde uhkaa ajautua karikolle, mutta keikka on kuitenkin vedettävä. Marilyn eläytyy tyylikkäästi melankoliseen biisiin, jossa hänen hahmonsa päättää katkeruuttaan luopua rakkaudesta. Ei mitään turhaa melodramaattisuutta, lopun leuka rintaan -muuvikin tuo juuri sopivan tujauksen teatraalisuutta muutoin vähäeleiseen esitykseen.

Maailman herkullisin näyttelijä (nimen perusteella)

Footloose (1984)

Kevin Bacon on lahjakas ja ”likeable” näyttelijä, mutta uskon koomikko Jim Gaffiganin teoriaan siitä, että osa Baconin menestyksestä johtuu hänen suussa sulavasta nimestään. Pääsyy suosioon lienee kuitenkin Footloose-tanssileffaklassikossa nähty kohtaus, jossa nuori kapinallinen purkaa turhautumisensa pikkukaupungin ahdasmielisyyteen tanssimalla raivokkaasti pimeässä varastossa.

Muutamassa kohtauksessa koreografia on vähän liiankin kasarimusavideomaisen artsua menoa, vaikka tanssin on tarkoitus kuvastaa äkäisen teinipojan hormoninhurmeista tunteenpurkausta. Tavallaan koreografia tulkitsee tanssia muttei itse tunnetta sen takana. Tyyli on kuitenkin uskollinen ajan musavideoestetiikalle, ja kohtauksessa tyylitellään valaistuksella ja muutamalla hienolla kamera-ajolla.

Stallonen veli ei ole kujalla rakkauden suhteen

Rockyn uusintaottelu (Rocky II, 1979)

Elokuvassa Rockyn uusintaottelu Sylvester Stallonen esittämä nyrkkeilijä avioituu Adrianinsa kanssa. Matkalla hääyön viettoon nuoripari tapaa ulkotulen ympärillä hengailevan ryhmän kulmakunnan kultakurkkuja, joita lauluun liidaa Sylvesterin veli Frank Stallone. Kyseessä ei ole ainoa Frankin Rocky-leffoja varten sorvaama biisi, mutta tämä kadunkulmassa annettu rakkauden oppitunti on selkeästi sieltä tarttuvimmasta ja heleä-äänisimmistä päästä.

Go Ninja Go Ninja Go!

Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus (Teenage Mutant Ninja Turtles 2: The Secret of the Ooze, 1991)

Aika pistää bileet pystyyn! Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien taistelu Tokkaa ja Rahzaria vastaan elokuvassa Turtles II siirtyy varastoalueelta yökerhoon. Luonnollisesti ihmiset ensin kummaksuvat outoja olentoja, mutta onneksi yksi mies on aina ajan tasalla.

Toki yksi maailman (ainakin nimellisesti) viileimmistä räppäreistä, Vanilla Ice, on aluksi taistelevien mutanttien ilmestymisestä yhtä lailla ihmeissään. Pian Ice posseineen alkaa kuitenkin fiilistellä biittiä – jopa niin kovaa, että ninja-aiheisen freestyle-rapin päälle vedetään vielä viimeisen päälle viilatut koreografiat tuosta vaan. (Lisää edellisiin lauseisiin sarkastiset lainausmerkit haluamiisi kohtiin.)

Frankie tietää, miten relata

Kuolema tulee kahdesti (Body Double, 1984)

En ole koskaan nähnyt Brian De Palman ohjaamaa Body Double -trilleriä, mutta tämän kohtauksen bongaaminen artikkelia varten taustatutkimusta tehdessä johti pienoiseen musiikilliseen mullistukseen. En ole koskaan pitänyt Frankie Goes To Hollywoodin Relaxista, mutta Body Doublen klubikohtaukseen upotettuna biisistä sukeutuu dekadentti ja kutkuttava ylistys hedonismille.

Woody Allen -kopioksi stailatun Craig Wassonin esittämä työtön näyttelijä nappaa murhamysteeriä selvittäessään itselleen roolin pornoleffassa. Roolitus johdattaa Wassonin (ja yleisön) story within a story -tyylisesti osaksi klubikohtausta, joka varmasti erottuu muusta Body Doublen narratiivista omana musavideomaisena teoksenaan. Koreografiassa ja klubbaajien stailauksessa on aitoa kasariestetiikkaa, ja Relaxin kitara-synaiskut puskevat painostavasti päälle Wassonin ja Melanie Griffithin hahmojen antautuessa intohimolle klubin vessassa.

Rodriguez ja Tarantino tanssittavat naisia

Hämärästä aamunkoittoon (From Dusk Till Dawn, 1996)

Kehuin Quentin Tarantinon musavalintoja jo edellisessä diegeesiartikkelissa. Tarantinon musiikki-innostus ei kuitenkaan rajoitu pelkkiin ekstradiegeettisiin soundtrack-tärppeihin. PÄIVITYS 2014: Tarantino kunnostautuu myös anakronistisen musiikin käytössä oivallisesti.

Sama pätee Tarantinon ohjaajakollegaan ja hyvään ystävään Robert Rodrigueziin, jonka useissa elokuvissa musiikki- ja tanssiesitykset ovat osa hahmojen aistimaailmaa. Kaksikon Grindhouse-elokuvissa Vanessa Ferlito ja Rose McGowan esittelevät sylitanssi– ja gogo-tanssitaitojaan. Ohjaajien tanssivisioita yhdistää myös niiden kiitettävä pituus – näyttelijöiden itsensä esittämät tanssikoreografiat kestävät aina useita minuutteja, eikä kyseessä ole vain joku parin puolivillaisen muuvin veto ennen kuin kamera siirtyyy erikoislähikuvaan stunttitanssijan kropasta.

Pisimmän korren vetää ohjaajakaksikon ensimmäisen yhteistuotannon Hämärästä aamunkoittoon kohtaus, jossa Salma Hayekin esittämä viettelevä vampyyritanssijatar kiusoittelee Tarantinoa muun muassa juottamalla tälle olutta erittäin mielenkiintoisella tavalla.

Ehtaa bollywoodilaista melodraamaa

Veer-Zaara (2004)

Viettelysten ja ihastusten jälkeen siirrytään suhteessa vähän vakavammalle tasolle. Olen pariinkin kertaan kirjoituksissani hehkuttanut Bollywood-leffa Veer-Zaaran oikeussalikohtausta, jossa vuosia tahtomattaan toisistaan erossa olleet rakastavaiset viimein kohtaavat uudelleen. Teatraalisessa kohtauksessa näyttelijät käyttävät monta minuuttia toisiaan kohti kävelyyn ja kaihoisiin katseisiin.

Mutta jotten pelkästään toistaisi itseäni, nostan esille toisen Veer-Zaaran fanien ylistämän kohtauksen. Pääsköön elokuva listalle, vaikka Bolly-leffat periaatteessa musikaaleja ovatkin. Intian Brad Pittin esittämä ilmavoimien upseeri pelastaa nuoren naisen surman suusta ja lähtee saattamaan tätä kohti kotia. Yhteisen matkan aikana Veer ihastuu Zaaraan, mutta juna-asemalla paljastuu, että Zaara onkin menossa pian naimisiin. Ennen kuin sulhanen vie Zaaran kotiin, Veerin on tunnustettava todelliset tunteensa.

Kyynikko voisi kritisoida sitä, että paikoin imelästi ilmeilevä Veer alkaa puhua avioliitosta jo parin päivän tuttavuuden jälkeen, mutta suuret tunteet kuuluvat bollywoodilaiseen melodraaman ytimeen. Rakkaudentunnustuksesta huolimatta Veerin ja Zaaran tiet eroavat, minkä jälkeen näemmekin tunteikkaan karavaanivertauksin maustetun dueton katkeransuloisesta rakkaudesta.

Bat and Cat face to face

Batman – Paluu (Batman Returns, 1992)

Katkeransuloisesta kohtauksesta toiseen. Tuskin spoilaan kenenkään katselunautintoa kertomalla, että Veer ja Zaara saavat lopulta toisensa, mutta Bruce Waynen ja Selina Kylen suhde Batman – Paluussa ei pääty yhtä onnellisesti. Tanssiaiskohtaus, jossa Bruce ja Selina paljastavat toisilleen salaiset alter egonsa, on yksi kaikkien aikojen lempikohtauksistani elokuvissa.

Bruce ja Selina ovat naamiaisten ainoat vieraat ilman maskia, vaikka muutoin Bruce pukeutuu Batmaniksi ja Selina Kissanaiseksi. Loistavasti kirjoitetun dialogin taustalla soi loistavan tunnelmallinen biisivalinta, Siouxsie & The Bansheesin Face To Face, joka feidautuu pois ekstradiegeettisten jousien tieltä salaisten identiteettien paljastuessa. Alakulmasta näyttelijöiden kasvoille heitetty pehmeä valaistus tuo kohtaukseen hienovaraista uhkaavuutta.

Puppy love and pasta

Kaunotar ja kulkuri (Lady and the Tramp, 1955)

Listalla on nähty nyt useampi lemmenleikkeihin liittyvä kohtaus. Jatkamme vielä edellisen poiminnan eläinteemalla, mutta näin listan lopuksi tekee mieli jäädä romanttisiin, positiivisiin tunnelmiin. Niinpä lainaamme vielä kohtauksen klassikkopiirretystä, joka sattuu olemaan ensimmäinen elokuva, jonka olen katsonut teatterissa.

Kaunottaren ja kulkurin mahdollisesti kuuluisin kohtaus on hellyyttävä illalliskohtaus, jossa koirat jakavat annoksen pastaa ja lihapullia. Italiaanoravintoloitsijat säestävät musiikkiesityksellään iltaa, joka huipentuu vahingossa jaettuun suudelmaan.

Don’t stop the music

Elokuvantekijät, lisää diegeesiä!

Elokuvantekijät, lisää diegeesiä!

Olisin mieluusti lisännyt listaan vielä musiikkiesityksen syyllisestä nautinnostani Pretty Womanista. Richard Geren hahmo hengailee yömyöhällä hotellin juhlasalissa soittelemassa flyygeliä. Dramaattinen biisi, johon hahmo on uppoutunut, sattuu olemaan Geren omaa käsialaa.

Soitto keskeytyy, kun Julia Robertsin hahmo saapuu paikalle, ja kaksikko alkaa sekstailla flyygelin päällä. JOSTAIN syystä YouTubesta löytyvät klipit keskittyvät vain tuohon himokkaaseen osioon, eikä kokonaista versiota Geren biisistä löydy… Harmin paikka, on komea sävellys. PÄIVITYS: Pretty Womania käsiteltiin Guilty Pleasures -sarjassa 2013.)

Diegeettinen musiikki on edelleen kiinteä osa elokuvia – musiikkiesityksiä nähdään kuuluisien muusikoiden elämäkertadraamoissa, kuten Ray tai Walk The Line. Michael Bayn Transformers-leffat eivät ehkä ole mitään huippukamaa, mutta ykkösosassa nähdään sentään oivallinen diegeesiherkku, kun robottiauto soittaa kasariballadi Drivea tarinan päähenkilön yrittäessä saada nuorta kaunotarta kyytiinsä).

Kuitenkin, siinä missä elokuvat ovat yhä täynnä mitä oivallisinta ekstradiegeettistä musiikkia, yhä useammin diegeesi tuntuu jäävän taka-alalle tai vain pieneksi kikkailuksi. Body Doublen tyylisiä verrattain irtonaisia sekvenssejä tulemme tuskin koskaan enää näkemään. Peräänkuulutankin nyt elokuvantekijöitä nostamaan diegeesin näkyvämpään osaan teoksissaan. Lisää tanssia!

Vuoden 2013 Film Februaryn on aika lopetella ja kiittää lukijoita ja kommentoijia mukanaolosta. Elokuva-aihetta ei toki tyystin unohdeta vastakaan, joten jos mieleen tulee esimerkiksi lisää TOP10-listan aiheita, ota rohkeasti yhteyttä! HurraaKerkko kiittää!

Seuraavassa Digilluusiossa tutustutaan mielenkiintoiseen suomalaiseen somepalveluun.

Seuraavassa Digilluusiossa tutustutaan inspiroivaan suomalaiseen somepalveluun.

Easter Egg: YouTuben suomalainen versio on startannut vastikään, mikä aluksi voi tuntua vain tavalta saada YouTubeen lisää mainostilaa suomalaisille. Pian on kuitenkin luvassa merkittävä visuaalisen ilmeen muutos kaikille YouTube-kanaville. Lue lisää uusista ominaisuuksista täältä, osa niistä onkin valmiina aktivoitavaksi.

Posted by hurraakerkko

2 comments

[…] hahmot tuntuvat dissaavan I Will Always Love Youn imelyyttä kuullessaan sen baarissa (varsin diegeettisesti upotettu leffatunnari itse elokuvaan). Älä kuitenkaan anna motkotuksen hämätä: cover Dolly […]

[…] on käsitellyt elokuvien diegeesiä kerran jos toisenkin. Vuoden 2017 Film Februaryn lopuksi on siis syytä listata lisää ikimuistoisia diegeettisiä […]

Vastaa