Clash of Clans Supercell

Kuukauden Digilluusio: Palkitsevampaa pelaamista (+video)

Kiitos mobiililaitteiden ja sosiaalisen median pelaamme enemmän kuin koskaan - toisinaan jopa tietämättämme. Ja yhä harvemmin palkitsevasti. Artikkelin inspiraationa arkistoista taannoin löytynyt Game Boy.

Onko mobiilipelaaminen oikeasti kivaa?

Kiitos mobiililaitteiden ja sosiaalisen median käytämme enemmän aikaa pelaamisen kuin koskaan. Toisinaan pelaamme jopa tietämättämme, Yhä harvemmin pelaamme palkitsevasti.

Pelaaminen on jo pitkään ollut myös aikuisten hommaa. Reilu 15 vuotta sitten konsolipelaamisen katsottiin vielä olevan lapsellista puuhastelua, eikä yläasteikäinen herkkä teini rohjennut myöntää rakkauttaan Nintendoa kohtaan ihan kelle tahansa – ei ainakaan vastakkaiselle sukupuolelle, jonka silmissä ei muutenkaan tullut näytettyä koulun cooleimmalta.

Sitten tuli Sony PlayStation, varmasti ensimmäinen konsoli, joka teki pelaamisesta aikuisten oikeasti  hyväksyttävää myös aikuisten kesken.

Alkuperäisen Pleikkari-buumin jälkeen olemme alkaneet pelata konsolien lisäksi myös puhelimilla ja muilla mobiililaitteilla, ja Angry Birdseihin ja muihin hitteihin ovat koukussa kaikki junioreista senioreihin. Päivitykset uusine hahmoineen ja lisäkenttineen laajentavat pelikokemusta aivan uudella tavalla verrattuna vanhoihin harmaakuorisiin Nintendo-peleihin.

Mutta miten palkitsevaa nykyaikainen pelaaminen oikeastaan on?

Itseäni ainakin turhauttaa esimerkiksi Clash of Clansin tukikohdan rakentamiseen vaadittu aika. Hyökkäykset vastustajien tukikohtiin kestävät pari minuuttia, mutta joukkojen kouluttamiseen ja rakennusten laajennusten valmistumiseen voi tuhrautua jopa useampi päivä. Rakentajien ollessa varattuna ja joukkojesi vajaita et voi tehdä mitään.

Aika paljon pitää siis nähdä vaivaa saadakseen muutamaksi minuutiksi actionia. En tarvitse nonstop-räiskettä nauttiakseni pelistä, mutta miksi 90 prosenttia peliajasta pitää kuluttaa tuijottamalla ruutua passiivisena? Clash of Clans on taidolla tehty kokonaisuus, mutta ennemmin sen äärelle palaa hallinnoinnin pakosta kuin pelin nautinnollisuudesta. Erikoisominaisuudet, achievementit, hankitaan rahalla, ei ahkeralla pelaamisella.

Nykypelien motto: suorita paljon, saavuta vähän

Emme aina hoksaakaan, miten pelaaminen kuuluu muuallekin kuin video- tai mobiilipeleihin.

Monet sivustot ja sosiaalisen median palvelut palkitsevat aktiivisuudesta kunniamerkein tai pisteyttämällä toimintaamme. Pelillistämällä palvelun käyttäjä saadaan palaamaan sivustolle. Monissa tapauksissa, kuten lokaatiopalvelu Foursquaren kohdalla, kisa pisteistä on kuitenkin enemmän rasitteeksi kuin hyödyksi. Tekee ehkä mieli tehdä check-in, jottei aina olisi kaverilistan pahnanpohjimmaisena käyttäjänä – mutta toisaalta: mitä saan siitä, että kirjaudun kavereita ahkerammin sisään johonkin julkiseen kohteeseen? En mitään.

Vanhojen pelien iPad-versiot todistavat, miten konsolimaisuus ei toimi mobiilissa. Esimerkiksi GTA III:n iPad-versio on ihailtavan uskollinen originaalille teokselle, mutta pelaaminen ilman ehtaa ohjainta on luotaantyöntävän kömpelöä.

Mobiilipelien pitää olla yksinkertaisia jo siksikin, että niitä ohjataan kosketusnäytön avulla. Siitä huolimatta kaipaan jonkinlaista tarinaa, jonkinlaista kokemuksen tunnetta mobiilipeleihin.

Olen innokas pelaaja – pelaaminen on kausiluonteista, mutta aloittaessani jään myös helposti koukkuun. Haluan sopivasti haastetta ja ennen kaikkea sitä, että pelaaminen palkitsee; sitä, että olen aktiivinen tekijä ja aktiivinen onnistuja. Olen laiska pelaaja, joka vain haluaa nopeaa aivot narikkaan -viihdettä.  En siis nauti siitä, että joudun odottamaan päivittymistä tai menettämään hermoni liian vaikean kentän takia. Pähkinänkuoressa paras peli on sellainen, jonka pääsee läpi.

Aito ja alkuperäinen mobiilipeli

Siskoni ilmoitti taannoin löytäneensä vanhan Game Boyni. Onneksi vuodet isovanhempiemme vanhan talon lämmittämättömässä kellarissa eivät olleet onnistuneet pilaamaan laitetta, vaan pystyn edelleen selättämään roistoja Turtlena tai RoboCopina. Löydöksen kunniaksi tuli tehtyä lyhyt videokin – saa nähdä teenkö jatkovideoita muista siskoni löytämistä GB-peleistä.

Joka tapauksessa, vanhoja Nintendo-pelejä hakkaillessa muistin vuosienkin tauon jälkeen, mikä teki noista peleistä niin nautinnollisia.

Uudet konsolipelit ovat suurempia kuin elokuvat ja yhdessä Angry Birds -kentässä on enemmän koodia kuin kokonaisessa NES-pelissä. Nykypelit voivat alustasta (konsoli, tietokone, mobiililaite) riippumatta olla häikäiseviä kokemuksia.

Grafiikat tai pelin pituus eivät kuitenkaan ole kaikki kaikessa. On nimittäin muutama ratkaiseva etu, jonka ansiosta edelleen jaksan liputtaa vanhojen konsolipelien puolesta: peliin pääsee heti sisään ja siinä on alku ja loppu, tarina, joka viedään pelaamalla päätökseen. Pelaaminen pysyy hauskana, koska haastetaso on kohdallaan, ohjaimet simppelit ja pelien ilme viihteellisen epärealistinen. Eteenpäin pääsee omalla ahkeroinnilla, ei maksamalla itseään sisään.

Bottom line: haluan mobiiliin palkitsevampaa pelaamista ja enemmän tarinoita.

Easter Egg: Suuri sankarini James Rolfe on palannut tekemään AVGN-videoita vaihtelevaan tahtiin. Taannoinen Tiger-peleille (joita oli suomalaisillakin lapsilla) omistettu jakso oli suuren viihdearvonsa lisäksi myös oivallinen bonus tähän Digilluusio-artikkeliin.

Posted by hurraakerkko

Vastaa