Kunniattomat paskiaiset ja Django Unchained ovat malliesimerkkejä onnistuneesta anakronistisesta elokuvasoundtrackista
Olisin tavallaan halunnut lisätä erään henkilön taannoiseen elokuvasäveltäjäsuosikkilistaani, vaikkei hän itse säveltäjä olekaan. Ohjaaja Quentin Tarantino on kuitenkin elokuviinsa tekemillä musiikkivalinnoilla nostanut populaarimusiikkiin keskittyvän soundtrackin luomisen täysin uudelle tasolle.
Ohjaajan musavalinnat voivat vaikuttaa yhdeltä musiikilliselta tilkkutäkiltä, mutta yhdessä niistä syntyy omintakeinen, aina tarantinomaiseksi tunnistettava atmosfääri.
Soundtrack on Tarantinonkin mukaan merkittävä osa hänen luomisprosessiaan: usein käsikirjoitus rakentuu jo lähtökohtaisesti inspiroivien biisien ympärille.
Tarantinon tuoreimmat elokuvat sijoittuvat toiseen maailmansotaan ja Villiin Länteen, mistä huolimatta tapahtumien taustalla kuullaan ohjaajalle ominaiseen tyyliin modernia rockia ja soulia – musiikkia, jota eivät natsit poteroissaan saati lehmipojat saluunoissaan voineet kuulla.
Tällaista musiikkia, joka ei kuulu elokuvan kuvastamaan aikakauteen, kutsutaan anakronistiseksi musiikiksi.
Gladiaattorin soundtrack edustaa 1800-luvun romantiikkaa, vaikka elokuva sijoittuu antiikin Roomaan. Tuorein The Great Gatsby -filmatisointi on pullollaan 2000-lukulaista populaarimusiikkia. Avaruusseikkailu 2001 taas hyödyntää tulevaisuuteenkin sijoittuvissa kohtauksissa satoja vuosia vanhoja klassisia sävelmiä, vaikka avaruusmiesten luulisi ennemmin kuuntelevan electronicaa tai muuta futuristista musiikkia (noh, toki astronautit voisivat kuunnella kyseisiä klassikoita 2000-luvun alun innovaation Spotifyn avulla).
Anakronistisen elokuvan tunnistaminen on vaikeutunut sinfonisen leffamusiikin suosion myötä. Tarkemmin ajateltuna valtaosa elokuvamusiikista on anakronistista, mutta tottumisen myötä hyväksymme klassista tyyliä edustavat sävelmät ajallisesta ristiriidasta huolimatta. Aikakauteen sopimattomat musiikkivalinnat auttavat katsojaa samastumaan elokuvan hahmojen vastoinkäymisiin. Gladiaattorin tapauksessa pelkkiin antiikin instrumentaatioihin sitoutuminen todennäköisesti haittaisi tätä sitoutumista.
Ilahduttavia musiikillisia paradokseja
Quentin Tarantino ei siis ole suoranainen innovaattori anakronistisen musiikin suhteen, mutta Kunniattomat Paskiaiset ja Django Unchained ovat malliesimerkkejä tyylikeinon erityisestä onnistumisesta.
Moulin Rougessa cover-revyy tuntuu ajoittain kornilta ja päälle liimatulta, mutta Tarantinon elokuvissa musiikki tunkeutuu tapahtumien ytimeen.
Paskiaisissa jopa funkahtavat 70-luvun musiikkivalinnat tuovat paradoksaalista huumoria maailmansodan vakavaan asetelmaan, kun taas Djangossa 2000-lukulainen R’n’B luo melankolisen alavireen tummaihoisten orjien vapaustaisteluun 1800-luvun Jenkkilässä.
Anakronistinen soundtrack ei aina toimi, mutta tietoinen riski kannattaa ottaa, jos taiten valitut biisit onnistuvat säväyttämään huomiota herättävällä tyylillään.
Vaikkei kyse olekaan anakronistisuudesta, tapahtumien ja musiikin välinen kontrasti on tuttua myös Tarantinon nykypäivään sijoittuvissa elokuvissa: Reservoir Dogsin poliisinkidutuskohtaus on entistä raaempi kun taustalla soi letkeä Stuck In The Middle With You.
Etenkin Django Unchained on täynnä loistavasti valikoitua musiikkia. Luis Bacalov ja Ennio Morricone ovat Tarantinolle tuttuun tapaan merkittävässä roolissa, minkä lisäksi mukana on muun muassa niinkin absurdi veto kuin Tupac Shakuria ja James Brownia yhdistävä Payback-miksaus.
Edes aavistuksen western-maailmaa lähempänä on balladi, jonka tunteikkuus inspiroi minut tekemään kaikkien aikojen ensimmäisen lyrical videoni. Kuuntele ja katso Anthony Hamiltonin ja Elayne Boyntonin duetto Freedom alla.
Tarantinon seuraavasta elokuvasta kiertää jo joitain huhuja, mutta saa nähdä esiintyykö Tarantino itse jälleen valkokankaalla. Yksi asia on kuitenkin varmaa: soundtrack tulee olemaan täyttä rautaa.
Oletko elokuvafani? Suosittelen tutustumaan leffa-arvostelusarjaani YouTubessa. Muista myös tilata kanava!
8 comments