Guilty Pleasures: Äärirajoille

Cheek vakavoituu ja inspiroi - arvostelussa 'Äärirajoille'.

Vakavoitunut Cheek inspiroi

Cheek on vääntänyt pitkään, mutta vasta Vain elämää -ohjelman myötä avautuivat ovet myyntilistojen kärkeen, anoppien unelmavävyksi ja tuplasti täydelle stadionille esiintymään. Omalla kohdalla Cheek on enimmäkseen harmiton räppääjä, jonka musiikki iskee harvoin kunnolla muttei onnistu ärsyttämäänkään.

Äärirajoille kolahtaa kuitenkin kovaa. Sen vakava sävy on hyvin poikkeava verrattuna aiempiin omakehusinkkuihin. kuten Kuka muu muka ja Timantit on ikuisia. Itkuvirrestä ei kuitenkaan ole kysymys vaan varsinaisesta adrenaliinipiikistä, jota ajavat oikealla tavalla koruttomat synat ja aggressiiviset rumpufillit.

Biisissä Cheek jättää James Bond -vertaukset ja Lamborghinin kiillottamisen kertoakseen, miten paljon fanit ja musiikki hänelle merkitsevät ja että hän jatkaa uraansa niin pitkään kuin kuuntelijoita riittää. Kyynikko voisi tuosta repiä, että uhkailulta tuntuu, mutta oikeasti Äärirajoille on eräänlainen kiitoskirje kuuntelijoille.

Vaikka en tiedä, haluatko sä enää
Mut jos sä tahdot, niin kauan tää elää.

Vien tän äärirajoille, äärirajoille
sua varten

Musavideossa kuvataan, miten Cheekin kaltainen idoli toimii esikuvana nuoremmille polville. Pikkulökäri pistää luurit korvaan ja matkaa inspiraation maailmaan, jossa Suomen suosituin räppäri vaeltelee tundralla kaiutin olalla. Pojan huoneessa eloon heräävä Cheek-juliste ei ehkä imaise fania a-hamaiseen seikkailuun rinnakkaisulottuvuudessa, mutta innostaa nuoren tekemään omiakin biisejä.

Jäätiköillä, vesiputouksilla ja mustaan soraan lahonneen lentokoneenraadon luona kuvatussa filkassa on eeppisyydessään vähän niin sanotun Jenni Vartiainen -syndrooman tynkää, mutta komeat maisemat sopivat biisin lataukseen itse asiassa enemmän kuin hyvin. Äärirajoille mennessä tarvitaan vuonoja, kylmää värifiltteriä ja juoksua hidastettuna.

Kameratyöskentely on videossa oivallista. Kamera liitelee ylös, alas ja sivuttain ja herkuttelee Cheekin sijaan luonnonvoimilla ja avarilla maisemilla. Hiphop-videoille varsin poikkeuksellisesti artistia kuvataan enemmän silmien tasolta tai yläviistosta siinä missä yleensä räppäreitä nostetaan korokkeelle kuvaamalla reippaasta alakulmasta.

Jenni Vartiaiseen palatakseni haluan motkottaa yhdestä epäkohdasta. Saatan olla yksi harvoista, joiden mielestä Junat ja naiset -video on ehdasti komeaa katsottavaa. Sitä ja Äärirajoille-videota vaivaa kuitenkin sama ongelma: tarjotaan kaikenlaisia herkullisia visuaalisia elementtejä, mutta pilataan katsojan ilo editoimalla filkka liian nopeatempoiseksi. Molemmissa teoksissa mehutetaan Äiti Luontoa kyllä, mutta puolen sekunnin paloina niistä ei pääse nauttimaan koskaan kunnolla. Biitin tahtiin leikkaaminen on kivaa, mutta mistään ei ehdi saada selvää.

Cheekistä tykkääminen on tietyissä piireissä ehdoton nounou. Äärirajoille muistuttaa kuitenkin siitä, miten jotain saavuttaakseen on pistettävä itsensä likoon. Cheek saattoi vielä joitain vuosia sitten olla enimmäkseen harmiton lökäpöksy, mutta sittemmin hänestä on sukeutunut suuren yleisön suosikki, joka houkuttaa keikoilleen tuhansia ja tuhansia ihmisiä. Tuohon asemaan ei pääse pelkällä tuurilla, vaan kyse on vuosien kovasta duunista. Musiikista ei ole pakko tykätä, mutta asennetta on pakko ihailla.

Heitetäänpä lopuksi joukkoon vielä toinen henkilökohtainen Cheek-suosikki. Artistin itsensä mukaan yllättävänkin pahasti flopannut sinkku Pyrkiny vähentää on pinnallinen, sovinistinen ja semi-persoonaton bileräppiralli, mutta se rullaa eteenpäin hauskasti eivätkä edes videossa esiintyvät leidit ota hommaa vakavasti. Lempikohtani on halventavuudellaan huvittavilla riimeillä kyllästetty Spektin säkeistö.

Aiemmin Guilty Pleasures -sarjassa: Uniikki – Paita Pois

Posted by hurraakerkko

Vastaa