Masters Universe I Have the Power

Guilty Pleasures: Masters of the Universe 1987

I-have-the-power-Lundgren-He-Man


On He-Manin ja Skeletorin lopullisen välienselvittelyn aika.

It has the power!

Kun Skeletorin joukot valtaavat Grayskull-linnan, He-Man kavereineen joutuu pakenemaan tuntemattomaan ulottuvuuteen kosmisen avaimen avulla. Hyvisjoukko löytää itsensä Maa-nimiseltä planeetalta. Samalla Skeletor juonii saadakseen universumin voimat itselleen. He-Manin on keksittävä keino päästä takaisin Eterniaan. Mutta mitä tehdä, kun kosminen avain on tuhoutunut? Voivatko nuoret Maan asukkaat Julie ja Billy auttaa pelastamaan maailmankaikkeuden pahuuden voimilta?

Kuulostaako hölmöltä elokuvan juonelta? Jos ajattelet niin, et ole yksin – lelusarjaan ja piirrettyyn perustuva live action –filmatisointi Masters of the Universestä on vuosien saatossa tullut yksi nettikriitikoiden ahkerimmin parjaamista elokuvista.

Vai satuitko kuitenkin kiinnostumaan elokuvasta? Tervehdi hengenheimolaistasi – vuonna 1987 julkaistu elokuva on yksi suurimmista elokuvallisista syyllisistä nautinnoista.

Taattua Cannon-“laatua”

Masters kärsii samasta ongelmasta kuin muut pahamaineisen Cannon-tuotantoyhtiön julkaisut: budjetista pyritään nipistämään kaikessa.

Ensimmäinen versio käsikirjoituksesta olisi sijoittanut koko tarinan Maan päälle, mutta ohjaaja Gary Goddard taivutteli tuottajat rahoittamaan yhden isomman lavasteen, Grayskullin rakentamisen. Elokuvan juoni alkaisi linnoituksesta ja myös loppuisi sinne. Tällä “kehyksellä” saataisiin häivytettyä pahin halpistuotannon leima, eivätkä temput siihen loppuneet.

Mastersiä  tehtiin nimittäin samoihin aikoihin, kun Cannon oli syöksymässä kohti konkurssia. Olikin vähällä, että tuotanto keskeytettäisiin kesken kaiken, jolloin elokuva olisi jäänyt ilman loppuhuipennusta.

Aivopestylle fanille moinen halpuuttaminen ei onneksi paista automaattisesti läpi. Grayskull ja suurin osa maskeerauksista myyvät illuusion riittävän pätevästi – etenkin Saurodin design toimii (joskin nyt ymmärrän, miksi todennäköisesti eniten maskeeraustiimin apuja kaipaava peto on ensimmäisiä tapettuja pahiksia).

He-Man vs. Skeletor

He-Man Dolph Lundgren Masters of the Universe

Mattel-leluyhtiöllä oli tuotannon suhteen viimeinen päätösvalta kahdesta asiasta: ohjaajan ja He-Manin esittäjän valinnasta. Goddard onnistui nostamaan tuotannon tasoa, ja kyllä Lundgrenkin tavallaan teki elokuvasta ikimuistoisen.

Tuotantotiimillä oli varauksensa He-Mania esittävän Dolph Lundgrenin suhteen. Elokuvan päätähti ei nimittäin puhunut lainkaan englantia, vaan joutui opettelemaan vuorosanansa phoneettisesti. Vuorosanat oli tarkoitus dubata jälkeenpäin, mutta taloudelliset haasteet pakottivat käyttämään Dolphin originaaleja purkituksia. Niinpä He-Manin aksentti on vähintäänkin… omalaatuinen.

Dolphilla itselläänkin oli joitain epäluuloja elokuvaa kohtaan. Toimintafiguurin esittäminen tuntui kummalliselta. Masters onkin kierolla tavalla uraauurtava teos: lelusarjaan perustuvia elokuvia ei ollut oikeastaan koskaan aiemmin tehty. “I felt a little stupid doing it”, Dolph kommentoi rooliaan Cannon-tuotantoyhtiöstä kertovassa erinomaisessa dokumentissa Electric Boogaloo.

Ruotsalaisen matemaatikon dialogihaasteiden vuoksi ohjaaja päätti keskittää tarinansa muihin hahmoihin. Viihdyttävimmät hetket tarjoaakin Skeletor, joka Frank Langellan tulkitsemana muuttuu shakespeareläisen melodramaattiseksi elokuvapahikseksi. Langella on kehunut Mastersia yhdeksi hauskimmista rooleistaan, ja nautinto paistaa kuminaamarin läpi.

Skeletorin lisäksi positiivisesti suoriutuvat EvilLynnin esittäjä maagisine silmineen sekä valkokangasnoviisit Courtney Cox ja Chelsea Field.

Miksi pidän He-Man-elokuvasta?

Myönnettäköön, Masters on monilta osin räikeä Tähtien Sota –ripoff, jonka juonesta ei aukkoja ja heikkoja kohtia puutu.

Kenties osa elokuvan viehätyksestä piileekin sen epäkohdissa, joita on mukava ruotia nostalgiakakkulat silmillä. Suosittelenkin kuuntelemaan elokuvalle omistetun How Did This Get Made –podcastin jakson (jossa mm. keksitään uusi, paljon koskettavampi loppuratkaisu) tai lukemaan SlashFilmin artikkelin.

Suurimmat syyt suositella Mastersia ovat kuitenkin Langellan roolisuoritus ja Bill Contin fantasiantäyteinen score. Molemmat paikkaavat b-leffafiilistä a-luokan suureellisuudella.

Lisäksi elokuva muistuttaa, miten tärkeää on nauttia joka hetkestä; muistamaan, että jokainen matka on elämys, joka pitää kokea. Kaikille Masters of the Universe ei ole suuri elämys, mutta vanhalle He-Man-fanille se on matka viattomampaan aikaan.

Posted by hurraakerkko

1 comment

[…] rooli on varmasti Dolph Lundgrenin esittämän He-Manin aisapari Teelana sotiminen elokuvassa Masters Of The Universe. Omalla kohdalla lämpimimmät Field-muistot ovat kuitenkin ihme kyllä eräästä […]

Vastaa