Culture Vulture

Kulttuurin suurtekoja: arvosteluja ja omaa mediatuotantoa.

Istutuksia – arvostelussa Christopher Nolanin Inception

Istutuksia – arvostelussa Christopher Nolanin Inception

Ajatuksia Inception-elokuvasta näin tuoreeltaan.

Inception on huikea matka mielen syövereihin

Suuntasin eilen illalla pitkästä aikaa Helsinkiin, kohteena elokuvateatterin pimeä; ensimmäistä kertaa vuosiin elokuvissa yksin. Vaikka olisin muutaman ihmisen seurakseni eri mieluusti ottanutkin, en harmitellut soolosuoritusta pätkääkään – olen aina tykännyt käydä leffoissa yksinkin.

Kipaisin ennakkovarausliput Tennarin kassalta, tsekkasin popcorn-hinnaston ja lähdin kiertelemään kaupungilla. Oli tuulista ja viikonpäivästä johtuen kiintoisimmat ajantappokaupat olivat jo kiinni, joten haahuiluni ei kauaa kestänyt. Elokuva päättyi myöhään, ja olikin hauska nähdä myös pääkaupungin puolenyön pulssi: bilehileet etsivät klubejaan, terassit täyttyivät ihmisistä ja musiikista, tummanpunaisella taivaalla sukkuloi Circuksen valonheittimen keila.

Vaikka haahuilinkin Helsingissä vain hetken, huomasin, miten olin jotenkin kaivannut pääkaupungin sykettä. En erityisemmin haluaisi asua siellä, mutta veri vetää automaattisesti synnyinsijoille; ruuhkiin ja väenpaljouteen, joihin etenkin teininä hukuttauduin alituiseen; kauppoihin ja elokuviin, joihin investoin rahani.

Harmikseni sain jo taannoin Sinkkuelämäin jatko-osaa katsoessa huomata, että Tennispalatsin leffakrääsäkauppa Kukunor on sulkenut ovensa – paikalla oli kuivattuihin hedelmiin erikoistunut herkkukauppa. Se harmittaa, vaikken sinne kuin pari kertaa rahani syytänyt. Memorabilian hypistely oli kuitenkin aina osa elokuvanautintoa.

Idea leffan näkemisestä istutetaan

Juurikin Sinkkuelämää-jatko-osan näytöksessä sain ensi kertaa vihiä Inceptionistä.

Viikkojen ajan Inception-kuume on noussut, ja etenkin tämä ensi-iltaa edeltävä viikko on ollut aikamoista hikoilua. Tiesin katsovani leffan ensi-iltaviikonloppuna oli mikä oli, ja lippujen varaaminen netissä oli jotenkin hekumallinen tapahtuma. Teatterisaliin istuutuessani huomasin, ettei ennakointi ollut tosiaankaan turhaa – sali oli viimeistäkin paikkaa myöten täynnä ja ympärilläni ihmiset sopivat keskenään paikkojen vaihdosta niin, että hajapaikoille joutunut kolmikko pääsi vierekkäin istumaan.

Elokuvassakin sanotaan, että idea on kuin virus – pieninkin siemen kasvaa, tartunta leviää ja silleen. Samoin kävi kuumeeni. Kaupungilla kävellessäni huomasin miettiväni jopa, millaiset alkutekstit elokuvassa mahtaa olla. Saliin pääsyä vartoessani katsahdin teini-irmoja leffaherkkuineen ja ajattelin: “tajuaakohan noi tästä leffasta mitään?” Mitä snobbailua, hyi hyi. Minkä idean olikaan ennakkohype minuun istuttanut?

Paikka oli muuten futisaikojen pelinumeroni 27, rivi oli 17 salissa 1. Jälkimmäiset ovat siskoni syntymäaika… Ehkä numerot olivat vain sattumaa. Ehkä se oli vain unta.

Mainokset alkavat nykyään jo ennen näytöksen alkua, tai siis ensin tulee äänettömiä mainoksia. Vihdoin valot sammuvat, ja oikeat mainokset alkavat. Mukana on mitä osuvimmin The Expendables -elokuvan mainos; kesän kolmannen must see -leffan katsomisesta porukalla on jo sovittu. Mainosten jälkeen kangas paljastuu täyteen mittaansa – ja löydän itseni katsomassa Inceptionia.

Vaihtoehtoinen todellisuus

Inception kertoo miehestä, joka osaa varastaa ajatuksia ihmisten unista. Hänelle tiimeineen tarjotaan mahtavaa palkkiota vastaan poikkeuksellista keikkaa – tavoitteena onkin istuttaa ajatus uneksijan päähän. Tieteistrilleri tarjoilee niin paljon koukkuja ja draamaa, ettei kaikkea rönsyilyä voi tai edes kannata elokuvaa näkemättä tietää.

Ohjaajan pallilla istuu Christopher Nolan, joka on myös käsikirjoittanut unitutkielmansa. Inceptionissä onkin paljon samaa ilmapiiriä ja tyylittelyä kuin Nolanin Batman-elokuvissa. Nolan on hyvin tyylikäs tirehtööri, joka osaa yllättää katsojan ja pitää mielenkiinnon yllä.

Kuvasto on eleganttia ja isoa, mutta tehosteet eivät vie liikaa fokusta tarinalta. Hans Zimmerin musiikit vyöryvät päälle, ja Inception onkin yhtä testosteronipainajaista (hyvällä tavalla siis) alusta loppuun.

Pääosaa esittää Leonardo DiCaprio, joka ei koskaan ole ollut erityinen lemppari. Nyt kuitenkin näin, että ikääntyminen on ollut eduksi, eikä ruudulla ole mikään Titanic-teini. Aikuistuneelle DiCapriolle kuitenkin sopii se poikamainen, persoonallinen ääni, joka on edelleen tallella.

DiCaprion aisaparina nähdään Kolmas Kivi Auringosta –sarjasta tuttu Joseph Gordon-Levitt, joka vetää jäykkistoimintaukon roolinsa kunnialla kotiin. Gordon-Levittin valinta rooliin on siinä mielessä osuva, että hän esiintyi aikanaan Heath Ledgerin aisaparina siinä yhdessä teinileffassa. Ledger taas muuttui kuolemattomaksi kiitos Nolanin kahden vuoden takaisen Yön Ritari -leffan. Ehkäpä Inception avaakin Gordon-Levittille ovet ”aikuisiin” elokuviin (ei, en tarkoita aikuisviihdettä) ja isoihin rooleihin.

Nolan on tuonut muitakin Batmaneista tuttuja Inceptioniin, mutta esimerkiksi Michael Caine tuntuu tällä kertaa vain piipahtavan kankaalla.

Matrixiä mutta tyylikkäämmin.

Juoni vie läpi mielen sokkeloiden niin kovalla vauhdilla, että välillä meinaa kyllä eno tippua veneestä (turha snobbailla teinien ymmärryksestä, kun ei itsekään pysy mukana). Infoa, syitä ja selityksiä annetaan kuitenkin sen verran, että mukana pysyy tarpeeksi hyvin. Tarina on hyvin mielikuvituksellinen, ja fiiliksiä tulee Matrixista, Bond-leffoista ja Blade Runnerista.

Yllätyin, miten “messissä” olin leffassa – kuume kohosi totaalisesti nuppiin – kun huomasin liikkuvani penkissä hidastusten ja kamera-ajojen mukana. Tunnetasolla seurasin DiCaprion taistoa demoniensa kanssa suurella mielenkiinnolla, ja lopussa huomasin oikein toivovani: “lopeta pyöriminen, lopeta pyöriminen!” (…Lause ei viittaa Leoon.)

Toki elokuvassa oli puutteensakin. Välillä tuntui, että juonta hoputetaan turhankin vikkelällä tahdill ja että se on Nolanille ominaisella tavalla turhankin monimutkainen. Tempo kuitenkin rauhoittui “sopivan intensiiviseksi” itse tehtävän suorittamisen ajaksi. Lopun herkuttelu unien eri tasoilla on niin mannaa ja nannaa, että huh huh.

Inception – 4,5 tähteä

Inception ansaitsee erittäin very kiitettävän arvosanan. Olen aina ollut mielikuvituksekkaan toiminnan ja scifin ystävä, joka on kiinnostunut unista.

Unet sekä löytävät vastauksia että kysyvät uusia kysymyksiä. Ne ovat myös aina olleet tärkeä inspiraation lähde. Inceptioninkin mukaan ne voivat olla vaihtoehtoinen todellisuus; ne tuntuvat todellisilta uneksiessamme. Vasta herättyämme mietimme jonkin olleen outoa.

Continue reading →

Posted by hurraakerkko in Culture Vulture, 7 comments
Totuus Sormusten Herrasta

Totuus Sormusten Herrasta

Frodo Lord of the Rings Elijah Wood The Ring Mordor

One Ring To Bore Them All

Tuhat sivua piiperrystä, 12 tuntia samoilua – ei maineensa arvoista. Aika kertoa totuus Sormusten Herra -trilogiasta.

Tai ainakin totuus sellaisena kuin minä sen näen. Muutama kuukausi sitten sain vihdoin kahlatuksi läpi JRR Tolkienin maineikkaan seikkailueepoksen. Ostin kolmen kirjan paketin jo lukion päättyessä. Armeijassa lukeminen jäi pelkäksi yritykseksi – 200 sivun jälkeen en vieläkään jaksanut innostua hobittien matkasta Mordoriin. “Mutta sittenhän se vasta alkaakin!”, kirjan fanit lähipiirissä sanoivat. Mielestäni kirjan kuin kirjan pitää “alkaa” viidenkymmenen ensimmäisen sivun aikana.

Viime vuoden lopulla alkoi vihdoin uusintakierros – ja joudun sanomaan, ettei vuosien valmistautuminen paljoa auttanut.

Lord of the Things

TSH kertoo tarinaa Frodo-hobitista, joka saa tehtäväkseen viedä Keski-Maan superpahiksen Sauronin pahan mahtisormuksen sulatettavaksi. Matka vie siis Mordoriin, eteläiseen Helvetintapaiseen ja sen kuumimman hornankattilan Mount Doomin sisään. Matkan varrella tavataan/tapetaan/paetaan örkkejä ja ties mitä ökkömönkiäisiä, puhuvia puita, ihmisiä, haltioita, kääpiöitä, kummituksia, velhoja….you name it, kaikkea, mitä fantasiakirjojen Raamatusta pitääkin.

Pakkohan se on myöntää, että TSH-trilogia on eräänlainen kirjoitustekniikan taidonnäyte: piiiiiiitkällinen tarina kaikkine sivujuonteineen ja mahtavine kuvastoineen paljastaa nopeasti kirjoittajan valtaisan mielikuvituksen. Propsit myös oman haltiakielen kehittämisestä. Kieli on mahtipontista ja tavallaan lyyrinen tyyli säilytetään loppuun asti myös oivallisesti onnistuneessa suomennoksessa.

Kieli on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Usein liika mehutus dialogissa ja kerronnassa alkaa ärsyttää. Monilla hahmoilla on enemmän kuin yksi kutsumanimeä ja jostain syystä nimet on puhuteltaessa pakko kertoa joka kerta. Sitten ne arvonimet. Paikat ja ihmiset ovat aina “jonkun jotain” tyyliin Bobobom Pellonkyntäjä, Bububum Mahtavan Matonmutustajan Kummin Kaima.

Kai pitäisi ihailla sitä, miten matkasta paikasta A paikkaan B saadaan 1000 sivua pikkupränttiä olemattomalla rivivälillä. En kuitenkaan voi nauttia siitä, että jokainen virsta pitää eritellä kirjan sivulle: “Sitten he lähtivät, sitten he jatkoivat. Sitten pitivät taukoa, kunnes taas jatkoivat. Sitten he leiriytyivät ja söivät. Leipä oli hyvää, mutta sitä oli vain vähän kullekin. Tuli ilta tuli aamu…ja sitten he taas jatkoivat matkaa.”

Lisäksi teosta lihotetaan runoin ja lauluin, joista pisimmät venyvät useammalle kuin kahdelle sivulle. Pelkästään ykkösosassa luritellaan kymmenten sivujen verran. Epookki kaipaisi kyllä eeppistä editointia – kolmessa kirjassa pihviä, varsinaista toimintadraamaa, tuntuu olevan yhden teoksen verran.

Pahuutta (ja Suuren Silmän aiheuttamia härskejä mielikuvia) säästämättä: elokuvan parasta antia ovat Keski-Maan Darth Vaderin hevimelodramatiikka ja Christopher Lee mörisemässä Sauronin ja Mordorin nimiä.

Pahuutta (ja Suuren Silmän aiheuttamia härskejä mielikuvia) säästämättä: elokuvan parasta antia ovat Keski-Maan Darth Vaderin hevimelodramatiikka ja Christopher Lee mörisemässä Sauronin ja Mordorin nimiä.

Better than the book?

Usein sanotaan, etteivät kirjan pohjalta tehdyt leffat ole yhtä hyviä kuin alkuperäisteokset. Tämän teorian tappaa Jurassic Park –kirjojen ohella TSH-trilogia, jonka valkokankaalle ohjasti Peter Jackson. Elokuvien onnistuu herättää Tolkienin maailma eloon hyvin eläväisenä, jylhänä, karuna, pelottavana, kauniina. Elokuvien katsominen itse asiassa auttoi kirjojen seuraamisessa – oli helppo kuvitella Christopher Lee, Elijah Wood ja muut sormusta hiplaamassa.

Itse tarina jäsentyy elokuvissa huomattavasti mukavammin. Tolkienin kynä sutii esimerkiksi Kahden Tornin tarinan kahdessa osassa: ensin kerrotaan, mitä tapahtuu Aragornille ja muille. Sitten palataan ajassa taaksepäin, kun muusta joukosta eronneiden Frodon ja Samin tarina kerrotaan kakkososan kakkososassa. Kolmannessa kirjassa harpotaan myöskin ajassa eestaas, mutta sentään vähän useammin “leikataan”, kuin Kahdessa Tornissa.

Filmatisoinneissa “kakkonen” huipentuu Helmin Syvänteen taisteluun, kun taas kirjassa taistellaan jo puolivälissä. Elokuvassa Lukitarin luolaan harhaudutaan vasta “kolmosessa”, kirjassa jo kakkosessa.

TSH:n perisyntinä pidän vetkuttelua ja tylsistelyä. Toki välillä on ihan oikeastikin jännää, mutta sitten taas kerrotaan aamiaisista ja vehreistä niityistä ja lärpätilässynlää. Elokuvissa sentään typistetään siihen reiluun 11 tuntiin.

Kuninkaan Paluu eli kolmas teos päättyy mielestäni todella hassusti. Sen jälkeen, kun sormus on jo sulatettu ja pahan voimat voitettu, jauhetaan vielä parisataa sivua kotiinpaluun vaikeudesta: Hobittien palatessa kotiin Saruman on tehnyt pahojaan Konnussa, joten vielä on oltava aikaa yhdelle sotilasoperaatiolle. Eiks olis voinu vaan mennä kotiin ja antaa Aragornin toimia kuninkaana keskenään? Unohtaa kaikki menneet ja jättää hyvästit yhden luvun aikana?

Hahmogalleria on monipuolinen, ja ihme kyllä yksikään ei tunnu äärimmäisen turhalta. Pahikset varastavat shown sekä kirjan sivuilla että DVD:llä. Diabolinen metallikasa Sauron huitoo käsillään ilmaa kuin kasarihevin kuninkaalliset, Klonkku juonii skitsofrenisesti ja Christopher Lee myhäilee v*ttumaisesti. Frodoa ja Klonkkua sormuksen houkutuksineen lukuunottamatta hahmot ovat kuitenkin melko ohkaisia sankari- tai pahistyyppejä, joita ei kummemmin syvennetä. Sanat sanotaan ja teot tehdään, ei sen kummempaa. Rasittavimmasta päästä saattaa olla Legolas-keiju, joka pysähtyy nummelle tähyilemään ja heittää jotain “punainen aurinko nousee, viime yönä on verta valunut” –skeidaa ja jatkaa sitten muina miehinä matkaa.

Mörköjä mä metsästän – toisesta galaksista

Musadiggarit kysyvät: kummasta tykkäät enemmän, Elviksestä vai Beatleseista? Elokuvapuolella hyperhypetettyjen elokuvasarjojen kuninkuudesta matsaavat taas TSH ja Tähtien Sotien sarja.

Valitsen ehdottomasti jälkimmäisen maailman kaukaisessa galaksissa. Tarinoiden yhtymäkohdathan ovat ilmiselviä: mytologioista ammentaminen ja luonnosta kumpuava orgaanis-eteerinen voima; Obi-Wanin ja Gandalfin ylösnousemukset; kahden toisiaan lähenevän vastavoiman välienselvittely (Frodo vastaan Klonkku, Luke vastaan Vader)…

Tähtien Sodista löytyykin terveiseni heille rohkeille, jotka ottavat kontolleen lukea Tarun Sormusten Herrasta: “Olkoon Voima kanssanne!”

Posted by hurraakerkko in Culture Vulture, 2 comments
Miten media selätti Hitlerin

Miten media selätti Hitlerin

Hitler-meemi hauskuuttaa vuodesta toiseen

Seitsemisenkymmentä vuotta sitten koko maailma pyöri yhden miehen ympärillä.

Saksan valtakunnankanslerin Adolf Hitlerin sotatoimet kuohuttivat, eikä toisen maailmansodan kauheuksille näkynyt loppua. Hitler itse esittäytyi mediassa dynaamisena esiintyjänä ja väkevänä johtajana, eikä vähiten kiitos hänen oman propagandasanomalehtensä Völkischer Beobachterin. Lehdistö sai kansan uskomaan Hitlerin olevan Vapahtaja.

Maailmansodan loputtua diktatuurista vaiettiin. Vuosikausia Hitler oli tabu, ja arkistojen videomateriaalin katsominen oli kuin seuraisi rikosta reagoimatta mitenkään. Tuli syyllinen ja syntinen olo. Muutaman sekunnin kotivideo oli kuin historioitsijan Pyhä Graali.

Nyt arkistot on kuitenkin avattu uudelleen, eikä Hitler-kuva enää ole entisensä.

Pahuuden perikuva…

Hirmuvaltiaan vapautuminen alkoi todennäköisesti saksalaisesta elokuvasta Perikato (Der Untergang, 2004). Elokuvassa keskitytään Hitlerin viimeisen päämajan, Berliinin Führerbunkerin tapahtumiin. Tekijät eivät hiippaile varpaisillaan Hitler-aiheen ympärillä, vaan kuvaavat natsijohtajan inhimillisenä hahmona konemaisen dynamon sijaan.

Tottakai, Perikato ei ole maailmanhistorian ensimmäinen elokuva, jossa Hitleriä käsitellään. Tapasihan hänet jo Indiana Jones viimeisellä ristiretkellään. Aikalainen Charlie Chaplin parodioi Hitleriä rohkeasti elokuvassaan Diktaattori. Kiitos viiksistä!

Kuitenkin se, että saksalainen kajoaa hirmuvaltiaaseen, oli jotain todella erityistä. Tiedon kehdon, Wikipedian mukaan Hitleriä Perikadossa esittänyt Bruno Ganz harjoitteli rooliaan varten kuuntelemalla Yleisradion arkistosta löytyvää nauhaa. Tallenne äänitettiin Hitleriltä salaa marsalkka Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivänä Suomessa.

Nauha on Wikipedian mukaan tiettävästi ainoa säilynyt äänite, jossa kuullaan Hitlerin puhuvan normaalilla puheäänellä. Suomessa sitä osataan: Yleisradion ääniteknikko tallensi salaa Hitlerin puhetta, vaikka diktaattorin yksityisten keskustelujen äänittäminen oli ankarasti kielletty.

…josta tuli irvikuva

Kiitos saksalaisten elokuvantekijöiden, muukin maailma saattoi huoahtaa helpotuksesta. Alkoi Operaatio Valkyrie, ja puutarhatontutkin uskaltautuivat natsitervehdykseen.

Toki natsisymbolit ovat edelleen Saksassa laittomia, eikä kovinkaan moni rohkene aiheen pariin. Onkin tietyllä tavalla hassua, että esimerkiksi Saddam Husseinin kustannuksella ollaan pilailtu rankastikin, kaikkivoipa Hitler-myytti on  osoittanut kestävyytensä.

Mutta sitten, kun uskalletaan, niin uskalletaan kunnolla. Hyvänä esimerkkinä toimii alkusyksystä Saksassa käynnistetty AIDS-kampanja, jolla pyrittiin nostamaan kissa kunnolla pöydälle.

AIDS on massamurhaaja -sloganin suojaamana uskallettiin näyttää Hitler kiihkeissä sänkypuuhissa. Mainoskampanjassa käytettiin myös Saddamin ja Josef Stalinin kasvoja. Tehokas mainosvideo on katsottavissa kampanjan kotisivuilla.

Mainostoimiston mukaan AIDS on vaiettu tauti Saksassa. Hmm, Hitlerin käyttö sukupuolitaudin kasvokuvana ei tunnukaan enää niin tuulesta temmatulle idealle.

ADOLF Hitler 2009

Mutta miten Adolf Hitler menestyisi, jos hän tavoittelisi maailmanvaltiutta tänä päivänä?

Nykypäivän media repostelee poliitikon kuin poliitikon palasiksi, jos tämä osoittaa pienenkin heikkouden. Pääministerimme Matti Vanhanen tuskin on tästä ainakaan eri mieltä.

Kykenisikö wannabe-diktaattori antamaan itsestään nykymedialle yhtä hallinnoidun julkisuuskuvan kuin Hitler aikanaan? Toki Fidel Castroa nähdään nykyään vain harvoin julkisuudessa, ja jokainen uusi valokuva on suuri skuuppi. Mutta hän ei tavoittelekaan maailmanvaltiutta, vaan tyytyy polttelemaan sikareita saarivaltionsa rajojen sisäpuolella.

Hitlerin Akilleen kantapää olisi todennäköisesti Eva Braun – jos nyt siis saisimme hänetkin aikakoneella nykyaikaan. Suhteesta tulisikin Vanhasen ja Susan Ruususen suhdetta muistuttava keltaisen lehdistön kestosuosikki. Paikallinen ”Sieben” repisi otsikoita vaikka mistä turhanpäiväisyydestä.

En yritä tässä vihjailla, että Vanhanen olisi nykypäivän Hitler, vaikka tuo Perikato-parodiakin on todella osuva. Hitlerillä oli sentään karismaa. Vanhanen on maailmanpoliitikoille kuin George Lazenby Bondeille.

Adolf Hitler oli maailmanmatkailun ohella kiinnostunut myös kuvataiteesta harrastuksena. Maalaamisen ja piirtämisen ohessa hän luonnosteli rakennuksia ja jopa keittiöaterimia. Laitetaan tähän nyt loppukevennykseksi vielä näytettä Hitlerin salaisesta talentista.

Teksti lainattu Reaktori-verkkolehden artikkelista.

Posted by hurraakerkko in Culture Vulture, 0 comments