Digilluusio

Analyysejä, ajankuvia ja ennusteita digitaalisesta teknologiasta.

Kuukauden Digilluusio: Faniuden jäljillä (+video)

Kuukauden Digilluusio: Faniuden jäljillä (+video)

He's the Angry Video Game Nerd...

He’s the Angry Video Game Nerd…

Tribuutti AVGN-hahmolle

Tarkkasilmäisin kuvatekstikyylä saattoi bongata viime Digilluusiosta varoituksen tämänkertaisesta aiheesta.

Kuten on varmasti jo useampaan otteeseen käynyt ilmi, fanitan James Rolfen ”The Angry Video Game Nerdinä” tekemiä peliarvosteluita. Rolfe tehtailee paljon muitakin arvosteluita ja videoita – eikä sisällöllinen taso tunnu kärsivän aktiivisesta julkaisutahdista.

Cinemassacre-porukan videot ovat sekoitus anarkistista huumoria ja asiantuntevaa arvostelua ja pop-kulttuuritietoutta. Loistavan materiaalin äärellä viihtyy aina vaan, ja etenkin AVGN-jaksoja jaksan katsella uudelleen ja uudelleen.

Alun perin Rolfen pelivideot keskittyivät 8-bittisen Nintendon peleihin – juuri sen ihanan harmaan laatikon, jolla kaikki pelasimme kultaisella 80-luvulla. Retroilu on poikaa, vaikka kaikkiaan meillä taisi olla ehkä kolme omaa peliä. AVGN saa kuitenkin ne huonotkin pelit ja leffat vaikuttamaan mitä kiehtovimmilta teoksilta.

He’s Gonna Take You Back To The Past

Jamesin mahtavuudesta lisää seuraavassa videossa:

Rolfen tyyli, taito ja tietämys ovat inspiroineet minuakin monessa projektissa, vaikkei se ehkä aina esimerkiksi tällä palstalla näykään. Ennalta tuntemattomistakin peleistä olen bongannut paljon todella hyvää musiikkia, ja vaikka miten XBoxia tai kiinalaista Wii-piraattia pelaisinkin, toisinaan mietin vanhan Super Nintendon esiin kaivamista – missä se sitten lieneekään.

Muistan joskus pienempänä paljonkin pohtineeni, kuka olisi idolini, eikä vastausta oikein tuntunut löytyvän. Sittemmin olen kyllä ikuisesti ja tulenpalavasti faniutunut monellekin leffalle, artistille tai muulle – mutta idoli? Onko minulla vieläkään sellaista?

On, muutamakin. Ei siitä sen enempää. Mutta jos pohtisin fanittamista vähän itserakkaammin, tuleekohan minusta joskus fanituskohde tai jopa idoli jollekulle? Olisihan se aikamoista.

What were they thinking?

Tykkään saada positiivista palautetta; kukapa ei? Usein paras kehu tulee rivien välistä, ihmiseltä, jonka kanssa ei minkäänlaista dialogia odottaisi. Eräänä yläasteen päivänä rinnakkaisella luokalla, samalla teknisen kurssilla opiskeleva poika (jota muistaakseni jostain syystä kutsuttiin Valaaksi tai Mursuksi, joksikin arktiseksi animaaliksi kuitenkin) sattui olemaan S-Marketin hohdokkaassa parkkihallissa.

”Hei, ooksä oikeesti kirjoittanut kirjan? Aika siistii”, totesi hän yhtäkkiä. Huhumylly oli pyörinyt ihmeen tehokkaasti – ja yhtäkkiä poistuinkin kalseasta betonimöhkäreestä ilahtunein mielin.

Sain koo-oo kirjasta aikanaan ihan kustannusyhtiöltäkin palautetta – vaikka käsis odotetusti haulikkona takaisin tulikin – ja sisältö oli rohkaisevan rakentavaa. Vuosia myöhemmin kirjoitin hajanaisen tekeleen uudelleen. Ei vastausta, ei palautetta.

Olin alun perin kirjoittanut kirjan pahimman Douglas Adams -faniuden huumassa. Faniuden tärkeä tehtävä ja suuri lahja fanittajalle onkin se, että ihailun kohde rohkaisee tekemään myös itse. Oli jälki sitten hyvää tai huonoa.

Mitähän George Lucas tykkäisi Aatu Returnsin valomiekkapolkupyöräpumpuista?

EasterEgg: Synttärit häämöttävät, ja Ittelle-lahjaksi ostin lipun suuresti fanittamani Gotan Projectin keikalle. Tässä linkki yhteen timanttiin.

Posted by hurraakerkko in Digilluusio, 4 comments
Kuukauden Digilluusio: Kun nörttiydestä tuli hyväksyttävää

Kuukauden Digilluusio: Kun nörttiydestä tuli hyväksyttävää

HurraaKerkko Digilluusio videopelit Halo 3

Press start

Olen nörtti.

Aikuiseen ikään tultuani olen hyväksynyt tuon tosiasian – and embraced it to the full. Joo tykkään Tähtien Sodista, joo tiedän vähän turhankin paljon pop-kulttuuritriviaa, ja joo, tietokoneetkaan eivät nyt täysin vieraita olentoja ole. Olen kuitenkin niitä vähän viileämpiä nörttejä – en syö pelkkää kylmää roskaruokaa ja kehitä WOWin kääpiösoturiavatarini loitsutasoa seiskalevelille ja sen yli.

Olen toisaalta aina tiennyt olevani nörtti, enkä ole tainnut sitä piirrettä koskaan liiemmin pakoilla. (Se ei toki ole estänyt cooleihin piireihin pyrkimistä, heikoin tuloksin.) Ehkä minua onkin aina ennemmin haitannut nörttiyden takia saamani kohtelu.

En tietenkään ollut peruskoulussa niiden ”suosittujen” tyyppien suosiossa, eikä naisonnea liiemmin ollut. Olinhan ruusupuskanaamainen rasvaisella Elvis-tukalla varustettu ja kauluspaitaan uskonnollisesti pukeutuva hikke. Vetovoimaa oli kuin märällä villasukalla. Toisaalta sitten en ollut kuitenkaan tarpeeksi nörtti kaveeratakseni kunnolla niiden HC-9,9-keskiarvo -nörttien kanssa. Ehkä se oli se karvaampi juttu. Eivät hekään häävejä olleet – kukapa haluaisi olla aina ”kavereittensa” sorsittavana – mutta yläasteikäisenä olisi tietysti halunnut kuulua edes johonkin joukkoon. Kun parhaat kaveritkin olivat muilla luokilla, eivät koulutunnit jääneet muistiin hauskan yhdessäolon takia.

Nörttiyteni taso asetti minut eräänlaiseksi väliinputoajaksi – ei tarpeeksi laimee, ei tarpeeksi viilee. Ajattelin kuitenkin jo pienenä, että ”vielä heille näytän!”

Kaveritilanteeseen tulikin ratkaiseva muutos riparilla, kun Heeboon tuli tutustuttua paremmin. Ysin alkaessa vietinkin aikaani jo täysin uudessa porukassa, jonka legendaarinen henki elää edelleenkin. Lukioaikainen unelmakin tuli vuosi sitten toteen, kun siitä-yhdestä-vuotta-alemmalla-vuosikurssilla-olevasta-kissasta tuli vaimoni. Nörtin on nyt helppo hymyillä, ja nörttiys tullee aina olemaan iso osa minua.

A Nerd’s Evolution

Mutta missä välissä nörttiydestä tuli hyväksyttävää? Digitaalisen vallankumouksen myötä viimeistään – jos et ole netissä tai omista kannettavaa mediasoitinta, olet auttamattoman out, ja kaikkia vaivaa FOMO.

He’s the Angry Video Game Nerd…

Elokuvissakin nörtit ovat kaukana vuoden 1995 Golden Eye -elokuvan Boriksesta, kasarileffojen geekeistä nyt puhumattakaan. Tätä nykyä tietokone-ekspertit ovat kuin mallikatalogista repäistyjä hunkseja parransänkineen ja veisteltyine leukaperineen. Nörttiys on tullut katu-uskottavasti myös musiikkiin, kiitos Pharrell Williamsin luotsaaman N*E*R*D* -hiphop/soul-poppoon.

Maailman cooleimman nörtin Conan O’Brienin ohella olen ikuisesti faniutunut monasti tälläkin palstalla hehkuttamaani nörttiin James Rolfeen, joka esiintyy nettivideo-ohjelmassaan Angry Video Game Nerdinä. AVGN siis arvostelee vanhoja videopelejä ja elokuvia asiantuntevasti ja hemmetin hauskasti. Koukuttaa kuin MoonTV:n Kreivi Stakula aikanaan.

Vuosia sitten Nintendo 64 -pelikonsoli ja PlayStation kävivät kovaa sotaa pelikonemarkkinoiden herruudesta. En innostunut Pleikkarista silloin enkä innostu sen uudemmistakaan malleista, mutta katkerana myönnän Playstationin muuttaneen erään asian elämässäni. Kiitos Sonyn videopelien pelaamisesta tuli nopeasti myös aikuisten hommaa. En ole mikään maailman kovin pelaaja, mutta joskus kyllä maistuu hyvän toiminnan äärellä XBOX360:tä hakkailla – eikä pelinautintoa ole tarvinnut aikuisenakaan hävetä.

Lempparipelien kimpussa

En ala vääntää samanlaista settiä kuin elokuvapahislistan kanssa, mutta muutamasta lempparipelistä voisin tässä kertoa. Päivitys 2015: lue lista 10 asiasta, jotka pitäisi saada videopeleistä tosielämään.

Thief Dark Shadows Mario Kart 64 Donkey Kong Country

Thief on loistava hiivistelyseikkailu, Mario Kart mahtava ajopeli ja DK Country tasokas tasohyppely.

Nintendo-pelit ovat aina olleet lähellä sydäntä, vaikka nykään Xboxin nimeen vannonkin. WP:n kanssa pelasimme suurella intohimolla muun muassa Mario Kart 64 -peliä, joka viihdytti meitä jopa vuosien kisaamisen jälkeen. Pelaamisen ohella tykkäsin usein myös vain seurata kaverin pelaamista.

Yläasteaikoina seurasin innolla myös Teemun työskentelyä, kun hän ohjelmoi omia pelikenttiä Thief-seikkailupelin moottorilla. Osallistuin pelitehtävien suunnitteluun niin käsikirjoittajana kuin ääninäyttelijänäkin – ja haave oman action-seikkailupelin tekemisestä on edelleen vahvana voimassa. Metropolian pelisuunnittelukurssilla sainkin paljon kiitosta eräästä pelisynopsiksesta opettajaltamme, joka on töissä pelifirmassa.

Lähinnä sydäntä ovat tosiaan aina olleet action-pelit, etenkin FPS-räiskinnät eli subjektiivisesta näkökulmasta pelattavat ammuskelut. Sitten Doomin tällaiset pelit käyneet läpi valtavan evoluution, ja peleissä on parhaimmillaan erittäin monimutkaiset juonet, kymmeniä pelaajan kanssa vuorovaikutuksessa olevia hahmoja, elokuvamaiset musiikit ja liki realistiset grafiikat. Enää räiskintäkään ei ole vain räiskintää, vaan strategiaa vaativaa, leffamaista fiilistelyä.

Ehdottomasti FPS-pelien kärkeen menevät jopa Halo3:n ohi F.E.A.R-sarjan horror-räiskinnät. Kakkososa Project Origin säikäyttää paatuneimmankin Manaaja-fanin tunnelmallaan ja tehosteillaan. Pelimekaniikkakin on täysin kohdallaan, ja leveleiden putkijuoksumaisuudesta huolimatta peli vetää täysin mukaansa. Komeaa, kauhistuttavaa, coolia. Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille kovanaamoille – niin hyvässä kuin pahassakin this game will f**k you up!

Halo-peleissä viehätysvoimaa koko sarjan läpi kulkevan eeppisen narratiivin ohella lisää upeaakin upeampi musiikki. Martin O’Donnellin ja Michael Salvatorin elektronis-klassiset scoret ovat ainutlaatuisia tunnelmaltaan, eikä magia jää pelkkään tunnariin. Sivumennen muistelen toistakin mahtavalla soundtrackillä varustettua peliklassikkoa: Super Nintendon Donkey Kong Countryä.

Pakko myöntää, etten kovinkaan monta peliä ole elämäni aikana läpi vetänyt. Niinpä muistelenkin lämmöllä sitä Lidlistä saamaani sairaslomaa, jonka aikana intouduin vetämään GTA III:n läpi. Rockstar-pelitalon pelit eivät kuitenkaan ole suoraviivaisimmasta päästä avoimine pelimaailmoineen ja ajoittaisine bugeineen. GTA San Andreas iski gangsta-teemallaan syvälle sisimpään, mutta ehkä pelimaailmassa oli sitten jo liikaakin ylimääräistä nähtävää ja tehtävää.

Rockstarin uutukainen tuntuu olevan hieman toista maata. Aloitin Red Dead Redemptionin vasta jokin aika sitten, mutta voin jo nyt väittää sen nousevan yhdeksi kaikkien aikojen lempparipeleistäni. RDR kuljettaa pelaajan western-maailmaan, jossa herkutellaan kaikilla länkkärikliseillä (Rockstar jos mikä osaa mehuttaa eri lajityyppien ja yhteisöjen stereotypioita). Maisemat ovat upeita ja tehtävissä on vaikeusaste kohdallaan. Maailman interaktiivisuus on aivan toista luokkaa kuin yhtiön aiemmissa.

Game Over – Continue?

Mikä tekee hyvän pelin? Hyvää toimintaa pienellä strategiamausteella, jännittävä juoni, visuaalit kunnossa ja pelimaailma, joka vinksahtanut mutta samalla uskottava. Bullet Time -efektistä tykkään aina. Automaattinen tallennus, hyvä tähtäyssysteemi ja sopiva haastavuus kuuluvat asiaan.

En voi muiden puolesta puhua, mutten usko pelien vaikuttavan psyykeeni haittaavasti – paitsi tietysti silloin, kun on joku seetanan vaikea kenttä menossa eikä millään meinaa päästä pelissä eteenpäin. En kuitenkaan unelmoi rikolliseksi ryhtymisestä GTA:ta, Thiefiä tai Escape From Butcher Baytä pelattuani tai janoa verta FEARin gore-festareiden jälkeen. Sen kylläkin myönnän, että jään melko helposti koukkuun hyvää peliä pelatessani.

Edelliset hyvän pelin piirteet pätevät seuraavaan paljastukseen, mutta ehkäpä joskus kerron eräästä lautapelistä, josta olen prototyypinkin rakentanut. Nimen voin kuitenkin kertoa jo nyt: JohnKimble.

Nörtti painaa nyt reset-nappulaa. Digilluusio jälleen kuukauden päästä.

EasterEgg: En osaa oikeastaan ohjelmoida mitään, mitä nyt pari html-kikkaa osaan tai ymmärrän. Pian voi olla kuitenkin tarvetta opetella kunnon CMS-nörtiksi, kun nykyinen Windows Live -blogialusta muuttuu WordPress-versioksi. Muutoksia lienee siis blogin ulkonäköön luvassa jo lokakuun aikana. Jatketaan ajatusta myöhemmin.

Posted by hurraakerkko in Digilluusio, 2 comments
Kuukauden Digilluusio: Elämäni pahikset

Kuukauden Digilluusio: Elämäni pahikset

The Power of the Dark Side...

The Power of the Dark Side…

Top 10 suosikkileffapahikseni

Ei hätää, luvassa ei ole koulukiusaustilitystä. The Expendables -toimintaepookin innoittamana onkin aika listata lempparipahiksiani elokuvissa. Koska pahuus ei koskaan kuole, on mahdotonta tehdä kaiken kattavaa listaa loistavista leffapahiksista. Ongelmia tuottaa varsinkin jonkinlaiseen parhaimmuusjärjestylseen laittaminen.

Yritetään kuitenkin – ja tässä ovatkin leffapahisten kymmenen kärjessä, valitsijana Digilluusio. Kaikkia hienoja villaineja en tosiaan mukaan saa mahdutettua, mutta kaikkien legendaarisimpien The Expendables -esiintyjien verivihollisia listalta tottakai löytyy. Pyrin pitämään minimissä kirjoihin tai sarjakuviin perustuvat hahmot. Tosielämän ihmisiin perustuvat hahmot jääkööt kokonaan pois.

Ennakkovaroituksena sen verran, että jonkin verran juonipaljastuksia on luvassa. Paljastan myöskin, että ykköseksi yltää kaksi hahmoa: ykkönen ja ilmiselvä ykkönen. Syystä, että ilmiselvä on ilmiselvä.

Päivitys: Digilluusio on valinnut myös suosikkileffasankarinsa ja lempihahmonsa hyvän ja pahan välimaastosta.

#10 Le Chiffre elokuvassa Casino Royale (2006)

”Do you believe in God, Mr. Le Chiffre?” “No. I believe in a reasonable rate of return.”

”Do you believe in God, Mr. Le Chiffre?” “No. I believe in a reasonable rate of return.”

Bond-villaineista on totisesti varaa valita. Päätin kuitenkin sivuuttaa legendaarisen Kultasormen, Auric Goldfingerin ja valita listalle vähän tuoreempaa. Ovathan molemmat hahmot Ian Flemingin kädenjälkeä, jos se jotain lisärispektiä antaa.

Le Chiffre pääsee listalle pitkälti tietyn inhimillisyytensä vuoksi. Hän ei haaveile maailmanvalloituksesta eikä pidä palkollisinaan yliluonnollisin voimin tai epäluonnollisin proteesein varustettuja tappajia. Le Chiffre on talousrikollinen, joka joutuu pulaan Bondin ohella liikekumppaniensa takia. Omaa ahdinkoaan hän lievittää kiduttamalla Bondia aikas härskisti.

Le Chiffressä viehättää puhetapa; Goldfingerin tapaan britahtava aksentti, jossa on kuitenkin mannereurooppalaista maustetta. Mads Mikkelsenin kasvot ovat jylhät ja veemäiset. Silmäkulmassa on klassinen pahisarpi, ja silmästä valuu ajoittain verinen kyynel. Le Chiffre tarkoittaa Numeroa, eli aika hyvä-muttei-silmille-hyppäävä taiteilijanimikin on valittu.

Bond-pahis, johon olen myös viime aikoina jotenkin vähän tykästynyt on Kultaisen Silmän Alec Trevelyan, joka on periaatteessa 007:n varjo, paha Bond.

#9 Eric Qualen elokuvassa Cliffhanger (1993)

 ”You want to kill me, don’t you? Well, take a number and get in line.”

”You want to kill me, don’t you? Well, take a number and get in line.”

Varmasti yksi Renny Harlinin parhaista elokuvista jää mieleen myös John Lithgown hyytävästä pääpahisroolista. Eric Qualen jahtaa vuoristoon kadonnutta rahasaalista kiusanaan yllättävän sankarilliset vuorikiipeilijät.

Jo psykopaattinen katse antaa vihiä rasvaisen miehen häijyistä ajatuksista, eikä Qualen epäröikään uhrata omia jengiläisiään saadakseen ryöstämänsä rahasaaliin takaisin. Miesten kylmeneminen ja kaikille v*ttuilu on tälle rikolliselle arkipäivää, ja Qualen ottaa yhtä usein yhteen toisen hyviksen kuin oman rikoskumppaninsa kanssa. Eripuraiset pahikset ovat aina kiva juttu.

Lisäksi tämän ihanan kliseisesti sotilas-ennen-rikolliseksi-muuttumista jaksaa keski-ikäisyydestään ja köykäisemmästä fysiikastaan huolimatta pitää puoliaan – ainakin hetken aikaa – Sylvester Stallonea vastaan vuorenhuipulla painiessa.

#8 Angel Eyes elokuvassa Hyvät, Pahat ja Rumat (1966)

”Oh, I almost forgot, he paid me a thousand. I think his idea was that I kill you. But you know, the pity is when I'm paid, I always follow my job through.”

”Oh, I almost forgot, he paid me a thousand. I think his idea was that I kill you. But you know, the pity is when I’m paid, I always follow my job through.”

Viheliäinen palkkasoturi ampuu vaikka oman pomonsa, jos siitä saa rahaa. Möreä-äänisellä Lee Van Cleefillä on aina pahankurinen pilke silmäkulmassa, eikä hänen tarvitse raivota ja sekoilla, tappaa kaikkia vastaantulijoita tai ottaa panttivankeja päästääkseen lähemmäs Bill Carsonin lupaamaa rahasaalista. Angel Eyes jopa lyöttäytyy yhteen vihollisensa kanssa päästäkseen eteenpäin.

Pahan pahuus tulee tyylikkäästi ilmi jo ensiesiintymisestä. Sälli tulee sisään, istuu pöytään ja syö – ja jo ruokaseuran ja ”Angel Eyesin” väliset katseet kertovat hänen tulleen tappamaan. Ja hei – äijän ampuessa kuva pysähtyy ja ruutuun tulee teksti ”The Bad”. That’s epic!

#7 Apollo Creed elokuvissa Rocky I & Rocky II (1976-1979)

"Apollo Creed versus The Italian Stallion. Sounds like a damn monster movie."

”Apollo Creed versus The Italian Stallion. Sounds like a damn monster movie.”

Carl Weathersin neljässä Rocky-elokuvassa esittämä nyrkkeilylegenda muuttui myöhemmissä osissa kivaksi treenikaveriksi, mutta kahdessa ensimmäisessä mies on kaikkien pelkäämä raskaan sarjan mestari, todellinen tappokone kehässä. Kehän ulkopuolella Apollo on huulta heittävä show-mies. Kehässä Apollo on kivenkovaa lihasta ja tulisia iskuja, varsinainen titaani. A true badass…

Vastaavalla pahislistallaan James Rolfe nosti Rocky-elokuvien pahimmäksi pahikseksi Clubber Langin, mutta kyllä Apollo on se ainoa oikea.

#6 Amalia Rygseck elokuvassa Komisario Palmun Erehdys (1960)

"Olen lukenut yhden kirjoistanne. Luettuani poltin sen!"

”Olen lukenut yhden kirjoistanne. Luettuani poltin sen!”

Vanharouva Amalia Rygseck on tiukka täti, joka manipuloi ympärillään olijat, mutta katsoja näkee julman katseen ja noita-akan arkkityyppiset kasvonpiirteet. Amalia on tuhat kertaa synkeämpi kuin Norman Batesin äiti. On muuten ainoa naispuoleinen pahis tällä listalla.

Yksi suomalaisen elokuvan mestariteoksista (kirja ei tosin ole mielestäni yhtä tyylikäs) on dekkari ja psykologinen trilleri – värisävyjä löytyy, vaikka ruutu mustavalkoinen onkin. Amalia tappaa veljenpoikansa tämän myrkytettyä tätinsä kissan. Myöhemmin kylmenee toinenkin ruumis, ja lisääkin suunnitellaan.

Kylmät väreet iskevät aina, kun demoninen hullu Amalia Rygseck ilmestyy soppaa hämmentämään. Jos Paholainen on nainen, tässä hänen kuvajaisensa. Ja lopussa tanttaran huuto on kuin karmaisevan petolinnun.

#5 Monstereita! Monstereita!

Elokuva hirviöt kauhu kliseet

Resistance Is Futile. Elokuvamaailma vilisee outoja örkkiarmeijoita.

Tähän väliin hatunnosto varsinaisille joukoille pahiksia. Vuosikausia vampyyrit olivat yliluonnollisten olentojen ykkösiä, mutta viime vuosina olen joutunut korjaamaan mielipidettäni. Nec-romanttisten hammaskeijujen sijaan lemppariörvelöitäni ovat elävät kuolleet, zombiet.

Viime vuosikymmenellä zombieita marssitettiin valkokankaalle monasti erittäin tyylikkäästi. Resident Evil, Dawn Of The Dead, Shaun Of The Dead ja tietysti Planet Terror muistuttivat jälleen siitä, miten eläviltä kuolleilta ei paeta – osasivat nämä sitten juosta tai ei. Tuho on vääjäämätön.

Katsoin alkukesästä Dawn Of The Deadin uusioversion about kolmatta kertaa, ja edelleen olo oli vainoharhainen leffan jälkeen kaupungille lähtiessä. Kaikkien zombie-leffojen äiti, Night Of The Living Dead on ainoa elokuva, jonka olen yli viisivuotiaana jättänyt ensimmäisellä kerralla kesken – se oli niin pelottava katsoa yöllä, pakko myöntää. Olin siis ekalla kerralla lukiossa, muistaakseni.

Zombiet matelevat kohti ja purevat ihmislihaan tartuttaen zombie-viruksen myös uhriinsa. Luvassa verta ja suolenpätkiä, pakokauhua ja taidokasta maskeerausta. Suurta kunnioitusta annan myös Star Trekistä tutuille ihmisen ja koneen zombiemaisille sekoituksille borgeille. Zombien tapaan borgi on periaatteessa aivoton, vailla omia ajatuksia toimiva hahmo, joka tartuttaa uhrinsa. Heidän seurassaan voi kuitenkin oleskella, jos ei herätä huomiota tai uhkaa.

Nerokkaan HR Gigerin designiin pohjaava Alien on tietysti alien. Ulkoavaruuden uhka hiiviskelee uhrinsa lähelle ja tappaa kyselemättä. Parhaimmillaan alienit ovat ehdottomasti James Cameronin Aliensissa.

#4 Skeletor elokuvassa Masters Of The Universe (1987)

"I must possess all, or I possess nothing."

”I must possess all, or I possess nothing.”

Frank Langellan esittämä luurankovelho on yksi listan melodramaattisimmista pahiksista. Skeletor on armoton ja väsymätön arkkivihollistaan He-Mania metsästäessään, eikä hän tyydy vähään. Panoksena Dolph Lundgrenia vastaan mitellessä on nimittäin puolijumaluus ja universumin herruus.

Skeletor, kuten koko He-Man-elokuvakin, lainailee paljon Tähtien Sodista. Pahalaisen piirteet ovat kuitenkin juuri kohdallaan: juhlallinen sotisopa, huppu ja viitta, salamanampumistaidot, omien miesten tappaminen… Ja tietysti brittiaksentti, aivan kuin Qualenilla ja monella muulla kunnon pahiksella.

Eri aksenttien käyttö on tuttu jo vanhoista antiikin aikaa käsittelevistä Hollywood-megatuotannoista: Rooman ylimykset puhuvat brittiläisittäin, sankarilliset orjat ja gladiaattorit jenkkiläisittäin. Skeletorin sananvalinnat, lauserakenteet ja repliikkien sisällötkin ovat täynnä hienostuneita muotoja, juhlallisuutta ja hiiviskelevää filosofiaa.

Taikojen ja suuren armeijan lisäksi Skeletorilla on apunaan Bill Contin superdramaattinen musiikki. Jykevät orkestraatiot paukkuvat, kun Skeletor astuu sisään. Contin sävellystyö on täyttä rautaa kautta linjan, mahtavia ja mahtipontia teemoja on soundtrack täynnään – paikoin jopa Rocky-elokuvia iskevämmin.

Mikä piristävintä, kerrankin pahis onnistuu tavoitteessaan: hän valtaa vihollistensa tukikohdan, vangitsee ja pahoinpitelee Hän-Miehen sekä muuttuu kultapintaiseksi epäjumalaksi.

#3 Bennett elokuvassa Commando (1985)

"I'm not going to shoot you between the eyes. I'm going to shoot you between the balls."

”I’m not going to shoot you between the eyes. I’m going to shoot you between the balls.”

Bennett haluaa pahan latinoamerikkalaisen ex-diktaattorin kanssa kostaa eversti John Matrixille. Iso Arska antoi Bennettille fudut eliittisotilaiden ryhmästä, ja niinpä tämä Freddy Mercury –kopio juonii sankarin ja tämän tyttären päänmenoksi.

Bennett on niin kova jätkä, että heittää eeppisessä loppuyhteenotossa pistoolinsa pois ja tyytyy huitelemaan viidakkoveitsellä. Kuitenkin pitää antaa hieman miinusta siitä, ettei Bennett ole tavallaan se pääpahis, vaan pääpahiksen, velverdeläisdiktaattorin kätyri.

Mikähän sotilasjoukko on ollut kyseessä, kun mukana on niin englantilainen sekopää kuin Arnoldin esittämä sakemannikin?

#2 Hans Gruber elokuvassa Die Hard (1988)

"'And when Alexander saw the breadth of his domain, he wept, for there were no more worlds to conquer'. Benefits of a classical education."

”’And when Alexander saw the breadth of his domain, he wept, for there were no more worlds to conquer’. Benefits of a classical education.”

Saksalainen Hans Gruber on ehta rikollinen mastermind: korkeakoulutettu strategi, joka käyttäytyy ja pukeutuu fiksusti – hienostunut aina teutoniaksenttia myöten. Hans on kuin pahisten James Bond, huoliteltu ja elegantti sekä kyvykäs pistoolin kanssa.

Gruber osaa juonitella parikin suunnitelmaa päällekkäin, eikä missään vaiheessa myönnä olevansa heikoilla jäillä. Hänellä on lopulta sama motivaattori kuin Qualenilla – raha – mutta hän ei ole yhtä raakalaismainen. Pahuus onkin rivakkaa päätöksentekoa ja delegointia, muka-ystävällistä diplomatiaa ja harkittuja laukauksia.

Yksi kaikkien aikojen parhaista toimintaelokuvista, yksi kaikkien aikojen pahiksista.

#1 Max Schreck elokuvassa Batman Returns (1992)

"I am the light of this city, and I'm its mean twisted soul."

”I am the light of this city, and I’m its mean twisted soul.”

Kovan pohdinnan jälkeen ykköseksi nousee Christopher Walkenin esittämä teollisuusmagnaatti Max Schreck. Tim Burtonin toinen Bat-ohjaus vilisee ties mitä maskeerattuja hyypiöitä, mutta lopulta se todellinen pahan alku ja juuri on eksentriseltä tiedemieheltä näyttävä liikemies. Schreck vetää Pingviinin mukaan omiin juoniinsa mutta hylkää tämän kylmästi, on osallisena Kissanaisen luomisessa ja on napit vastakkain myös Bruce Waynen kanssa.

Jostain syystä on vaikea tarkkaan selittää, miksi Max on pahisten ykkönen. Hän on kaksinaamainen pelailija, joka vedättää, kiristää ja tönii. Hän on kaupungin valo ja varjo. Ja kuvastakin näkee, että stailauksessa löytyy. Walken on kertonut, että vetäessään repliikkejä hän on aina tarkoituksella huomioimatta tekstin välimerkkejä. Sama omien työsääntöjen kehittäminen pätee myös Schreckiin.

Batmanin paluu on lempparini kaikista Bat-pätkistä, enkä välttämättä jättäisi sitä pois kaikkien aikojen lempielokuvieni listalta. Tunnelma poikkeaa kaikista muista, tekninen toteutus on kohdallaan ja roolitukset täysin nappiin. Juonessa ja hahmoissa on paljon psykologista tarttumapintaa, ja elokuva saattaakin tavallaan olla syvällisin kaikista, vaikkei Batmanin taustoja kummemmin käsitelläkään.

Lempparikohtaukseni on Schreckin järjestämät naamiaiset, joissa Bruce ja Selina kohtaavat Face To Face –biisin tahtiin ja paljastavat toisilleen toiset minänsä. “Sattumalta” nämä muutoin naamioissa viihtyvät gothamilaiset ovat ainoat juhlavieraat ilman maskeja.

— Ilmiselvä #1 Darth Vader—

Darth Vader mm. elokuvassa Star Wars Episode V: The Empire Strikes Back (1980)

"I find your lack of faith disturbing."

”I find your lack of faith disturbing.”

Darth Sidious oli tietysti oikeasti Tähtien Sotien se todellinen pahis, mutta eihän siitä pääse yli eikä ympäri, että erään galaksin – ja kaiken elokuvissa nähtävän – pahuuden kiistaton ruumiillistuma on Darth Vader.

Ilmiselvää on myös tämän pahuuden supertähden vetovoiman alkuperä: kiiltävä, musta metallikuori, melodramaattinen ruumiinkieli, jyrisevä ääni ja selkäpiitä karmiva hengitys. Ja se jos mikä on machoa, että kehottaa poikaansa tutkiskelemaan tunteitaan. Entä kuka muu voisi todeta pojalleen: “Älä pakota minua tuhoamaan sinua.”

Erityisesti haluan nostaa esiin Episodi V:n Darth Vaderin. Siinä Vader ei ole Grand Moff Tarkinin alaisena, ja Keisarikin esiintyy vain pikaisesti. Imperiumin Vastaiskussa Vader on maailman herra. Mieskonehan vain kulkee kohtauksesta toiseen tappaen alaisiaan! You don’t f*ck with Vader! Darth saa oman tunnussävelensä, ilmestyy jokaiseen ruutuun harkitun tyylikkäästi – ja kertoo: “No…I am your father.”

Lopuksi: Pahuus ei koskaan kuole
HurraaKerkko elokuvapahikset

Villains Might Die, But Evil Doesn’t…

Jack Torrance, T-1000, Biff Tannen, Scorpio, Tappajapupu Holy Grailista, Mola Ram, Colonel Jessep, Dr. Evil, Vilos Cohaagen, The Kurgan, Clarence Boddicker… Älkäämme unohtako näitä ja muita ihastuttavia pahiksia. Muistakaa, ettei pahuus koskaan kuole, ei elokuvista kuin todellisestakaan maailmasta. Mutta maailma on aina sitä parempi, mitä parempia pahiksia valkokankaalla on.

Hyvässä elokuvassa pahis varastaa shown, mutta hyviksen voitokkuuskin palkitsee. Pahiksen pitää siis olla vähintään yhtä kyvykäs tai mieluusti mahtavampikin kuin hänen arkkivihollisensa. Muuten elokuvassa ei ole mitään dramatiikkaa.

Pahuus on nykyään menossa vähän alamäkeen. Kaikilla on vaijerit tai digitaalisia efektejä apunaan – missä on vanha kunnon lihastyö? Lisäksi pahisten suunnitelmat ovat nykyään liian nokkelia ja pikkutarkkoja – miettikääpä Die Hard 4.0:n kyberterrorismia tai Inceptionin univarkauksia. Vielä viitisentoista vuotta sitten riitti, että pahis haluaa rahaa tai sankarin pään.

Darth Vader tuo tasapainoon Voimaan ja saa armahduksen, Skeleletor uhkaa vielä palaavansa, ja zombiet ja muut örvelöt palaavat aina. Useimmiten kuitenkin pitää kutinsa se, että pahiksilla on suolainen loppu. Vai onko…?

EasterEgg: Yksi Kerkon kesäbiisiehdokkaista löytyy täältä. Myös tämä on ehdokkaana, ja tämä, tämä, tämä, tämä, tämä, tämä, tämä, tämä, tämä ja tämä.

Posted by hurraakerkko in Digilluusio, Top Guns, 9 comments