Digilluusio

Analyysejä, ajankuvia ja ennusteita digitaalisesta teknologiasta.

Kuukauden Digilluusio: Elämäni pahikset

Kuukauden Digilluusio: Elämäni pahikset

The Power of the Dark Side...

The Power of the Dark Side…

Top 10 suosikkileffapahikseni

Ei hätää, luvassa ei ole koulukiusaustilitystä. The Expendables -toimintaepookin innoittamana onkin aika listata lempparipahiksiani elokuvissa. Koska pahuus ei koskaan kuole, on mahdotonta tehdä kaiken kattavaa listaa loistavista leffapahiksista. Ongelmia tuottaa varsinkin jonkinlaiseen parhaimmuusjärjestylseen laittaminen.

Yritetään kuitenkin – ja tässä ovatkin leffapahisten kymmenen kärjessä, valitsijana Digilluusio. Kaikkia hienoja villaineja en tosiaan mukaan saa mahdutettua, mutta kaikkien legendaarisimpien The Expendables -esiintyjien verivihollisia listalta tottakai löytyy. Pyrin pitämään minimissä kirjoihin tai sarjakuviin perustuvat hahmot. Tosielämän ihmisiin perustuvat hahmot jääkööt kokonaan pois.

Ennakkovaroituksena sen verran, että jonkin verran juonipaljastuksia on luvassa. Paljastan myöskin, että ykköseksi yltää kaksi hahmoa: ykkönen ja ilmiselvä ykkönen. Syystä, että ilmiselvä on ilmiselvä.

Päivitys: Digilluusio on valinnut myös suosikkileffasankarinsa ja lempihahmonsa hyvän ja pahan välimaastosta.

#10 Le Chiffre elokuvassa Casino Royale (2006)

”Do you believe in God, Mr. Le Chiffre?” “No. I believe in a reasonable rate of return.”

”Do you believe in God, Mr. Le Chiffre?” “No. I believe in a reasonable rate of return.”

Bond-villaineista on totisesti varaa valita. Päätin kuitenkin sivuuttaa legendaarisen Kultasormen, Auric Goldfingerin ja valita listalle vähän tuoreempaa. Ovathan molemmat hahmot Ian Flemingin kädenjälkeä, jos se jotain lisärispektiä antaa.

Le Chiffre pääsee listalle pitkälti tietyn inhimillisyytensä vuoksi. Hän ei haaveile maailmanvalloituksesta eikä pidä palkollisinaan yliluonnollisin voimin tai epäluonnollisin proteesein varustettuja tappajia. Le Chiffre on talousrikollinen, joka joutuu pulaan Bondin ohella liikekumppaniensa takia. Omaa ahdinkoaan hän lievittää kiduttamalla Bondia aikas härskisti.

Le Chiffressä viehättää puhetapa; Goldfingerin tapaan britahtava aksentti, jossa on kuitenkin mannereurooppalaista maustetta. Mads Mikkelsenin kasvot ovat jylhät ja veemäiset. Silmäkulmassa on klassinen pahisarpi, ja silmästä valuu ajoittain verinen kyynel. Le Chiffre tarkoittaa Numeroa, eli aika hyvä-muttei-silmille-hyppäävä taiteilijanimikin on valittu.

Bond-pahis, johon olen myös viime aikoina jotenkin vähän tykästynyt on Kultaisen Silmän Alec Trevelyan, joka on periaatteessa 007:n varjo, paha Bond.

#9 Eric Qualen elokuvassa Cliffhanger (1993)

 ”You want to kill me, don’t you? Well, take a number and get in line.”

”You want to kill me, don’t you? Well, take a number and get in line.”

Varmasti yksi Renny Harlinin parhaista elokuvista jää mieleen myös John Lithgown hyytävästä pääpahisroolista. Eric Qualen jahtaa vuoristoon kadonnutta rahasaalista kiusanaan yllättävän sankarilliset vuorikiipeilijät.

Jo psykopaattinen katse antaa vihiä rasvaisen miehen häijyistä ajatuksista, eikä Qualen epäröikään uhrata omia jengiläisiään saadakseen ryöstämänsä rahasaaliin takaisin. Miesten kylmeneminen ja kaikille v*ttuilu on tälle rikolliselle arkipäivää, ja Qualen ottaa yhtä usein yhteen toisen hyviksen kuin oman rikoskumppaninsa kanssa. Eripuraiset pahikset ovat aina kiva juttu.

Lisäksi tämän ihanan kliseisesti sotilas-ennen-rikolliseksi-muuttumista jaksaa keski-ikäisyydestään ja köykäisemmästä fysiikastaan huolimatta pitää puoliaan – ainakin hetken aikaa – Sylvester Stallonea vastaan vuorenhuipulla painiessa.

#8 Angel Eyes elokuvassa Hyvät, Pahat ja Rumat (1966)

”Oh, I almost forgot, he paid me a thousand. I think his idea was that I kill you. But you know, the pity is when I'm paid, I always follow my job through.”

”Oh, I almost forgot, he paid me a thousand. I think his idea was that I kill you. But you know, the pity is when I’m paid, I always follow my job through.”

Viheliäinen palkkasoturi ampuu vaikka oman pomonsa, jos siitä saa rahaa. Möreä-äänisellä Lee Van Cleefillä on aina pahankurinen pilke silmäkulmassa, eikä hänen tarvitse raivota ja sekoilla, tappaa kaikkia vastaantulijoita tai ottaa panttivankeja päästääkseen lähemmäs Bill Carsonin lupaamaa rahasaalista. Angel Eyes jopa lyöttäytyy yhteen vihollisensa kanssa päästäkseen eteenpäin.

Pahan pahuus tulee tyylikkäästi ilmi jo ensiesiintymisestä. Sälli tulee sisään, istuu pöytään ja syö – ja jo ruokaseuran ja ”Angel Eyesin” väliset katseet kertovat hänen tulleen tappamaan. Ja hei – äijän ampuessa kuva pysähtyy ja ruutuun tulee teksti ”The Bad”. That’s epic!

#7 Apollo Creed elokuvissa Rocky I & Rocky II (1976-1979)

"Apollo Creed versus The Italian Stallion. Sounds like a damn monster movie."

”Apollo Creed versus The Italian Stallion. Sounds like a damn monster movie.”

Carl Weathersin neljässä Rocky-elokuvassa esittämä nyrkkeilylegenda muuttui myöhemmissä osissa kivaksi treenikaveriksi, mutta kahdessa ensimmäisessä mies on kaikkien pelkäämä raskaan sarjan mestari, todellinen tappokone kehässä. Kehän ulkopuolella Apollo on huulta heittävä show-mies. Kehässä Apollo on kivenkovaa lihasta ja tulisia iskuja, varsinainen titaani. A true badass…

Vastaavalla pahislistallaan James Rolfe nosti Rocky-elokuvien pahimmäksi pahikseksi Clubber Langin, mutta kyllä Apollo on se ainoa oikea.

#6 Amalia Rygseck elokuvassa Komisario Palmun Erehdys (1960)

"Olen lukenut yhden kirjoistanne. Luettuani poltin sen!"

”Olen lukenut yhden kirjoistanne. Luettuani poltin sen!”

Vanharouva Amalia Rygseck on tiukka täti, joka manipuloi ympärillään olijat, mutta katsoja näkee julman katseen ja noita-akan arkkityyppiset kasvonpiirteet. Amalia on tuhat kertaa synkeämpi kuin Norman Batesin äiti. On muuten ainoa naispuoleinen pahis tällä listalla.

Yksi suomalaisen elokuvan mestariteoksista (kirja ei tosin ole mielestäni yhtä tyylikäs) on dekkari ja psykologinen trilleri – värisävyjä löytyy, vaikka ruutu mustavalkoinen onkin. Amalia tappaa veljenpoikansa tämän myrkytettyä tätinsä kissan. Myöhemmin kylmenee toinenkin ruumis, ja lisääkin suunnitellaan.

Kylmät väreet iskevät aina, kun demoninen hullu Amalia Rygseck ilmestyy soppaa hämmentämään. Jos Paholainen on nainen, tässä hänen kuvajaisensa. Ja lopussa tanttaran huuto on kuin karmaisevan petolinnun.

#5 Monstereita! Monstereita!

Elokuva hirviöt kauhu kliseet

Resistance Is Futile. Elokuvamaailma vilisee outoja örkkiarmeijoita.

Tähän väliin hatunnosto varsinaisille joukoille pahiksia. Vuosikausia vampyyrit olivat yliluonnollisten olentojen ykkösiä, mutta viime vuosina olen joutunut korjaamaan mielipidettäni. Nec-romanttisten hammaskeijujen sijaan lemppariörvelöitäni ovat elävät kuolleet, zombiet.

Viime vuosikymmenellä zombieita marssitettiin valkokankaalle monasti erittäin tyylikkäästi. Resident Evil, Dawn Of The Dead, Shaun Of The Dead ja tietysti Planet Terror muistuttivat jälleen siitä, miten eläviltä kuolleilta ei paeta – osasivat nämä sitten juosta tai ei. Tuho on vääjäämätön.

Katsoin alkukesästä Dawn Of The Deadin uusioversion about kolmatta kertaa, ja edelleen olo oli vainoharhainen leffan jälkeen kaupungille lähtiessä. Kaikkien zombie-leffojen äiti, Night Of The Living Dead on ainoa elokuva, jonka olen yli viisivuotiaana jättänyt ensimmäisellä kerralla kesken – se oli niin pelottava katsoa yöllä, pakko myöntää. Olin siis ekalla kerralla lukiossa, muistaakseni.

Zombiet matelevat kohti ja purevat ihmislihaan tartuttaen zombie-viruksen myös uhriinsa. Luvassa verta ja suolenpätkiä, pakokauhua ja taidokasta maskeerausta. Suurta kunnioitusta annan myös Star Trekistä tutuille ihmisen ja koneen zombiemaisille sekoituksille borgeille. Zombien tapaan borgi on periaatteessa aivoton, vailla omia ajatuksia toimiva hahmo, joka tartuttaa uhrinsa. Heidän seurassaan voi kuitenkin oleskella, jos ei herätä huomiota tai uhkaa.

Nerokkaan HR Gigerin designiin pohjaava Alien on tietysti alien. Ulkoavaruuden uhka hiiviskelee uhrinsa lähelle ja tappaa kyselemättä. Parhaimmillaan alienit ovat ehdottomasti James Cameronin Aliensissa.

#4 Skeletor elokuvassa Masters Of The Universe (1987)

"I must possess all, or I possess nothing."

”I must possess all, or I possess nothing.”

Frank Langellan esittämä luurankovelho on yksi listan melodramaattisimmista pahiksista. Skeletor on armoton ja väsymätön arkkivihollistaan He-Mania metsästäessään, eikä hän tyydy vähään. Panoksena Dolph Lundgrenia vastaan mitellessä on nimittäin puolijumaluus ja universumin herruus.

Skeletor, kuten koko He-Man-elokuvakin, lainailee paljon Tähtien Sodista. Pahalaisen piirteet ovat kuitenkin juuri kohdallaan: juhlallinen sotisopa, huppu ja viitta, salamanampumistaidot, omien miesten tappaminen… Ja tietysti brittiaksentti, aivan kuin Qualenilla ja monella muulla kunnon pahiksella.

Eri aksenttien käyttö on tuttu jo vanhoista antiikin aikaa käsittelevistä Hollywood-megatuotannoista: Rooman ylimykset puhuvat brittiläisittäin, sankarilliset orjat ja gladiaattorit jenkkiläisittäin. Skeletorin sananvalinnat, lauserakenteet ja repliikkien sisällötkin ovat täynnä hienostuneita muotoja, juhlallisuutta ja hiiviskelevää filosofiaa.

Taikojen ja suuren armeijan lisäksi Skeletorilla on apunaan Bill Contin superdramaattinen musiikki. Jykevät orkestraatiot paukkuvat, kun Skeletor astuu sisään. Contin sävellystyö on täyttä rautaa kautta linjan, mahtavia ja mahtipontia teemoja on soundtrack täynnään – paikoin jopa Rocky-elokuvia iskevämmin.

Mikä piristävintä, kerrankin pahis onnistuu tavoitteessaan: hän valtaa vihollistensa tukikohdan, vangitsee ja pahoinpitelee Hän-Miehen sekä muuttuu kultapintaiseksi epäjumalaksi.

#3 Bennett elokuvassa Commando (1985)

"I'm not going to shoot you between the eyes. I'm going to shoot you between the balls."

”I’m not going to shoot you between the eyes. I’m going to shoot you between the balls.”

Bennett haluaa pahan latinoamerikkalaisen ex-diktaattorin kanssa kostaa eversti John Matrixille. Iso Arska antoi Bennettille fudut eliittisotilaiden ryhmästä, ja niinpä tämä Freddy Mercury –kopio juonii sankarin ja tämän tyttären päänmenoksi.

Bennett on niin kova jätkä, että heittää eeppisessä loppuyhteenotossa pistoolinsa pois ja tyytyy huitelemaan viidakkoveitsellä. Kuitenkin pitää antaa hieman miinusta siitä, ettei Bennett ole tavallaan se pääpahis, vaan pääpahiksen, velverdeläisdiktaattorin kätyri.

Mikähän sotilasjoukko on ollut kyseessä, kun mukana on niin englantilainen sekopää kuin Arnoldin esittämä sakemannikin?

#2 Hans Gruber elokuvassa Die Hard (1988)

"'And when Alexander saw the breadth of his domain, he wept, for there were no more worlds to conquer'. Benefits of a classical education."

”’And when Alexander saw the breadth of his domain, he wept, for there were no more worlds to conquer’. Benefits of a classical education.”

Saksalainen Hans Gruber on ehta rikollinen mastermind: korkeakoulutettu strategi, joka käyttäytyy ja pukeutuu fiksusti – hienostunut aina teutoniaksenttia myöten. Hans on kuin pahisten James Bond, huoliteltu ja elegantti sekä kyvykäs pistoolin kanssa.

Gruber osaa juonitella parikin suunnitelmaa päällekkäin, eikä missään vaiheessa myönnä olevansa heikoilla jäillä. Hänellä on lopulta sama motivaattori kuin Qualenilla – raha – mutta hän ei ole yhtä raakalaismainen. Pahuus onkin rivakkaa päätöksentekoa ja delegointia, muka-ystävällistä diplomatiaa ja harkittuja laukauksia.

Yksi kaikkien aikojen parhaista toimintaelokuvista, yksi kaikkien aikojen pahiksista.

#1 Max Schreck elokuvassa Batman Returns (1992)

"I am the light of this city, and I'm its mean twisted soul."

”I am the light of this city, and I’m its mean twisted soul.”

Kovan pohdinnan jälkeen ykköseksi nousee Christopher Walkenin esittämä teollisuusmagnaatti Max Schreck. Tim Burtonin toinen Bat-ohjaus vilisee ties mitä maskeerattuja hyypiöitä, mutta lopulta se todellinen pahan alku ja juuri on eksentriseltä tiedemieheltä näyttävä liikemies. Schreck vetää Pingviinin mukaan omiin juoniinsa mutta hylkää tämän kylmästi, on osallisena Kissanaisen luomisessa ja on napit vastakkain myös Bruce Waynen kanssa.

Jostain syystä on vaikea tarkkaan selittää, miksi Max on pahisten ykkönen. Hän on kaksinaamainen pelailija, joka vedättää, kiristää ja tönii. Hän on kaupungin valo ja varjo. Ja kuvastakin näkee, että stailauksessa löytyy. Walken on kertonut, että vetäessään repliikkejä hän on aina tarkoituksella huomioimatta tekstin välimerkkejä. Sama omien työsääntöjen kehittäminen pätee myös Schreckiin.

Batmanin paluu on lempparini kaikista Bat-pätkistä, enkä välttämättä jättäisi sitä pois kaikkien aikojen lempielokuvieni listalta. Tunnelma poikkeaa kaikista muista, tekninen toteutus on kohdallaan ja roolitukset täysin nappiin. Juonessa ja hahmoissa on paljon psykologista tarttumapintaa, ja elokuva saattaakin tavallaan olla syvällisin kaikista, vaikkei Batmanin taustoja kummemmin käsitelläkään.

Lempparikohtaukseni on Schreckin järjestämät naamiaiset, joissa Bruce ja Selina kohtaavat Face To Face –biisin tahtiin ja paljastavat toisilleen toiset minänsä. “Sattumalta” nämä muutoin naamioissa viihtyvät gothamilaiset ovat ainoat juhlavieraat ilman maskeja.

— Ilmiselvä #1 Darth Vader—

Darth Vader mm. elokuvassa Star Wars Episode V: The Empire Strikes Back (1980)

"I find your lack of faith disturbing."

”I find your lack of faith disturbing.”

Darth Sidious oli tietysti oikeasti Tähtien Sotien se todellinen pahis, mutta eihän siitä pääse yli eikä ympäri, että erään galaksin – ja kaiken elokuvissa nähtävän – pahuuden kiistaton ruumiillistuma on Darth Vader.

Ilmiselvää on myös tämän pahuuden supertähden vetovoiman alkuperä: kiiltävä, musta metallikuori, melodramaattinen ruumiinkieli, jyrisevä ääni ja selkäpiitä karmiva hengitys. Ja se jos mikä on machoa, että kehottaa poikaansa tutkiskelemaan tunteitaan. Entä kuka muu voisi todeta pojalleen: “Älä pakota minua tuhoamaan sinua.”

Erityisesti haluan nostaa esiin Episodi V:n Darth Vaderin. Siinä Vader ei ole Grand Moff Tarkinin alaisena, ja Keisarikin esiintyy vain pikaisesti. Imperiumin Vastaiskussa Vader on maailman herra. Mieskonehan vain kulkee kohtauksesta toiseen tappaen alaisiaan! You don’t f*ck with Vader! Darth saa oman tunnussävelensä, ilmestyy jokaiseen ruutuun harkitun tyylikkäästi – ja kertoo: “No…I am your father.”

Lopuksi: Pahuus ei koskaan kuole
HurraaKerkko elokuvapahikset

Villains Might Die, But Evil Doesn’t…

Jack Torrance, T-1000, Biff Tannen, Scorpio, Tappajapupu Holy Grailista, Mola Ram, Colonel Jessep, Dr. Evil, Vilos Cohaagen, The Kurgan, Clarence Boddicker… Älkäämme unohtako näitä ja muita ihastuttavia pahiksia. Muistakaa, ettei pahuus koskaan kuole, ei elokuvista kuin todellisestakaan maailmasta. Mutta maailma on aina sitä parempi, mitä parempia pahiksia valkokankaalla on.

Hyvässä elokuvassa pahis varastaa shown, mutta hyviksen voitokkuuskin palkitsee. Pahiksen pitää siis olla vähintään yhtä kyvykäs tai mieluusti mahtavampikin kuin hänen arkkivihollisensa. Muuten elokuvassa ei ole mitään dramatiikkaa.

Pahuus on nykyään menossa vähän alamäkeen. Kaikilla on vaijerit tai digitaalisia efektejä apunaan – missä on vanha kunnon lihastyö? Lisäksi pahisten suunnitelmat ovat nykyään liian nokkelia ja pikkutarkkoja – miettikääpä Die Hard 4.0:n kyberterrorismia tai Inceptionin univarkauksia. Vielä viitisentoista vuotta sitten riitti, että pahis haluaa rahaa tai sankarin pään.

Darth Vader tuo tasapainoon Voimaan ja saa armahduksen, Skeleletor uhkaa vielä palaavansa, ja zombiet ja muut örvelöt palaavat aina. Useimmiten kuitenkin pitää kutinsa se, että pahiksilla on suolainen loppu. Vai onko…?

EasterEgg: Yksi Kerkon kesäbiisiehdokkaista löytyy täältä. Myös tämä on ehdokkaana, ja tämä, tämä, tämä, tämä, tämä, tämä, tämä, tämä, tämä ja tämä.

Posted by hurraakerkko in Digilluusio, Top Guns, 9 comments
Kuukauden Digilluusio: Miten minusta tuli medianomi

Kuukauden Digilluusio: Miten minusta tuli medianomi

Metropolia viestintä opiskelu

Muistoja Metropolia-vuosilta vasemmasta ylänurkasta myötäpäivään: poikien kanssa Dinamitti-ohjelman kuvauksissa / RATV-porukka dokumenttikurssin loppunäytöksessä // TAVI-talon pihalla hengailemassa // Eläintarhan urheilukentällä ensimmäisessä ryhmäkuvassa // No More Stories -bändi purkittamassa musiikkivideota // Legendaarisen Arto Nybergin henkilökuvahaastista äänittämässä.

Se Acabo

Muutama aika on kulunut siitä, kun valmistuin Metropolia AMK:sta. On siis vihdoin aika katsoa taakseen ja muistella taivalta medianomi AMK:n opintiellä nyt, kun ”It’s Over”.

Pääsin kouluun toisella yrittämällä, ja oppia alettiin takoa kalloon syksyllä 2006. Pitkään tätä palstaa seuranneet ovatkin voineet seurata koulu-uran ylä- ja alamäkiä alusta asti. Tunnelmia koulun alkupuolelta voi lukea täältä.

Onkin näin jälkikäteen hauska miettiä, miten ensivaikutelmat ovat karisseet ja fiilikset muuttuneet aivan toisiksi. Muutaman kanssa tulin hyvin juttuun jo ekasta päivästä eteenpäin. Yhdestä tuli parhaita ystäviäni, vaikka aluksi olinkin hyvin epäluuloinen. Muutaman kanssa kesti jopa pari vuotta, että välit lämpenivät kunnolla. Joka tapauksessa sain monta läheistä ystävää, joiden kanssa toivottavasti yhteystellään vastakin.

Monet lämpimimmistä muistoista pyörivät eri projektien ympärillä. Vaikka olenkin loppupeleissä usein yksinpelin kannalla, oli koulussa kiva päästä tekemään hommia eri ihmisten kanssa. Pyrin usein sekoittamaan pakkaa sen suhteen, kenen kanssa mitäkin projua väänsin. Toki neljän vuoden aikana erottuivat ne ehdottomat luottohenkilöt, joiden kanssa työkemia natsasi tehokkaimmin.

En usko kaikkien luokkatovereitteni pitäneen minusta. Sehän olisi mahdottomuus. Tuntui kuitenkin siltä, että minusta tuli luotettu mies, henkilö, jonka puoleen kääntyä ongelmatilanteissa. Musiikille oli usein tilausta. Joku myös välillä nauroi vitseilleni joskus.

Minä minä minä minä - who wouldn't like me?

Minä minä minä minä – who wouldn’t like me?

Haastavuuden ohella projektityöt olivat lähes aina todella hauskoja. Voisin luetella nautinnollisia projuja maailman tappiin. Ilmiselvän Radio Reaktori -päätoimittajuuden ohella hehkutettakoon Dinamiitti-makasiiniohjelmien sarjaa, Ammattina Viina -dokumenttia ja lähes koko luokan voimin tehtyä No More Stories -musiikkivideota.

Antoisien projektien lista ei tuohon tosiaankaan lopu. Koulussa sai kokeilla niin kuvaamista, leikkaamista, juontamista kuin ohjaamistakin. Oli studiot, kamerat, editit ja mikrofonit. Eräänä kuriositeettina mainitsen vielä pelisuunnittelukurssin, jonka kävin verkkoviestinnän tyyppien kanssa. Nerd Alert!!! Kurssilla oppi kuitenkin mielenkiintoista pelihistoriikkia, ja eritoten erilaiset ideointitavat pysyvät mukana vastakin. Oppi pohtimaan asioita eri vinkkelistä.

Miinusta annan koulutusohjelman katkonaisuudesta. Yhdellä kurssilla opeteltiin sitä, toisella tätä. Sitten, kun piti palata ensimmäisen aiheen pariin, oli välissä vuosi tai kaksi ja kaikki vanha oppi kadonnut päästä. Tästä olen käynyt opettajienkin kanssa dialogia.

Hypätäänpä tuosta negatiivisuudesta aasinsillalla positiivisuuteen. On nimittäin annettava opettajille plussaa siitä, että – vaikkei heitä aina saanut kiinni tai palaute ei ollut tarpeeksi yksityiskohtaista – asioista pystyi aina neuvottelemaan. Omia projekteja ja aikatauluja saattoi sovitella itselle parhaiten sopivaksi.

Miten minusta tuli medianomi?

Kovalla työllä ja hyvää fiilistä ylläpitämällä, tietenkin. Toki koulussa oli paljon vapauksia ja/tai puutteita resursseissa, mutta voin rehdisti sanoa pistäneeni itseni likoon ja panostaneeni työjälkeen. Hyvä fiilis säilyi kiitos puurtamisen ja luokkatovereiden kanssa hengailun. Vastuun kannoin vakavasti, mutta sisällön kanssa sai aina pitää hauskaa.

Mitä minusta tuli? Koulun alussa olin chat-juontajauran alussa oleva ruokakaupan vuoropäällikkö. Vuosien varrella minusta tuli tv-ohjaaja, radiojuontaja, päätoimittaja – ja lopulta uutistoimittaja. Henkilökohtaisemmalla puolella minusta tuli aviomies ja isä. Kasvu parempaan siis, tai ainakin tuntuu, että tietotaito ja persoona ovat kehittyneet aimo harppauksen.

Koulu oli hyvä paikka kasvaa. Virheitäkin sattui matkan varrella mutta pääosin voi olla omista jutuista ylpeä. Koulun loppuessa tunsin, että osasinkin jotain.

Entä mitä minusta tulee?

Saa nähdä. Yhtäältä toivon ”vakavaraisuutta” ja jatkuvuutta, toisaalta mahdollisuuksia kokeilla eri hommia. Ja lopussa olkoon kaikki vain digitaalista illuusiota.

Erityisisot kiitoset kaikille luokkatovereille upeista vuosista! Jokaiselle en ehtinyt neljässäkään vuodess kertoa kaikesta hyvästä, mitä heistä ajattelin. Suurimmalle osalle kuitenkin. Ryhmä täynnä osaajia, täynnä upeita tyyppejä. Kiitos.

Vielä tähän loppuun pätkä parin vuoden takaisest lyhytdokkarista: subjektiivisesti kännissä yökerhossa.

EasterEgg: Listataanpa huvin vuoksi (koulukaverin innoittamana) muutama hyvä klassisen puolelle pokkaava soundtrack-pätkä. Näitä voisi listata taas vaikka kuinka, mutta lyhyestä virsi kaunis. Tuore ote Inception-trailerista oli tiukka. The Ecstasy Of Gold on tietysti mieletön, samoin tämä Episodi VI:n kliimaksi. Ja viimeisenä otetaan huumorin vuoksi musiikkia hyvästä pelistä.

Posted by hurraakerkko in Ajan Merkit, Digilluusio, 0 comments
Kuukauden Digilluusio: Aikamatkailua Lady Gagan kanssa (+video)

Kuukauden Digilluusio: Aikamatkailua Lady Gagan kanssa (+video)

Quantum Leap Butterfly Effect Terminator

Aikamatkailu on aina sinistä.

Aikamatkaaja, sinun on tunnustaminen väriä

Olen kirjoittanut kirjan siitä, tehnyt biisin siitä. Yksi lapsuuteni lempisarjoista kertoi siitä. Aikamatkailu ja Emmett Browninkin esittelemä aika-avaruus -jatkumon kanssa kikkailu on totisesti aina kiehtonut minua.

Aikamatkailumediaesityksissä yhdistyvät ainakin yleensä historiankirjat, psykologia, nippelitietous ja toisiaan seuraavien ongelmien fiksaaminen. Siitä vedämme yhtäläisyysmerkin suuriin seikkailuihin. Don Rosan kaikki aikamatkailusarjikset, Paluu Tulevaisuuteen -elokuvat, Pelastaja-tv-sarja, FEAR-pelien bullet time -efekti…Aikamatkailuteeman sävyttämiä hyviä mediatuotoksia voisin luetella vaikka kuinka.

Aikahyppy – Quantum Leap

Sub on tehnyt suurta kulttuurityötä uusiessaan Aikahyppy-sarjaa. Hyvin lämminhenkisen alkutunnarin ja kaiken huumorin jälkeen tarinat, joissa Sam Beckett muutti menneisyyden ihmiskohtaloita, muuttuivat koskettavammiksi ja synkemmiksi. Sarja päättyi joskus 90-luvun alkupuolella eeppiseen, filosofiseen, surumieliseen finaalijaksoon.

Sarja oli tosiaan lemppareitani aikanaan: sekoitus seikkailua, draamaa, hauskaa sanailua ja jännitystä. Toisinaan leikittelen ajatuksella sarjan ”jatkamisesta” elokuvana tai kirjana. Mitenköhän kirjaoikeuksia hankitaan rapakon takaa?

Back to the 80’s

Eräs musiikillinen ilmiö osaa aikamatkailun salat taiten: Lady Gaga tuntuu upottavan videoihinsa ja live-keikkoihinsa kasarivaikutteita niin, että ne samalla tuntuvat sekä retrolta että futuriselta. Lady Gaga on varmasti omaperäisimpiä artisteja tällä hetkellä, jos ei aina musiikillisesti niin ainakin imagon puolesta.

Seuraavassa videossa perehdytään Lady GaGan aikamatkailuun tarkemmin Bad Romance- ja Telephone-musiikkivideoiden kautta:

Eipä ole ysäriäkään Gaga-videoissa unohdettu: loistavassa LoveGame-videossa artisti nähdään paiskomassa auton konepellillä kuni Michael Jackson Black Or White -videossaan konsanaan.

Nohjoo, eipä jaaritella Gagasta enempää. Menee liikaa aikaa.

Time is relative, aika on sukulainen

Miksiköhän aikamatkailu on elokuvissa aina sinistä? Ehkä värivalinta rinnastuu teknologiaan ja sähköön – tai sitten siihen, miten aikamatkaajat oikeastaan aina pyrkivät korjaamaan vääryyksiään: ehkä he lähtevät matkaan, koska ovat fiilikseltään blue.

Uskon ajan ja onnellisen elämän kytkeytyvän tiiviisti toisiinsa. Jos ei varaa aikaa sille, mikä itselle on tärkeintä, voiko elämäänsä olla tyytyväinen? Olen aina ollut tarkka, välillä turhankin tarkka, arkeni aikatauluttamisesta. En sentään niin, että ”jahas, kello on 13.20, aika pitää hauskaa”, mutta pyrin siihen, ettei mitään ole liikaa tai liian vähän. Kun intressejä on paljon, pitää osata keksiä aikaa.

Katson kelloa ja huomaan, että nyt tosiaan on aika lopetella tätä Digilluusiota. Tempus irreparabile fugit ja niin edespäin.

Easter Egg: Euroviisuissa saatiin tervetullutta vaihtelua, kun Saksa hoiti homman kotiin. Ei kylläkään mun lemppari ollut, mutta kerrankin maa sai viisugloriaa oikein kunnolla. Itselleni Kreikka oli sydäntä lähinnä, Islantikin oli jees – ja joku tuossa Azerbaizhanissakin iski (eläytymisestä kuitenkin zeropuäng).

Posted by hurraakerkko in Digilluusio, 2 comments