Digilluusio

Analyysejä, ajankuvia ja ennusteita digitaalisesta teknologiasta.

Kuukauden Digilluusio: My Life OST – Elämäni Soundtrack

Kuukauden Digilluusio: My Life OST – Elämäni Soundtrack

Soundtrack OST HurraaKerkko Digilluusio

Elämässä pitää olla rytmiä.

Musiikkia kuin elokuvassa

Nyt on valmista – olen valmistunut medianomiksi Metropoliasta. Paperit kourassa on helppo laittaa The Beatnutsin Se Acabo (It’s Over) soimaan. Lopputekstit pyörimään.

Musiikki on aina ollut suuri osa elämääni. Jos en ole itse ollut sorvin äärellä, kuuntelen milloin mitäkin ja todella usein, ja monasti olen huomannut tiettyjen biisien kytkeytyvän tiettyihin tapahtumiin ja aikakausiin. Biisit alkavat tihkua nostalgiaa, kun vuosienkin jälkeen huomaa muistelevansa jotain tiettyä asiaa sattumalta kuulemansa musiikin tahtiin.

Joskus ilmiö tuo tiettyä eeppisyyttä arkisiinkin hetkiin, toisinaan mielleyhtymä saattaa pilata koko kappaleen. Esimerkiksi erään suhteen päättyminen ei harmittanut niin paljon kuin se, että viimeisiä keskusteluja käytäessä taustalla soi Enigman Gravity Of Love. En voinut kuunnella biisiä vuosiin.

Useimmiten kappaleet yhdistyvät elämänmuutoksiin. The Beatnutsin kappale saa kunnian olla valmistumiseni theme song – otsikko sopii, ja olihan sama biisi aikanaan MediaPosse-ohjelmanikin viimeinen veto. TV-chatistä lähtiessäni kestokuuntelussa oli Mirahin The Garden ja Martin O’Donnellin ja Michael Salvatorin High Charity. 

Eräässä tapauksessa minulle ehti kasaantua jopa oma vakituinen soittolista. Pelatessa GTA-pelejä kuuntelin aina muun muassa näitä Xboxille lataamiani biisejä:

  • Santa Esmeralda: Don’t Let Me Be Misunderstood
  • The Roots: Don’t Say Nuthin’
  • Kool & The Gang: Jungle Boogie
  • Tomoyasu Hotei: Battle Without Honor Or Humanity
  • The Jackson 5: Blame It On The Boogie
  • Infernal: Keen On Disco
  • The Killers: Somebody Told Me

Jääköön listaus kuitenkin tällä haavaa pintaraapaisuksi – skippaan suuren määrän Quentin Tarantinon leffoissa kuultuja biisejä. Albumirintamalla Tarantino-leffojen soundtrackit ovat aina rautaa: Kill Bill vol. 1 ja Pulp Fiction ovat täynnä hyvää settiä. PÄIVITYS 07/2016: Lue lisää Tarantinon musiikkivalinnoista artikkelissa Anakronistinen musiikki Quentin Tarantinon elokuvissa.

Klassisen puolelle ajavat ääniraitakokoelmat ovat myös erittäin lähellä sydäntä. Lämpimimpiä muistoja herättää tietysti Tähtien Sotien musiikki, mutta pakko myöntää sävelmien toimivan paremmin itse elokuvia katsoessa, ei levyltä kuunneltuna. Batman Beginsin ja Passion Of The Christin soundtrackit taas toimivat kiitettävästi myös omillaan, sillä musiikin tunnelma ei vaihtele yhtä rivakasti.

Kiitos teknologian mahdollistaman tuunauksen, monilla läheisillä on myös omat soittoäänitunnarinsa kännykässä. Vaimo soittaa MC Solaarin La Belle et Le Bad Boyn tahtiin, äiti Linkin Parkin ja Jay-Z:n Numb/Encoren, isä Nimeni On Trinity –leffan tunnarin ja sisko edellä mainitun Santa Esmeraldan tahtiin. Näitä biisejä koneella kuunnellessa mielleyhtymät alkavat hyppiä silmille ja käsi etsiytyy kännykälle.

Haastan kaikki miettimään oman elämänsä tunnareita. Niitä ei ole yksi, vaan monta.

Hmm…Oliko vielä jotain muuta aiheeseen liittyvää. Ei kai. Se Acabo.

Easter Egg: Radio Reaktori pyörii vielä muutaman viikon. Ollut hyvää settiä. Suosittelen esim. Hikipajaa.

Posted by hurraakerkko in Digilluusio, 1 comment

Kuukauden Digilluusio: Mo-Fo

PÄIVITYS 4/2013: Aihetta jatketaan tässä Digilluusio-artikkelissa

Viime kuukausina olen hyvinkin innokkaasti inspiroitunut napsimaan valokuvia kännykkäkamerallani. Aavistuksen olen kökkökameralle ja mobiilifotoilulle jopa faniutunut, vaikka järjestelmäkameran omistaja olenkin.

Kännykkä kameroineen on Nokian malli parin vuoden takaa. Kamera on teholtaan 3,2 megapikseliä, eli kännykameroiden kärkipäätä ainakin tuohon aikaan. Salama löytyy, ja videota voi tietysti myös tallentaa. Hieman poikkeuksellisesti oletusarvona on ottaa vaakakuva pystykuvan sijaan. Mennään siis vähän peruskameran tyylillä.

Tekninen laatu on tosiaan useimmiten aika heikkoa. Kuva on rakeista etenkin zoomatessa, jolloin kohde muuttuu pikselimössöksi. Rasittavinta kännykkäkamerassani on kuitenkin viive tai paremminkin viiveet. Kuva ei napsahda heti nappulasta painaessa vaan vasta yhden tai kahden sekunnin päästä. Lopputuloksen näkemistä ruudulla saa myös odottaa kivan tovin, kun masiina prosessoi tiedon kuvaksi.

Spontaanius ja tehokkuus on kaukana. Salama räiskähtää, ihmiskohteen silmät menevät kiinni ja kuva on nopeasti pilalla. Valovoima on myös asiansa. Salama ei kanna kauas eikä kamera kerää valoa hääppöisesti, joten ulkokuvista tulee helposti pimeitä.

Palataanpa zoomiin. Se on digitaalinen optisen sijaan. Kamera siis periaatteessa laskee zoomin tietokonemaisesti – toisin kuin “oikeissa” kameroissa, joissa zoomatessa putki, objektiivi liikkuu lähemmäs tai kauemmas kohteesta.

Kännykameran objektiivi antaa lähtökohtaisesti hyvin laajan kuvan. Kohde näkyy kaukana, vaikka fyysistä etäisyyttä olisi vain metri. Digitaalinen zoom aiheuttaa helposti niin sanottua kohinaa, jota hyvä digipokkari tai järkkäri ei aiheuta. Yllä olevassa kuvassa ei näy rakeita, vaikka otin järkkäristä salamavalon pois. Kännykameran zoom vaikuttaa kuvan tiedostokokoon: mitä enemmän zoomaa, sitä pienempi kuva on pikseleiltään.

The SaintO Holy LightGravel Pit

Etujakin kuitenkin löytyy. Edellä mainittu viive poikii toisinaan mageita valo- ja sade-efektejä. Teknisistä puutteista huolimatta on kätevää, että kamera on aina mukana viemättä hirveästi tilaa. Raakakuvatkin ovat hyvänkokoisia tällä palstalla käytettäviksi, ja vähän photaamalla värisävyt saa kiitettävästi esiin.

Tottakai perheen ykköskamerana on edelleen Canonin digijärjestelmäkamera. Jaksan edelleen unelmoida uuden objektiivin hankkimisesta. Nykyinen 18-55 mm zoomobjektiivi kelpaa loistavasti kotihommiin, mutta aika ajoin, etenkin kodin ulkopuolella kameroidessa kaipaisi 17-300 mm “putkea”. Hintahan tuossa on ongelmana, opintotukea en voi kamerajuttuihin satsata.

EasterEgg: Kevään Euroviisu-kisaajia voi tsekata viralliselta YouTube-profiilisivulta. Azerbaidzan ja Kroatia kuulostivat aika hyvältä, Espanjakin saattaa pärjätä.

Posted by hurraakerkko in Digilluusio, 2 comments
Kuukauden Digilluusio: Arvostelussa Screamworks-albumi

Kuukauden Digilluusio: Arvostelussa Screamworks-albumi

Arvostelussa HIM:in uutuus Screamworks

Himpulat vinkuu

Babe I’ll be a flatliner for a Heartkiller…”

Kuun alussa julkaistiin levy, jota olin kieli pitkällä odottanut: HIMin Screamworks: Love In Theory And Practice, Chapters 1-13. Bändin platat ovat aina tapaus, ja taas tuli tosiaan odotettua julkaisua kuumeisesti. Ensimmäisen sinkun kuultuani en kylläkään odottanut erityistä mestariteosta. Heartkiller-biisi kuulosti menevältä, muttei lumonnut kummoisemmin.

Toisaalta niin tuntuu käyvän lähes aina: HIMin sinkut harvoin iskevät kanveesiin, vaikka itse levy olisikin ties miten hyvä. Tai vaihtoehtoisesti sinkut ovat hyvä, mutta levy huono. Esmes edellisen levyn, nerokkaan Venus Doomin eka sinkku oli ihan väsynyt, kun taas vasta vuosien jälkeen pikku hiljaa paranevan Dark Light -albumin Wings Of A Butterfly on yksi bändin parhaista ykkössinkuista ikinä.

Liity minuun, liity Häneen

Niin sanottua Saariston metodia käyttääkseni kerron ensin vähän taustaa Himpula-faniudestani.

Join Me In Death oli ensirakkauteni – opettelin jopa soittamaan biisin pianolla silmät kiinni – ja levyä Razorblade Romance tuli luukutettua monta kuukautta joka päivä. Levy oli toinen heavy-levy, jonka olin koskaan ostanut. Tuolloin olin vaaleahiuksinen Elvis-tukkainen lukiolaisnörtti, jonka rankin omistama CD oli todennäköisesti Beatleseiden A Hard Day’s Night. HIMin myötä siis rakkaus rankempaankin rokkiin syntyi.

Eräänä päivänä vuosia myöhemmin chat-studioilla esittäytyi minulle uusi juontaja, joka sattui olemaan HIMin kiippari Razorbladen aikaan. Edessäni siis mies, jonka käsien kautta tallennettiin Join Men pianokoukku. Tottakai olin kuin mailalla päähän paiskottu – etenkin mies kertoi tykkäävänsä juonnoistani!

Noh, ei vedetä nyt ihan juurta jaksain historiikkia. Bändin paras levy on ehdottomasti Love Metal. Greateast Lovesongs vol 666 ja Venus Doom seuraavat perässä, ja Dark Lightiakin olen tosiaan alkanut diggailla vähitellen. Lempparibiisiä en osaa valita, sillä jokaisella levyllä hutienkin seassa monia, monia timantteja.

Huutohommia

Aloitetaanpa siis tutkinta ja hutkinta. Edellinen levy Venus Doom oli pääosin erittäin raskas kokonaisuus, jonka biisien sisällä oli paljon hulluttelua ja kikkailua. Tykkäsin todella paljon, etenkin biisistä Passion’s Killing Floor. Koska bändillä on hieno kyky muuntautua joka levyllä uusiin soundimaailmoihin, osasin jo ennakkoon odottaa jotain muuta kuin rassskasta ryminää.

Korkealentoisesti, huonosti sisältöä kuvaavasti nimetty Screamworks onkin täynnä pop-henkistä kevytrockia, jossa reippaillaan elinvoimaisesti. Déjà-vu-fiiliksen saaneita rauhoittelen, ettei Deep Shadowsin & Brilliant Highlightsin kaltaista pilipalilaimeutta ole suinkaan luvassa.

Biisit ovat iskeviä ja melodiat jäävät mieleen ihan mukavasti. Himpulat ovat aina taitaneet levyn repäisevän aloituksen, ja In Venere Veritas hoitaa homman kotiin tehokkaasti: talla pohjaan heti ensisekunneilla. Koska tempo on koko ajan reipas ja biisit on niin samankaltaisesti miksattu, ei kyllä biisin nimen perusteella erikseen niitä helmiä nimeämään.

Ehdoton forte ovat kuitenkin Valon sanoitukset, joissa ei sanaleikkejä säästellä. Sanavarastokin on virkistävää, eikä vain ”Ooh Baby Baby” -löpinöitä. Otetaanpa ote edellä mainitusta aloituskappaleesta: ”Let’s fall apart together now/ zipping Cupid in a body bag / Well-worn next to the mausoleum he was born in…”

Ehdoton miinus taasen on levyn kansilehti. Vaikka Ville halusikin, että kansi pistää ärsykkeitä aivoon, on tuloksena lähinnä vain ärsyyntyminen. Silmät alkaa heti harittaa ihan oikeasti – joka kerta, kun tuota nunnaa katson, pitää räpyttää silmiä. Lisäksi Venus Doomin upean maalauksen (yllä oikealla) on todella pelkistetty ja siksi ruma.

Mistä silmien harotus? Soundi-lehdessä Ville kertoi, että ihmisaivo on niin tottunut kasvojen muotoon, ettei se ”laske” niitä. Niinpä poikkeavat piirteet – tässä neljä silmää ja kaksi suuta – on harmaille aivosoluille liikaa hiffattavaksi.

Uusin kansi on ilmeisesti nyysitty jostain koriste-esineestä Villen kotoa. Photoshopia sitten kehiin – mutta toivotut värisävyt saatiin vasta oikeasti valokopioimalla. Ei olisi välttämättä maksanut vaivaa.

Lehtisen sisällä biisien sanat on kirjattu tylsästi ja sekoittavasti kapiteeleilla. Viime levyillä on jo tottunut kaunolla kirjoitettuihin teksteihin. Ja vielä: kun levyn ottaa napsuista irti, sen takaa paljastuu kaksi punaista jälkeä, jotka näyttävät tussilla tuhratuilta vahingoilta. Ei näin. Takakannessa on kyllä kivana lisänä sävelasteikot ja tempot merkattu.

Summa Summarum

Palatakseni lauleskeluihin, lempparia on vaikea nimetä. Heartkiller on hyvä, samoin Like St. Valentine.

Musiikki on kaiken kaikkiaan virtaviivaista – eli siinä ei ole erityisiä koukkuja tai kosketuspintaa. Balladit eivät kouraise eivätkä rallit purista oikeista paikoista. Ville ei revittele tai muutenkaan kikkaile äänellään erityisemmin. Ei siis todellakaan mene HIMin parhaimmistoon, ei todellakaan.

Rispektiä kuitenkin siitä, että yhtye jaksaa luoda itsensä uudelleen jokaisella levyllä. Harva pystyy samaan, varsinkaan niin, että musiikin kuitenkin tunnistaa. Helsinki Icehockey Maniacs on hemmetin hyvä bändi. Ehkä seuraavalla levyllä uudistus on taas parempaan suuntaan.

Easter Egg: Katsoin ekaa kertaa Daft Punkin Insterstella 5555 –musiikkielokuvan kokonaisuudessaan. Tässä ensimmäinen osa seitsemästä.

Posted by hurraakerkko in Digilluusio, 0 comments