Guilty Pleasures

Syyllisiä elokuva- ja musiikkinautintoja.

Guilty Pleasures: Mortal Kombat 1995

Guilty Pleasures: Mortal Kombat 1995

"Flawless Victory..."

”Flawless Victory…”

Videopelin sovittaminen elokuvaksi on vaikea laji. Mortal Kombat on yksi harvoista onnistujista.

Kun Mario-peleihin tottuneet pikkulapset saivat käsiinsä pelin, jossa veri suihkusi hahmojen repiessä toisiltaan päitä ja muita ruumiinosia irti, oli tunnelma huumautunut. Pelihahmot olivat jotenkin kiehtovia, ja kuka tahansa pelaaja saattoi hetkessä oppia, miten hahmon saa tekemään erikoisliikkeitä. Hurmeella mässäily oli toki moraalisesti arveluttavaa, mutta rehellisesti sanottuna todella hauskaa. Väkivalta oli kuitenkin niin överiksi vedettyä, ettei sitä voinut ottaa vakavissaan.

1990-luvun puolivälissä taistelupelien faneja hemmoteltiin kahdella elokuvasovituksella. Vuonna ’94 julkaistu Street Fighter saattoi olla monille pettymys, mutta muistan ainakin pienenä tykänneeni elokuvasovituksesta. Pankin räjäytti kuitenkin vuonna ’95 julkaistu Mortal Kombat. Continue reading →

Posted by hurraakerkko in Film February, Guilty Pleasures, 3 comments
Guilty Pleasures: Show Me The Meaning Of Being Lonely

Guilty Pleasures: Show Me The Meaning Of Being Lonely

Backstreet Boys Show Me the Meaning of Being Lonely video

Takakadun pojat yllättävän vakavina.

Kukaan miespuolinen ei voi tykätä mistään poikabändeihin liittyvästä, ei varsinkaan Bäkkäreistä. Paitsi…

Olin seitsemännellä luokalla Backstreet Boysin breikatessa. Vaikka jo eläkkeelle siirtynyt Take That oli opettanut, ettei poikien ole soveliasta kuunnella mitään poikabändiä, diggailin takakadun poikien ensimmäisistä, We’ve Got It Going Onin ja Get Downin tyylisistä ralleista. Vauhdikkaat pop-rallatukset innostivat sen verran, että päädyin lainaamaan bändin ensilevyn eräältä luokkalaiseltani. Lainan takana oli kyllä muutakin – olin ihastunut tuohon tyttöön ja kaipa ajattelin kerääväni pisteitä kuuntelemalla samaa musiikkia kuin hänkin.

Kun kotona kuunnellessa levy pääsi biisiin I’ll Never Break Your Heart tai johonkin muuhun lässyttelyyn, flanellipaitaisen ruusupuskanaaman fiilis happani välittömästi, ja tajusin millaisen virheen olin tehnyt. Kappale oli niin imelää kamaa, että oli pakko luovuttaa. Niin pitkälle en ihastuksenkaan tähden voinut enää mennä. Balladi teki minusta teini-ikäisen Meatloafin: ”I’ll do anything for love (but I won’t do that).”

Levyn kuuntelun jälkeen jätin Bäkkärit omaan arvoonsa. Pojat osasivat edelleen koukuttaa pop-ralleillaan, mutta balladiosasto oli aina yhtä oksettavaa kuultavaa. Ellotus säilyi pitkään, kunnes vuosituhannen vaihteessa televisiossa esitettiin bändin uunituore, vakavahenkinen musavideo.

Teini-iässä kaikki poikabändeihin liittyvä oli ehdotonta nounouta, mutta tätä nykyä tyttöjen pyörryttäjiin sopii suhtautua jo huomattavasti suopeammin. Toki BSB ja muut ovat aina todella paljon omaan aikaansa sitoutuneita, joten rajut kotiblondaukset ja muut muotireleet huvittavat vuosi vuoden jälkeen aina enemmän. Kuitenkin, moni poikabändibiisi osoittaa kehuttavaa staying poweria. Esimerkiksi Take Thatilta löytyy montakin ajan hammasta kestänyttä biisiä.

Myös Backstreet Boysien Show Me The Meaning Of Being Lonely on kestänyt aikaa varsin hyvin. Bäkkäreillä (ja etenkin Nick Carterilla) on tapana vetää musavideoissa kaikki eleet täysin överiksi. Kädet heiluvat, ukot putoilevat polvilleen ja välillä vedetään ”verhot silmiltä”. Show Me The Meaning… -videossa pojat kuitenkin vakavoituvat ja heiltä on riisuttu suuri osa heidän ikonisoimistaan poikabändikliseistä. Vähäeleinen esitys on välillä jopa aidosti dramaattinen. Biisiä ja videota viedään eteenpäin tunnelmalla, eikä hokemalla babylovea tai tanssimalla rivissä.

Show Me The Meaning Of Being Lonelyssä suurimman vaikutuksen tekee se, että tytsyille lässyttämisen sijaan videossa käsitellään bändin jäsenten oikean elämän murheita. Avosydänleikkauksekseen joutunut jäsen nähdään videossa sairaalassa tarkkailemassa itseään suojelusenkelin lailla. Toinen katselee kotivideota hänestä ja kuolleesta isästään. Kuppilassa notkuva kiintiölatino näkee kuvajaisen edesmenneestä siskostaan. Kaupungin läpi viilettävä bussi on matkalla Denniz Streetille viittauksena syöpään menehtyneeseen tuottaja Denniz Popiin.

Henkilökohtaisen teeman lisäksi teos saa pisteitä siitä, että kaikki jäsenet pääsevät esiintymään tasavertaisina. Yleensä poikabändeissä tuntuu olevan vähintään yksi jäsen pelkän taustatanssijan roolissa, mutta nyt joka poika saa oman soolo-osuuden. Kaverit tapaavat toisensa vasta videon lopussa, ja sittenkin kävellään yhtenä rintamana aavikolle.

Toki videosta löytyy muutama kökköyskin. Jotenkin vaan aina iskee silmään kohtaus, jossa AJ astuu ulos bussista ja katselee ympärilleen biitin tahtiin. Nick Carter ei voi vastustaa vääntelehtimistä kameran edessä sooloa kadulla vetäessään, ja ehkä Briankin olisi voinut lopussa laskea käden sydämeltään vähän nopeammin.

Itse biisissä tykkään tunnelmasta, joka on melankolinen mutta silti… noh, kaipa pitää lukea plussaksi se, että biisi on tunnistettavasti bäkkärikamaa. Etenkin Kevin osaa laulaa soolonsa sopivan pelkistetysti, ja kertsi kajautetaan ah niin harmonisesti. Säkeistöissä pari kertaa kuultava dyndyn-biitti tuo mukaan hienoa dramatiikkaa. Howien soolo on oma hieno melodinen hetkensä.

Show Me The Meaning Of Being Lonely on tunteikas mutta samalla radioystävällisen virtaviivainen kappale, jonka esittää aikuistuneempi kööri takakadun poikia. Klassisella pop-kaavalla rakennettu balladi tuo mieleen toisen Backstreet Boysien levyttämän syyllisen nautintoni. Raskashenkisellä pianointrolla ja eeppisellä hiekan lyömisellä (!!!) maustettu Incomplete on niin melodramaattista kamaa, että sitä on pakko pelkästään ihastella. Pojat on poikia, takakadullakin.

Posted by hurraakerkko in Guilty Pleasures, 1 comment
Guilty Pleasures: Cheri Cheri Lady

Guilty Pleasures: Cheri Cheri Lady

Modern Talking Back For Good

Dieter ja Thomas ällön bromanttisina.

Guilty Pleasures kaivaa luurangot kaapista ja esittelee kirjoittajan syyllisiä pop-kulttuurinautintoja.

Kasarimusiikissa on sitä jotain. Jostain syystä kasarimusafaniuden myöntäminen ei ollut kovin helppoa yläasteella, jolloin yleisesti kuuminta hottia olivat muun muassa Celine Dion Titanic-tunnareineen, The Offspring ja No Doubt. Sittemmin olen kuitenkin ownannut kasarisynat ja -rummut ilolla, mutta tämän ensimmäisen Guilty Pleasuren julkistaminen on edelleen vähän kiusallista.

Kuulin Modern Talkingista ensi kertaa vuonna 1998 yhtyeen yrittäessä comebackia remix-versiolla You’re My Heart You’re My Soulista. Biisi tuntui soivan kaikkialla, ja jokin innosti minut ostamaan Back For Good -kokoelmalevyn. Tempaus oli riskaabeli – miten selittäisin ylibromanttisella kannella varustetun, saksalaisille naisille suunnatun albumin ostamisen?

Näin vuosia myöhemmin Back For Good säilyttää yhä paikkansa lipaston alimman laatikon CD-levyhyllyn pohjalla, vaikka jo ostamisen jälkeen selvisi, että suurin osa kokoelmalevyn pop-ralleista on heti unohdettavaa skeidaa. Yksi biisi kuitenkin nousi ylitse muiden ja on yhä kovaa kamaa: Cheri Cheri Lady.

Cheri Cheri Lady on pohjimmiltaan pokaamislaulu, jolla mies kosiskelee naista rakkauden aktiin. Kaunopuheisista lemmenlupauksista huolimatta tavoitteena tuntuu tosirakkauden sijaan olevan pelkkä yhden illan juttu. ”Got a love in my soul; easy come, but I think easy go”, Modern Talkingin pojat laulavat. Panhuilumaisella synakuviolla ja bändille ominaisilla falsettiosuuksilla maustettu biisi on kuitenkin niin smoothia kamaa, että sitoutumiskammo jää vähälle huomiolle.

80-luvun musiikkivideoissa parasta oli se, ettei niiden yleensä tarvinnut olla millään tavalla järkeviä. Nik Kershaw, Bonnie Tyler, Phil Collins ja monet muut artistit saattoivat luvan kanssa pälyillä dramaattisesti ympäriinsä fantasiahenkisissä lavasteissa ilman kunnollista juonta. Modern Talking antaa tälle mielikuvitukselliselle trendille oman kontribuutionsa Cheri Cheri Ladyn musiikkivideossa, jossa miehet haahuilevat ympäri autiotaloa – ja hiplailevat pallojaan julkisesti.

Jos yrittämällä yrittää, voi musavideon tulkita esittävän biisin levytyssessiota. Bändin pojat kokoontuvat erikoisesti sisustetulle treenikämpälle äänittämään uutta hittiä ja treenaamaan sen esittämistä livenä. Odotellessaan bändikaveriaan saapuvaksi Dieter jo hypistelee miksauspöytää. Viimein saapuu paikalle myös Thomas, joka heti kärkeen paljastaa karun totuuden itsestään. Kuohkea kampaus, pinkkiä huulikiiltoa ja lantiota keikuttava askellus – tyyppihän on nainen! Pihamaalle on eksynyt myös höynähtänyt sellisti, jolle pojat opettavat käytöstapoja sytyttämällä (ilmeisesti musiikkinsa voimalla) tämän soittimen tuleen.

Esiintymiset suoraan kameralle kuvastavat Modern Talkingin keikkaharjoituksia. He eivät tuijotakaan suoraan katsojan sieluun vaan peiliin, jonka kautta he tyyppaavat mikä ketkutus näyttää hyvältä missäkin kohdassa. Erityisen paljon treeniä saa Dieterin käsi, jota mies heilauttaa rillumareihenkisesti eteenpäin jatkuvalla syötöllä. Kertaushan on opintojen äiti.

Sessioita varten pojat ovat tietenkin pukeutuneet tyylillä. Dieter turvautuu parhaaseen Adidaksen tuulipukuun. Pusakan vetoketju on rennosti auki, jotta Dieter voi esitellä kultaista kaulakorua ja karvatonta rintakehäänsä. Thomasilla taas on yllään arkinen merikapteenin takki epoletteineen. Kaulassa roikkuu ex-vaimo Nora Ballingin lahjoittama kaulakoru, jonka Thomas sai parin erotessa.

Kippari ja atleetti – Modern Talkingin pojat on varsin ”yhteensopivasti” stailattu. Kontrastia luo myös ero duon esiintymistyyleissä: toinen laulaa haudanvakavana ja lasittunein silmin, toinen jopa tilanteesta huvittuneena hymyillen.

Kaikessa korniudessaan video on pääosin ihan taidokkaasti toteutettu, mutta on mukana paljon ontuvaakin. Dieter sentään heilauttelee oikeaa kättään munakkaasti siinä, missä Thomasin muuvit ovat usein kömpelöitä ja epävarmoja. Muutaman kerran video siirtyy kuvasta kuvaan turhankin vauhdikkaasti ja tuntuu, että samurai-releet ja sellisti vilahtavat ruudussa kuin vahingossa. En myöskään ymmärrä, miksi vikan kertsin kohdalla Dieter leikkii kitaransa muuttuvan uruiksi poikien rynnittyä treenikämpän pihalle.

Videota katsellessa on vaikea ymmärtää, miten Matin ja Tepon teutoniversio on noussut Saksan kaikkien aikojen myydyimmäksi bändiksi. Mutta toisaalta, jos vuonna 1998 jopa eräs finninaamainen teinipoikakin on Modern Talkingin levyn haksahtanut ostamaan, ei suosiota ilmeisesti voi kieltääkään.

Posted by hurraakerkko in Guilty Pleasures, 3 comments