Levyhyllyn parhaat

Voisin tällä kertaa “palata juurilleni” ja kirjoitella sekavia musajuttuja sen verran enemmän, että saisin lueteltua ikilempparilevyt hyllystäni. Nämä levyt ovat sellaisia, jotka tuntuvat aina toimivan yhtä hyvin, joskaan en tosiaankaan luukuta yhtäkään niistä jatkuvasti tai säännöllisesti.

Musankuuntelutyylini on muutenkin sellaista fiilispohjaista ja levyn valinta on aina tarkkaa hommaa. Nyt kun noita levyjä on semmonen parisataa kappaletta, niin valinta musatyylien ja esittäjien välillä on toisinaan jopa tuskastuttavaa hommaa. Valinnanvarassa on kuitenkin etuna se, että saa mitä tarvitsee. Syyt aina vaihtelevat, oli sitten kyse mielialasta tai käyttötarkoituksesta.

En nyt ala luetteloimaan näitä levyjä lempparijärjestyksessä, sillä varsinaista ykköslempparia ei oikeastaan olekaan. Valitsen nämä levyt lähinnä siksi, että ne ovat loistavia kokonaisuuksia, biisit toimivat sekä yhdessä että erikseen ja kuulostavat hvetin komeilta.

Damien Rice: O

Pari vuotta sitten olin Hesassa Stockan levyosastolla, joka on edelleen yksi lempparipaikoistani koko kaupungissa, joskin remonttien jälkeen paikka ja valikoima ei enää ole yhtä iso ja houkutteleva.

Tuli sitten kuunneltua ties mitä levyä, kun iskin silmäni johonkin vaaleaan pahvikantiseen plattaan, jonka päällä oli kehuvia sitaatteja kaiken maailman musajulkaisuista. Kiinnostuin, ja melkeinpä ostin levyn kuuntelematta, kunnes sitten hannasin ja jätin väliin.

Levy unohtui, kunnes se yhtäkkiä ilmestyi Keravan Anttilaan vuosi sitten. Vanha kokeilunhaluinen suola alkoi janottaa ja ostin albumin sokkona pidettyäni jälleennäkemistä merkkinä. Pääsin kotiin ja laitoin kuunteluun ja jo minuutin jälkeen olin että PRKL! ku hyvä levy – semmosta rentoa makuuhuoneessa äänitettyä fiilistelyä.

Poppia? Folkkkia? Who can say, mutta kauniita kitara-, basso- ja jousivetoisia balladinpuolikkaita se nuhanenäinen irkku on saanut väännettyä.

Vikassa biisissä Eskimo laulaa joku oopperatähti jotakin suomeksi, ja sitten on vielä pari piilobiisiä, joista toinen on joululaulu Silent Nightista uusin sanoituksin vedetty versio. Tv-sarja Lostin yhdessä jaksossa se kiintiöläski Hurley kuuntelee yhtä Damienin biisiä, kunnes soittimen paristot loppuvat. Eritoten tykkään The Blower’s Daughterista ja vaikkapa Delicatesta.

Michael Jackson: Dangerous

Yksi sanoo että Off The Wall olisi parasta Michaelia, toinen taas että Thriller. WP puolustaa myös HIStory 2:sta, mutta minäpä diggailen ylivoimaisesti tätä levyä.

Ville on ollut Jackson-fani niin kauan kuin ollaan tunnettu, mutta itse sytyin seiskalla, kun ruinasin äidin ostamaan lipun jätkän konserttiin. En tunnistanut yhtäkään biisiä nimeltä, mutta meininki oli silti suureellista, ettei voinut olla nauttimatta esityksestä. Niinpä mustakin sukeutui fani, ja aloin kerätä levyjä hyllyyn vähitellen.

Dangerous on siksi niin magee levy, sillä sen myötä MJ muutti imagonsa ja esiintymistyylinsä täysin ja oli muutenkin luovimmillaan HIStory 2:n lisäksi. Biisit ja laulutyyli on aggressiivista ja tiukkaa ja venytetystä kaavasta (monet biisit 6-7 minsaa pitkiä, levy 79 min ja risat) huolimatta ei heikkoa hetkeä mukaan mahdu ja menevä fiilis säilyy alusta loppuun.

Lue myös: Top 34 Michael Jackson -biisiä

Atmosfäärit vaihtelevat riipivistä rock-balladeista ja vähän härskeistäkin jutuista maailmanpelastukseen ja jopa konetaustaiseen räpäytykseen. Lempparikappaleita levyltä ovat Who Is It ja Give In To Me.

Olen ostanut myös Dangerous-DVD:n, jolta löytyy kaikki videot ja paljon muuta extraa. Jätkän yksityiselämästä voi sanoa mitä vaan, mutta parempaa ja intohimoisempaa esiintyjää ei kyllä tästä universumista taida löytyä. Jätkä vetää koko sielun voimalla ja tunteella kaikki tanssit ja laulut, ettei voi kuin ihmetellä että miten joku pystyy vetämään noin.

HIM: Love Metal

Valo on tällä levyllä ylivoimaisesti inspiroiduimmalla päällä biisinteon ja tuotannon suhteen. Jokainen biisi kuulostaa isolta ja mageelta. Läpeensä hiottu meno on komiaa ja jykevät biisit rullaavat niin tyylillä, ettei yksikään toinen HIM-levy (oli miten hyvä platta tahansa) yllä samaan.

Valon sanoitusten ja laulun lisäksi myös kaikki instrumentit pääsevät tarpeeksi esille. Hassua sinänsä, mutta kun kuulin Funeral Of Heartsin (ekan sinkun siis) odotin aika huonoa levyä, mutta yllättäen Love Metal puolustaa edelleen paikkaansa parhaana HIM-julkaisuna.

Mulla on muiden levyjen lisäksi myös yksi devari ja turhana keräilyharvinaisuutena vinyyliversio poikien tokasta pätkästä Razorblade Romancesta, joka sai mut aikoinaan kiinnostumaan bändistä ja hevistä ylipäänsä. Lemppareita Lovelta ovat mm. Circle OF Fear ja erikoisversion lisäbiisi Love’s Requiem.

Lue myös: Top 10 HIM-biisiä

Evanescence: Fallen

Jenkkibändin esikoinen lähti mukanani Stockalta kun satuin tykkäämään levykannesta ja päätin kokeilla kaupassa myös Contains hit single –tekstin inspiroimana. Heti tykästyin moniin biiseihin, etenkin pianointrot houkuttivat. Pohdin hetken, että tykkäänköhän tästä kotona, kun en ollut koskaan kuullutkaan koko bändistä aiemmin. En kauaa epäröinyt vaan lähdin kotiin kassan kautta.

Biisit ovat melko melankolisia nu metal -henkisiä vääntöjä. Meno on ylevää, masentunutta ja herkkääkin, kiitos siitä Ben Moodyn biisinvääntötaidoille ja Amy Leen kauniille lauluäänelle. Ahdistusta ja masennusta huokuvat sanoitukset, joita lueskelin innoissani jo Keravan-junassa, ansaitsevat myös maininnan.

Eritoten tykkään My Last Breathista, Hellosta ja My Immortalin bändiversiosta. Olen nyt imuttanut parit ainakin Suomessa julkaisemattomat biisit, mm. Missing ja Away From Me.

Within Temptation: The Silent Force

Hollannin Nightwishin komea levy, joka iski dramaattisuudellaan ja naislaulujan uskomattomalla äänellä. Näin pätkän Stand My Groundia telkassa ja päätin sen pohjalta suunnata kauppaan. Biisit ovat hieman pop-sävytteisiä hevirevittelyjä, joita säestävät klassinen orkesteri ja kuoro mahtipontisesti ku fan.

Lemppareita Stand My Ground, Angels ja The Swan Song.Sharon Den Adelin lauliääni ei ehkä ole yhtä vahva kuin Amy Leen, mutta hemmetin kaunis ja hento ja ehkäpä seksikäskin.

Nightwish: Oceanborn

En ole pitkään aikaan kuunnellut tai intoillutkaan bändistä ja sen tuotannosta, mutta kyllähän tämä levy pitää listaan laittaa.

Tykästyin alunperin bändin Sleepwalker-euroviisuehdokkaaseen (josta bändi ei itse tykkää yhtään) ja ostinpa tämän levyn yksintein. Se jäi toviksi hyllyyn pölyttymään, kun en niin tiluliluhevistä tykännyt, mutta sitten yhtäkkiä iski. Meno on älyttömän melodramaattista ja intensiivistä revittelyä, etteivät pojat ja tyttö ole oikeastaan levyn henkeä osanneet myöhemmin toistaa.

Tarjakin kirkui vielä kurkku suorana sanoituksia joista Erkkikään ei saa selvää. Tämän levyn jälkeen levyt eivät ole kokonaisuuksina toimineet, ovat joko tylsiä tai hukkuvat ovat mahtailevaan näppäryyteensä. Ei vaan kiinnosta enää bändin musiikki. Swanheart ja Walking In The Air toimivat kuitenkin aina.

Rammstein: Reise Reise

En olisi Mutter-levyn jälkee teutonimörisijöiden panevan vielä paremmaksi, muuta niinhän siinä kävi. Tämä levy on helvetin magee, on jätkien perushuumorin ja painostavan hevi-ilmapiirin lisäksi myös vähän popimpaa ja herkempääkin settiä. Till Lindemann on paras örisijä maailmassa.

Oltiin Aten kanssa bändin keikalla, jota katsottiin hymy suulla ja silmät pyöreinä, kun oli pommia ja muuta dramatiikkaa esityksessä ja biisit iskivät ku hirvi. Taitaapi olla paras koskaan näkemäni livekeikka. Levyn parhaimmistoa ovat Los, Amour, Reise Reise, Keine Lust…ja kohtahan mulla on koko levy tässä lueteltuna.

Kraftwerk: Minimum Maximum

Joo joo tää konserttitaltiointi-DVD, mutta silti pakko laittaa tänne. Onnääs pari levyä kyseisen keikan jälkeen tullut ostettua, mutta silti biisit toimivat parhaiten tällä devarilla. Villen kanssa nähty keikka oli hypnoottinen esitys, jossa neljä jätkää soittaa hittikimaransa neljää tietsikkaa räpläten. Kuulostaa tyhmältä ja tylsästä mutta tää on kyllä anything but…The Robots, Numbers, The Model, Vitamins, Radioactivity… 

Ehkäpä jatkan luetteloa joskus toiste, jos jaksan. Käsitelyä jäi monet sen ansainneet, esim. Kill Bill voil 1 OSt, Alicia Keysin Songs In A Minor, The Best Of The Wu Tang Clan, Apocalyptican Cult ja ties mitkä muut… Tossa on nyt kuitenkin ne tärkeimmät.

Todennäköisesti unohdin tarpeeksi monta levyä, jotka olisi pitänyt nyt mainita mutta äh – whatever! Joku shanghaiatar oli muuten käynyt katselemassa ja kehumassa mun tauluja, jotka ovat valokuva-albumissani näytillä. Aika jees.