Kaveri tilitti joskus pahassa krapulassa ollessaan siitä, miten hän juo alkoholia sekä iloon että suruun.
Miehiseen kehityskaareen kuuluu se, että jossain vaiheessa pitää ainakin yrittää kasvattaa parta. Omat partasutini ovat yleensä liittyneet pinnan alla kytevään stressiin – esimerkiksi kesällä 2005 leukaani peitti karvoitus; projekti, johon puolitietoisesti keskitin erinäisistä syistä johtuvat paineet.
Nykyään en kuitenkaan kasvata partaa enää surupuvuksi, vaan enemmänkin ilon kautta. Tai no, oikeastaan en kasvata partaa ollenkaan, vaan vapaalla vaan jätän ajelut vähemmälle. Siinäpä suuri moraalinen ero.
Joka tapauksessa, olen tälläkin viikolla päästänyt haituvat kasvuun. Siinä, missä työ- ja kouluelämässä kuljen tavan takaa ihastuttavin siloposkin, lomilla ja vapailla tuppaa höylä pysymään hyllyssä ja annan naamavärkin rähjääntyä, mikäli sen virallisempaa menoa ei ole suunnitteilla.
Kusti polki eilen ja kiikutti muassaan kirjekuoren. Kuoren sisällä oli muutaman turkulaisen opiskelijan tekemä dokumenttielokuva Kunnian Merkit, joka kertoo eräästä paikallisesta opiskelijatapahtumasta. Mutta miksi lähettää Keravalle DVD-kopio jokilaivalle sijoittuvasta lyhytdokkarista? Siksi, että siinä soi Kerkon musiikkia. Kylläpä kyllä, joitain viikkoja sitten toinen tekijöistä otti yhteyttä Mikseri.netin kautta. Pyysi lupaa käyttää ikivanhaa Blade Runner –biisiäni leffassa.
No mikä ettei. On tosiaan vanhaa perua oleva kipale, kiva jos löytyy käyttöä. Ja olihan kyseinen biisi pohjana omalle Ammattina Viina –lyhytdokkarille tekemääni hehkutusteemaan.
Lisäyksiä Kesän merkkiin #2
Katsoin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni Dirty Harryn. Ei ole kaikessa raakuudessaan ja kyynisyydessään mikään ihan perus kesäleffa, vaikka aika kesäiseen San Fransiscoon tapahtumat sijoittuvatkin. Huomaa, että leffa on tehty 1970-luvulla (tarkemmin ’71), koska tyyli on vuosikymmenen muiden Hollywood-tuotantojen tapaan karu, synkeä, väkivaltainen ja poliittinenkin.
Vuosikymmen oli amerikkalaisille tiettävästi ankeaa ja ahdistavaa aikaa Vietnamin sodan ja talousongelmien takia. Kaikki ikävä näkyikin sitten aikakauden elokuvissa. Ikäväkään fiilis ei kuitenkaan vie pois sitä, etteikö noihin aikoihin olisi tehty hienoja ja coolejakin elokuvia.
Seitkytluvun leffoissa oli mielenkiintoista, kun tunnelmaa viriteltiin huomattavasti hitaammalla temmolla ja yleensäkin tarinankerronta nojasi enemmän psykologiaan ja hahmojen henkiseen puoleen. Likainen Harry on poliisijännäri, jossa Clint Eastwood tylyttää rikollisia ja heittää Do you feel lucky, punk –läppää.
Katsoin elokuvan lähinnä erään inside-vitsin takia, mutta kyllähän se viihdytti. Clintille on käymässä sama, kuin Jack Nicholsonille kävi muutama vuosi sitten, eli alan kunnolla tykätä miehen tyylistä. Clinttiä en ole missään vaiheessa “vihannut” kuten Jackiä, mutta nyt kyseisten miesten coolius on todella alkanut upota meikäläiselle.
Jackin kohdalla mieleni avasi Anger Management, jonka kautta löysin Kunnian Miehiä-, Hohto- ja Batman- elokuvien superviileän Nicholsonin, jolla on taitoa sekä komediaan että vaikkapa psykopaatin esittämiseen. Clintin kohdalla parrasvaloihin pääseminen vaati Harryn katsomista. Täytyy seuraavaksi tarkastaa, mitä äijä kähisee Hyvissä, Pahoissa ja Rumissa.
Lopuksi
Olen keräillyt aimo nipun Kerkon kesäbiisi -ehdokkaita ja ajattelin listata niitä seuraavassa merkinnässä. Listaa tullee toki vielä päivitettyä pitkin kesää, mutta parempi jo listata tähänastiset löydöt. Esittelyssä myös uusia kategorioita. Mutta kaikki tämä seuraavalla kerralla. Moro!