Terve! Kuluneen noin viikon aikana on tapahtunut kaikenlaista uutisoitavaa. Kolme asiaa erottuu muiden joukosta, ja sattumalta asioiden luonteet eroavat sopivasti toisistaan. Niinpä raportoin nyt yhdestä hyvästä, yhdestä pahasta ja yhdestä jokseenkin rumasta asiasta. Vanhaan spaghetti-westerniin viitaten otsikointi on siinäkin mielessä osuvaa, että Clint Eastwood liittyy kuluneeseen viikkoon…ei millään tavalla.
Hyvä
Viime launtaina vietettiin Juhan ja Kirsin häitä. Juhlat olivat onnistuneet: satakunta vierasta, hyvää ohjelmaa, hyvää ruokaa. Pitäjänmäen kirkosta juhlintaa jatkettiin Leppävaarassa. Kivaa meininkiä, ja olihan se vaan hauska seurata Fabion naimisiinmenoa. Juha onkin ensimmäinen vanhasta porukasta – ja itse asiassa kaikista kavereistani – joka päräyttää naimisiin. Tästä se lähtee, ensi syksynä sitten jatkuu häiden hittiputki.
Paha
Harjoittelu vetää viimeisiään, mutta olen jo muutamia perjantai-iltapäiviä koulun penkillä viettänyt. Viikko sitten perjantaina sattuikin sitten koulusta lähtiessä ikävä ja aika surrealistinen juttu. Hyppäsin linjakaveri Meten kanssa bussiin, joka ajaisi Arabiasta kalasataman kautta keskustaan. Suht alkumatkasta pysähdyttiin liikennevaloihin, oli tavarajuna tulossa tien yli kiskoja pitkin. Noh, juna tuli, veturi ohitti bussin.
Jostain syystä seurasin junan kulkua vähän suuremmalla mielenkiinnolla, ja yhtäkkiä en sitten enää ollutkaan tajuta, mitä tapahtui: yhtäkkiä kaksi yksikköä suistui äkisti raiteilta! Vaunut, jotka kantoivat isoja säiliöitä ties mitä, näyttivät vain heppoisesti kohoavan metrin verran ilmaan.
Henkilövahingoilta säästyttiin tietääkseni. Nousimme bussista, sillä loppujuna jäi tukkimaan ajotien. Oli aika outo olo, juna oli kuitenkin about 20 metrin päässä. Ja kun se onnettomuus ihan nähtyä. Mutta pakko oli jatkaa matkaa ja löytää toinen bussi. Eräs toinen bussikyytiläinen soitti välittömästi hätänumeroon, ettette nyt ajattele minun ihan piittaamaton liikenneonnettomuudesta olevan.
Ruma
Takana on hyvin poikkeuksellinen työviikko, sillä viikonloppuna iski sen verran paha flunssa, että oli pakko jäädä sairaslomalle. Maanantaina tein virhearvion siitä, että vielä könysin duuniin, mutta sitten oli pakko jäädä potemaan. Olo oli tietysti jäkäinen ja heikko, minkä johdosta oli pakko viettää jopa kolme päivää potilaana.
Pitäisi tietysti iloita siitä, että saattoi nukkua kellon ympäri ja muutenkin hengailla sängyssä, mutta tottakai kun työtahtiin tulee tahtomaton tauko, on olo outo. Omatunto soimasi ja silleen; olen yleensä sellainen "if you can walk, you can work" kind of guy. Mutta joo, nyt olo taas mukava, saikku tuli kyllä tarpeeseen. Lisäksi olivat harjoittelupaikassa todella ymmärtäväisiä, eikä sattunut olemaan mitään isompaa projektia työn alla.
Lopuksi
Synttärit lähestyvät. Neljännesvuosisadan kulumisen kunniaksi yhdistämme Villen kanssa, ja vietämme yhdessä viiskymppisiä. Vielä on juhlaohjelmisto hakusessa, täytyy kattella, mitä tapahtuu. Sitä odotellessa…