Sen kunniaksi, että Helsingin rautatieaseman katettu raidealue on noin viikon ajan ollut virallisesti savutonta aluetta (ja siksi, että haluan vihdoin poistaa yhden blogini pitkäaikaisimmista listoista) ajattelin kirjoittaa junamatkustamista. Tässä on nyt jo kolmatta vuotta ajettu Kerava-Helsinki-rataa lähes päivittäin kahteen suuntaan, joten kaikenlaista on tullut nähtyä. En kuitenkaan ala tässä kronologisesti muistella jokaikistä matkaani kiskoilla, vaan heittelen kaikkea sekavaa ajatusta. Ehkäpä näin VR:n liikenteen romahduspäivän jälkimainingeissa on puolittain sopivaa, että tekstissä on negatiivistakin asiaa luvassa.
Aikataulut
On toki luonnollista, että junat joskus myöhästyvät. Mutta jo muutaman minuutin myöhästyminen tuntuu venyvän äärimmäisen hermoaraastavaksi odotteluksi, tuntuu kuin minuutit venyttäytyisivät tunneiksi. Odottaminen asemalla on t-o-d-e-l-l-a rasittavaa puuhaa. Omaa kärvistelyä onkin tullut helpotettua seuraamalla muiden kyytiä odottavien reaktioita.
Sitten on se legendaarinen juttu, että joudutaan odottelemaan raiteen vapautumista. Joskus konduktöörien kuulutukset auttavat antamaan anteeksi. Eivät kuitenkaan aina, ja jälleen minuutit matavat. Haluaisin joskus kuulla jonkun konnarin toteavan, että "hemmetin VR, mikään toimi" – mutta ymmärrän, että se olisi äärimmäisen epäammattitaitoista.
Tarkastukset
Tietyllä tavalla matkalippujen tarkastukset ovat aika helmiä. Aina on sattunut olemaan lippu mukana, joten siitä ei ole tarvinnut stressata, ja jotenkin tarkastukset tuovat kivaa vaihtelua jokapäiväiseen reissaamiseen. Tällä viikolla on ollut kaksi tarkastusta, ja toisella kerralla jäi heppu kiinni vilpistä.
Tunnustan, että olen kulkenut pummilla. Whoa, badass…Eiku, on vaan sattunut monta kertaa käymään niin, ettei ole ollut lippua tai kortissa kautta. Lipunmyyntivaunuun ei sitten ole matkan aikana tullut yhtäkään henkilökunnan edustajaa. Siinä on sitten menty vapaakyytiläisenä luvan kanssa.
Arjen pienet ilot
Joskus junassa törmää johonkin erikoisempaankin asiaan, joka sattuu piristämään päivää mukavasti. Tai sitten vain johonkin outoon asiaan. Joskus matkustajat alkavat heittää läppää, kun junat matelevat tai jotain muuta tapahtuu. Joskus saa hauskuutusta ihmisestä, joka nuokkuu ja nykii unen ja toden rajamailla. Joskus konduktööri on erityisen mukava tai jopa hauska. Ja joskus saa ärsyyntyä keski-ikäisestä kyttyräselkäisestä miehestä, joka kuuntelee mp3-soittimesta TRANCEA TÄYSILLÄ ja läpsyttää käsiään äänekkäästi yhteen (tällaiset tapaukset huvittavat lähinnä jälkeenpäin). Junissa kulkee kaikenlaista porukkaa, mikä usein osoittautuu rikkaudeksi ja iloksi.
Yksi suurimmista iloista junassa lienee lukeminen. Kahdessa ja rapsut vuodessa on kiskoilla matkatessa tullut luettua lähes kolmattakymmentä kirjaa. Harrastus on niin iskostunut hermostoon, että aina alkaa junassa lukuluuta kutittaa; kerran sadasta kyydistä olen lukematta. Urautumista tai ratautumista, hehe, kuvastaa se, että kotona lukeminen tuntuu jo luonnottomalta – pitäisi olla liikkeellä johonkin.
Asemalla
Helsingin rautatieasemalta miinuksena mainittakoon kerääjät, esittelijät ja gallupoitsijat ja muuta kyttääjät, joita vastaan on joutunut kouluttautumaan. Harhautuksiin tarvitaan kunnon Matrix-taitoja.
Mutta löytyy niitä ilojakin. Joskus saa jotain ilmaisnäytteitä ties mistä tuotteista. Jos junan lähtöön on aikaa, olen tavannut mennä city-käytävään aikaa tappamaan, Anttilassa, Game Storessa ja vaikka Pop Cityssä on aina jotain pientä ajanvietettä.
Harjoitteluaikana perjantaiaamut olivat aina extra-special, kun Metro-lehden DJ soitti Elielinaukiolla rentoa jytkettä. Tuli aina hyvät viikonloppufiilikset matkan varrella, ja oli erityistä puhtia vetää perjantait kunnialla kotiin. DJ-settejä ei valitettavasti näin syksyllä enää ole nähty.
Lopuksi
Siinä nyt oli kaikkea hajanaista, en tiedä oliko tässä nyt jotain hienompaa pointtia. Tämän tekstin kautta heittäkäämme hyvästit listalle "Junamatkustuksen miinuspuolia". Junamatkailu on joka tapauksessa kivaa hommaa ja olen muutenkin julkisten kannalla. Tsemppiä VR:lle ja silleen. Pistetään nyt vielä joitain erityisiä junamatkoja tähän: se kun juhannuksena 2007 matkattiin Marian kanssa Pendolla Tampereelle, määränpäänä mökki Porissa. Seireenin kanssa tuli vetäistyä saman vuoden lopulla toinenkin muistorikas reissu, kun junailtiin Ingridiä hakemassa.
Ja täytyyhän sitten vielä muistella yhtä kaikkien aikojen lempparipeleistäni, legendaarista Railroad Tycoonia; ja vielä sitä, miten Marty McFly matkasi Villistä Lännestä 1980-luvulle aikamatkastuksen mahdollistavalla junalla. Woot-woot, se on moro!