Loppuviikko on kulunut taiteellisissa merkeissä.
Torstaina sain vihdoin käytyä Pablo Picasso –näyttelyssä Ateneumissa. Hienoja teoksia olivat, mutta suuria tunnekuohuja ei tyrskähdellyt. Pablo ei ole koskaan lukeutunut lempitaiteilijoihini, joihin kuuluvat Dali, Chagall ja Giger. Sain kuitenkin näyttelystä hieman inspiraatiota omiin töihin.
Miksi sitten menin näyttelyyn, jos Picasso ei maistu? Ehkäpä sama elämysitikka puraisi kuin viime keväänä Roger Mooren kohdalla. Pakko se on kokea.
Eilen taidekriitikko nautti teatteriesityksestä Tiikerinpoika. Tutun pariskunnan takoma esitys peilaili mielenkiintoisesti miehisyyttä, isältä pojalle ja miehen kovuus olivat toistuvia teemoja.
Picassoa varten piti jonottaa toistakymmentä minuuttia, Tiikerinpoikaa taas seurasi toistakymmentä katsojaa. Ensimmäisessä tapahtumassa huvituin hc-intoilijoista, jotka tuijottivat yhtä kuvaa monta minuuttia, leuka etusormen ja peukalon välisessä mietteliäässä syleilyssä. Jälkimmäisessä tapahtumassa taasen oli hauskaa olla pienellä porukalla, ja ohjaaja itse toimi kahvilanpitäjänä ennen näytöstä. Undergroundia.
Seuranani taidekiertueella oli kovien pakkasten valitettava sivutuote: punainen nenänpää, jolle Julia Robertskin olisi kateellinen. On tainnut nenänpää vähän paleltua, mitä olinkin odottanut jo pitkään. Armeijassa palelutin nenän, joten oli jo aikakin uusintapakastukselle.
Tipattoman sijaan kuukausi loppuu siis taiteellisena tammikuuna, nättinä naisena Notting Hillissä.