“Babe, I’ll be a flatliner for a Heartkiller…”
Kuun alussa julkaistiin levy, jota olin odottanut kieli pitkällä: HIMin Screamworks: Love In Theory And Practice, Chapters 1-13. Bändin platat ovat aina Tapahtuma, ja taas tuli tosiaan odotettua julkaisua kuumeisesti.
Ensimmäisen sinkun kuultuani en kylläkään odottanut erityistä mestariteosta. Heartkiller-biisi kuulosti menevältä, muttei lumonnut kummoisemmin.
Toisaalta niin tuntuu käyvän lähes aina HIMin kanssa: ensisinglet iskevät harvoin kanveesiin, vaikka itse levy olisi ties miten hyvä. Tai vaihtoehtoisesti sinkut ovat hyviä, mutta pitkäsoitto heikko kokonaisuus. Edellisen levyn, nerokkaan Venus Doomin ensimmäinen sinkku oli ihan väsynyt, kun taas vasta vuosien jälkeen pikku hiljaa paranevan Dark Light -albumin Wings Of A Butterfly on yksi bändin parhaista sinkuista ikinä.
Rakkaus HIMiin ja heviin syntyy
Niin sanottua Saariston metodia käyttääkseni kerron ensin hieman taustaa HIM-faniudestani.
Join Me In Death oli ensirakkauteni – opettelin jopa soittamaan biisin pianolla silmät kiinni – ja levyä Razorblade Romance tuli luukutettua monta kuukautta joka päivä. Levy oli toinen hevilevy, jonka olin koskaan ostanut. Tuolloin olin vaaleahiuksinen Elvis-tukkainen lukiolaisnörtti, jonka rankin omistama CD oli todennäköisesti Beatleseiden A Hard Day’s Night. HIMin myötä syntyi siis rakkaus rankempaankin rokkiin.
Eräänä päivänä vuosia myöhemmin chat-studioilla esittäytyi minulle uusi juontaja, joka sattui olemaan HIMin kiippari Razorbladen aikaan. Edessäni siis mies, jonka käsien kautta tallennettiin Join Me In Deathin pianokoukku. Tottakai olin kuin mailalla päähän paiskottu – etenkin, kun mies kertoi tykkäävänsä juonnoistani!
Mielestäni yhtyeen ehdottomasti paras levy on Love Metal. Greateast Lovesongs vol 666 ja Venus Doom seuraavat perässä, ja Dark Lightiakin olen tosiaan alkanut vähitellen diggailla. Lempparibiisiä en osaa valita, sillä jokaisella levyllä on hutienkin seassa monia, monia timantteja.
Huutoduuneja
Aloitetaanpa viimein tutkinta ja hutkinta.
Edellinen levy Venus Doom oli pääosin erittäin raskas kokonaisuus, jonka biisien sisällä oli paljon hulluttelua ja kikkailua. Tykkäsin todella paljon, etenkin biisistä Passion’s Killing Floor.
Bändillä on hieno kyky muuntautua joka levyllä uusiin äänimaailmoihin, joten osasin jo ennakkoon odottaa jotain muuta kuin yltiöraskasta soutua.
Korkealentoisesti, huonosti sisältöä kuvaavasti nimetty Screamworks onkin täynnä pop-henkistä kevytrockia, jossa reippaillaan elinvoimaisesti. Déjà-vu-fiiliksen saaneita rauhoittelen, ettei Deep Shadowsin & Brilliant Highlightsin kaltaista pilipalilaimeutta ole suinkaan luvassa.
Biisit ovat iskeviä ja melodiat jäävät mieleen ihan mukavasti. Himpulat ovat aina taitaneet levyn repäisevän aloituksen, ja In Venere Veritas hoitaa homman kotiin tehokkaasti: talla pohjaan heti ensisekunneilla.
Koska tempo on koko ajan reipas ja biisit niin samankaltaisesti miksattu, yksittäisten helmien muistaminen nimen perusteella on haaste.
Ehdoton forte ovat kuitenkin Ville Valon sanoitukset, joissa ei sanaleikkejä säästellä. Sanavarastokin on virkistävää, ei pelkkiä “Ooh Baby” -latteuksia. Otetaanpa ote aloituskappaleesta:
“Let’s fall apart together now / zipping Cupid in a body bag / Well-worn next to the mausoleum he was born in…”
In Venere Veritas
Ehdoton miinus taasen on levyn kansilehti. Vaikka Ville halusi, että kansi pistää ärsykkeitä aivoon, on tuloksena lähinnä vain ärsyyntyminen. Silmät alkavat heti harittaa ihan oikeasti – joka kerta, kun tuota nunnaa katson, pitää räpyttää silmiä.
Mistä silmien harotus? Soundi-lehdessä Ville kertoi, että ihmisaivo on niin tottunut kasvojen muotoon, ettei se “laske” niitä. Niinpä poikkeukselliset piirteet – tässä neljä silmää ja kaksi suuta – ovat harmaille aivosoluille liikaa hiffattavaksi.
Kansi on ilmeisesti nyysitty jostain koriste-esineestä Villen kotoa. Photoshopia sitten kehiin, mutta toivotut värisävyt saatiin vasta perinteisesti valokopioimalla. Ei olisi välttämättä maksanut vaivaa.
Lehtisen sisällä biisien sanat on kirjattu tylsästi ja sekoittavasti kapiteeleilla. Viime levyillä on jo tottunut kaunolla kirjoitettuihin teksteihin. Ja vielä: kun levyn ottaa napsuista irti, sen takaa paljastuu kaksi punaista jälkeä, jotka näyttävät tussilla tuhratuilta vahingoilta. Ei näin!
Takakannessa on kyllä kivana lisänä sävelasteikot ja tempot merkattu.
Summa Summarum
Palatakseni lauleskeluihin, lempparia on vaikea nimetä. Heartkiller on hyvä, samoin Like St. Valentine.
Musiikki on kaiken kaikkiaan turhankin tasapaksua – siinä ei ole erityisiä koukkuja tai kosketuspintaa. Balladit eivät kouraise eivätkä rallit purista oikeista paikoista. Ville ei revittele tai muutenkaan kikkaile äänellään. Ei siis todellakaan mene HIMin parhaimmistoon, ei todellakaan.
Rispektiä kuitenkin siitä, että yhtye jaksaa luoda itsensä uudelleen jokaisella levyllä. Harva pystyy samaan, varsinkaan niin, että musiikin kuitenkin tunnistaa. HIM on hemmetin hyvä bändi. Ehkä seuraavalla levyllä uudistus on taas parempaan suuntaan.
Easter Egg: Katsoin ensimmäistää kertaa elektroyhtye Daft Punkin Insterstella 5555 –musiikkielokuvan kokonaisuudessaan. Tyylikäs anime-seikkailu. Tässä ensimmäinen osa seitsemästä.