Nuori Jack Nicholson ja muita kesäleffatähtiä
Mieleeni nousi vielä muutama seikka edelliseen merkintääni liittyen.
Eräs retroiluelokuva jäi nimittäin tyystin mainitsematta, vaikka olenkin sitä tänä kesänä keskenäni paljon hehkutellut. Teos eroaa muista ratkaisevasti, hmh, oikeastaan lähes kaikessa. Vuoden 1970 On A Clear Day You Can See Forever on fantasiasävytteinen, komediallinen musikaali. Pääosia esittävät Barbra Streisand ja Yves Montand.
En ensimmäistä ole koskaan erityisesti fanittanut, mutta nuoren neurootikon rooli hoituu mielestäni erittäin tyylikkäästi. Daisy Gamblen hahmo tuntuu hyvin inhimilliseltä kaikkine omituisuuksineen. Barbra hoitaa toistakin roolia, ja ero persoonien välillä välittyy hienosti. Yves Montand vetää tohtori Marc Chabot’n roolinsa ranskalaisaksentin maustamalla charmilla ja eräänlaisella lämmöllä.
“Mademoiselle / where the hell / are you…”
Elokuva kertoo Daisysta, joka etsii apua hypnoosista lopettaakseen tupakoinnin. Terapiassa ilmeneekin Daisyn eläneen jo aiemmin. Marc alkaa rakastua tähän edesmenneeseen alter egoon…ja sitten sitä kikkaillaan kaikenlaista.
Törmäsin elokuvaan pari vuotta sitten eräänä chat-yönä, jona olin valvomassa viestejä Sub Leffan pyöriessä taustalla – ja katso! Ihastuin näkemääni puolituntiseen.
Katsoin parituntisen pätkän kuitenkin ensi kertaa vasta tänä kesänä, ja kyllähän niitä miinuksiakin on. Leffa on vähän ylipitkä, eikä toteutus ihan kanna loppumetreille. Silti kuvasto on loisteliasta, flashbackit ja musiikit tyylikkäitä ja näyttelijäntyö laadukasta.
Mainitsin elokuvan olevan musikaali. Onhan se tosiaan, mutta luritukset on toteutettu virkistävän omaperäisesti. Poissa ovat suuret rilluttelujoukkokohtaukset, joissa tanssitaan kaduilla ties mitä koreografioita. Ah, ihanaa. Laulut ovatkin Daisyn ja Marcin yksinpuheluita, ja vasta lopussa hahmot laulavat toisilleen löytäessään maagisen yhteyden välillään. On myös jees, ettei kaksituntisen aikana hoilata kuin kahden käden sormien verran. Ei siis liikaa kiekumista tosiaankaan.
Elokuvassa esiintyy myös nuori Jack Nicholson, ja latasinkin YouTubeen pätkän yhdestä hänen harvoista kohtauksistaan. Hippiäisenäkin Jack on kolea kolli. Duunasin itse nuo tekstitykset klippiin – toivottavasti ymmärrätte kaiken. Eka kerta, kun suunnilleen-vakavissani tekstittelen.
Lisää takaumia ja muita etiäisiä
Suosittelin aiemmin elokuvaa Creature From The Black Lagoon. Katsoessani sitä tuossa pari päivää sitten tajusin sen selvästi inspiroineen yhtä lempielokuvistani, Planet Terroria.
Portugalilainen Nestor Paiva (ehdin jo toivoa suomalaisjuuria sukunimen perusteella) esittää laguuniseikkailussa jokilaivakapteenia, jonka ulkonäkö ja maneerit kaikkine ilmeineen ja vitsinheittoineen on aivan päivänselvästi kopioitu parin vuoden takaiseen zombie-leffaan. Jeff Faheyn ravintoloitsija = Nestor Paivan kippari. Yhteyttä ei käy elokuvia katsoessa kiistäminen.
Creaturessa pohdiskellaan paljon tieteen eettisyyttä ja tarpeellisuutta. Merentutkimuksen hyötyä perustellaan mielestäni aika hyvin – tutustumalla omaan planeettaan ihminen voi varautua tulevaisuuden maailmaan ja maailmoihin.
Buffy, Vampyyrintappajassa viitattiin kerran tuohon mustavalkoiseen kauhuklassikkoon. Eräs hahmoista toteaa suunnilleen: “We were attacked by the creature of the Blue Lagoon!” Tähän toinen hahmo: “The Black Lagoon. The Creature from the Blue Lagoon is Brooke Shields.”
Hatari!
Howard Hawksin ohjastama Hatari! kertoo sekalaisesta seurakunnasta metsästäjiä, jotka keräävät Afrikan savanneilta elukoita länsimaisiin eläintarhoihin.
Tajusin vasta näin aikuisella iällä elokuvan olevan komea sekoitus ihmissuhdehömppää ja luontodokkaria. Juonenpuolikasta katkotaan pitkilläkin pyydystysjaksoilla, joissa oikeasti ajetaan ties minkä antilooppien, kirahvien ja puhveleiden sekaan. Näyttelijät ovat myös villieläinten kanssa jatkuvassa oikeasti vuorovaikutuksessa laittaessaan niitä ojennukseen tai hoitaessaan niitä. Naispäähenkilö kylvettää pieniä elefantinpentuja kuin olisi tehnyt sitä aina – ja niin edespäin.
Afrikka-kuvasto ihastuttaa, ajankuva on mielenkiintoinen…ja vuorovaikutus elikoiden ja heimojen kanssa saa miettimään: miten tämä pystyttiin tehdä ihan oikeasti? Hatarin perustein en Hataria hehkuta. Elokuvan kesäfiilis- ja retropisteet nousevat korkealle.
Loppu hyvin kaikki hyvin…?
Jack Nicholson on ehkäpä paras pahisnäyttelijä. Psykopaatin tai ihan tavallisen mulkvistinkin rooli hoituu hemmetin vetovoimaisella ilmeikkyydellä ja syvyydellä. Hohto, Batman, Wolf, A Few Good Men… Mahtavien pahisroolien lista jatkuu ja jatkuu. On A Clear Dayssa mies on harvinaisen mukava.
Mutta miksi kehun miehen elokuvapahistalenttia nyt – näin Digilluusion aattona?