Top 10 suosikkileffapahikseni
Ei hätää, luvassa ei ole koulukiusaustilitystä. The Expendables -toimintaepookin innoittamana onkin aika listata lempparipahiksiani elokuvissa. Koska pahuus ei koskaan kuole, on mahdotonta tehdä kaiken kattavaa listaa loistavista leffapahiksista. Ongelmia tuottaa varsinkin jonkinlaiseen parhaimmuusjärjestylseen laittaminen.
Yritetään kuitenkin – ja tässä ovatkin leffapahisten kymmenen kärjessä, valitsijana Digilluusio.
Kaikkia hienoja villaineja en tosiaan mukaan saa mahdutettua, mutta kaikkien legendaarisimpien The Expendables -esiintyjien verivihollisia listalta tottakai löytyy. Pyrin pitämään minimissä kirjoihin tai sarjakuviin perustuvat hahmot. Tosielämän ihmisiin perustuvat hahmot jääkööt kokonaan pois.
Ennakkovaroituksena sen verran, että jonkin verran juonipaljastuksia on luvassa. Paljastan myöskin, että ykköseksi yltää kaksi hahmoa: ykkönen ja ilmiselvä ykkönen. Syystä, että ilmiselvä on ilmiselvä.
Päivitys: Digilluusio on valinnut myös suosikkileffasankarinsa ja lempihahmonsa hyvän ja pahan välimaastosta.
10. Le Chiffre elokuvassa Casino Royale (2006)
Bond-villaineista on totisesti varaa valita. Päätin kuitenkin sivuuttaa legendaarisen Kultasormen, Auric Goldfingerin ja valita listalle vähän tuoreempaa. Ovathan molemmat hahmot Ian Flemingin kädenjälkeä, jos se jotain lisärispektiä antaa.
Le Chiffre pääsee listalle pitkälti tietyn inhimillisyytensä vuoksi. Hän ei haaveile maailmanvalloituksesta eikä pidä palkollisinaan yliluonnollisin voimin tai epäluonnollisin proteesein varustettuja tappajia. Le Chiffre on talousrikollinen, joka joutuu pulaan Bondin ohella liikekumppaniensa takia. Omaa ahdinkoaan hän lievittää kiduttamalla Bondia aikas härskisti.
Le Chiffressä viehättää puhetapa; Goldfingerin tapaan britahtava aksentti, jossa on kuitenkin mannereurooppalaista maustetta. Mads Mikkelsenin kasvot ovat jylhät ja veemäiset. Silmäkulmassa on klassinen pahisarpi, ja silmästä valuu ajoittain verinen kyynel. Le Chiffre tarkoittaa Numeroa, eli aika hyvä-muttei-silmille-hyppäävä taiteilijanimikin on valittu.
Bond-pahis, johon olen myös viime aikoina tykästynyt, on Kultaisen Silmän Alec Trevelyan, joka on periaatteessa 007:n varjo, paha Bond.
9. Eric Qualen elokuvassa Cliffhanger (1993)
Yksi Renny Harlinin parhaista elokuvista jää mieleen myös John Lithgown hyytävästä pääpahisroolista. Eric Qualen jahtaa vuoristoon kadonnutta rahasaalista kiusanaan yllättävän sankarilliset vuorikiipeilijät.
Katso myös arvostelu Renny Harlinin ohjaamasta neljännestä Elm Street -elokuvasta
Jo psykopaattinen katse antaa vihiä rasvaisen miehen häijyistä ajatuksista, eikä Qualen epäröikään uhrata omia jengiläisiään saadakseen ryöstämänsä rahasaaliin takaisin. Miesten kylmeneminen ja kaikille v*ttuilu on tälle rikolliselle arkipäivää, ja Qualen ottaa yhtä usein yhteen toisen hyviksen kuin oman rikoskumppaninsa kanssa. Eripuraiset pahikset ovat aina kiva juttu.
Lisäksi tämän ihanan kliseisesti sotilas-ennen-rikolliseksi-muuttumista jaksaa keski-ikäisyydestään ja köykäisemmästä fysiikastaan huolimatta pitää puoliaan – ainakin hetken aikaa – Sylvester Stallonea vastaan vuorenhuipulla painiessa.
8. Angel Eyes elokuvassa Hyvät, Pahat ja Rumat (1966)
Viheliäinen palkkasoturi ampuu vaikka oman pomonsa, jos siitä saa rahaa. Möreä-äänisellä Lee Van Cleefillä on aina pahankurinen pilke silmäkulmassa, eikä hänen tarvitse raivota ja sekoilla, tappaa kaikkia vastaantulijoita tai ottaa panttivankeja päästääkseen lähemmäs Bill Carsonin lupaamaa rahasaalista. Angel Eyes jopa lyöttäytyy yhteen vihollisensa kanssa päästäkseen eteenpäin.
Pahan pahuus tulee tyylikkäästi ilmi jo ensiesiintymisestä. Sälli tulee sisään, istuu pöytään ja syö – ja jo ruokaseuran ja “Angel Eyesin” väliset katseet kertovat hänen tulleen tappamaan. Ja hei – äijän ampuessa kuva pysähtyy ja ruutuun tulee teksti “The Bad”. That’s epic!
7. Apollo Creed elokuvissa Rocky I & Rocky II (1976-1979)
Carl Weathersin neljässä Rocky-elokuvassa esittämä nyrkkeilylegenda muuttui myöhemmissä osissa kivaksi treenikaveriksi, mutta kahdessa ensimmäisessä mies on kaikkien pelkäämä raskaan sarjan mestari, todellinen tappokone kehässä. Kehän ulkopuolella Apollo on huulta heittävä show-mies, kehän sisälläkivenkovaa lihasta ja tulisia iskuja, todellinen titaani.
Katso myös arvostelu Rocky III -elokuvasta
6. Amalia Rygseck elokuvassa Komisario Palmun Erehdys (1960)
Vanharouva Amalia Rygseck on tiukka täti, joka manipuloi ympärillään olijat, mutta katsoja näkee julman katseen ja noita-akan arkkityyppiset kasvonpiirteet. Amalia on tuhat kertaa synkeämpi kuin Norman Batesin äiti. On muuten ainoa naispuoleinen pahis tällä listalla.
Yksi suomalaisen elokuvan mestariteoksista (kirja ei tosin ole mielestäni yhtä tyylikäs) on dekkari ja psykologinen trilleri – värisävyjä löytyy, vaikka ruutu mustavalkoinen onkin. Amalia tappaa veljenpoikansa tämän myrkytettyä tätinsä kissan. Myöhemmin kylmenee toinenkin ruumis, ja lisääkin suunnitellaan.
Kylmät väreet iskevät aina, kun demoninen Amalia ilmestyy soppaa hämmentämään. Jos Paholainen on nainen, tässä hänen kuvajaisensa. Ja lopussa tanttaran huuto on kuin karmaisevan petolinnun.
5. Monstereita! Monstereita!
Tähän väliin hatunnosto varsinaisille joukoille pahiksia. Vuosikausia vampyyrit olivat yliluonnollisten olentojen ykkösiä, mutta viime vuosina olen joutunut korjaamaan mielipidettäni. Nec-romanttisten hammaskeijujen sijaan lemppariörvelöitäni ovat elävät kuolleet, zombiet.
Viime vuosikymmenellä zombieita marssitettiin valkokankaalle monasti erittäin tyylikkäästi. Resident Evil, Dawn Of The Dead, Shaun Of The Dead ja tietysti Planet Terror muistuttivat jälleen siitä, miten eläviltä kuolleilta ei paeta – osasivat nämä sitten juosta tai ei. Tuho on vääjäämätön.
Katsoin alkukesästä Dawn Of The Deadin uusioversion about kolmatta kertaa, ja edelleen olo oli vainoharhainen leffan jälkeen kaupungille lähtiessä. Kaikkien zombie-leffojen äiti, Night Of The Living Dead on ainoa elokuva, jonka olen yli viisivuotiaana jättänyt ensimmäisellä kerralla kesken – se oli niin pelottava katsoa yöllä, pakko myöntää. Olin siis ekalla kerralla lukiossa, muistaakseni.
Zombiet matelevat kohti ja purevat ihmislihaan tartuttaen zombie-viruksen myös uhriinsa. Luvassa verta ja suolenpätkiä, pakokauhua ja taidokasta maskeerausta. Suurta kunnioitusta annan myös Star Trekistä tutuille ihmisen ja koneen zombiemaisille sekoituksille borgeille. Zombien tapaan borgi on periaatteessa aivoton, vailla omia ajatuksia toimiva hahmo, joka tartuttaa uhrinsa. Heidän seurassaan voi kuitenkin oleskella, jos ei herätä huomiota tai uhkaa.
Nerokkaan HR Gigerin designiin pohjaava Alien on tietysti alien. Ulkoavaruuden uhka hiiviskelee uhrinsa lähelle ja tappaa kyselemättä. Parhaimmillaan alienit ovat ehdottomasti James Cameronin Aliensissa.
4. Skeletor elokuvassa Masters Of The Universe (1987)
Frank Langellan esittämä luurankovelho on yksi listan melodramaattisimmista pahiksista. Skeletor on armoton ja väsymätön arkkivihollistaan He-Mania metsästäessään, eikä hän tyydy vähään. Panoksena Dolph Lundgrenia vastaan mitellessä on nimittäin puolijumaluus ja universumin herruus.
Skeletor, kuten koko He-Man-elokuvakin, lainailee paljon Tähtien Sodista. Pahalaisen piirteet ovat kuitenkin juuri kohdallaan: juhlallinen sotisopa, huppu ja viitta, salamanampumistaidot, omien miesten tappaminen… Ja tietysti brittiaksentti, aivan kuin Qualenilla ja monella muulla kunnon pahiksella.
Eri aksenttien käyttö on tuttu jo vanhoista antiikin aikaa käsittelevistä Hollywood-megatuotannoista: Rooman ylimykset puhuvat brittiläisittäin, sankarilliset orjat ja gladiaattorit jenkkiläisittäin. Skeletorin sananvalinnat, lauserakenteet ja repliikkien sisällötkin ovat täynnä hienostuneita muotoja, juhlallisuutta ja hiiviskelevää filosofiaa.
Taikojen ja suuren armeijan lisäksi Skeletorilla on apunaan Bill Contin superdramaattinen musiikki. Jykevät orkestraatiot paukkuvat, kun Skeletor astuu sisään. Contin sävellystyö on täyttä rautaa kautta linjan, mahtavia ja mahtipontia teemoja on soundtrack täynnään – paikoin jopa Rocky-elokuvia iskevämmin.
Mikä piristävintä, kerrankin pahis onnistuu tavoitteessaan: hän valtaa vihollistensa tukikohdan, vangitsee ja pahoinpitelee Hän-Miehen sekä muuttuu kultapintaiseksi epäjumalaksi.
Lue myös Guilty Pleasures -artikkeli elokuvasta Masters of the Universe
3. Bennett elokuvassa Commando (1985)
Bennett haluaa pahan latinoamerikkalaisen ex-diktaattorin kanssa kostaa eversti John Matrixille. Iso Arska antoi Bennettille fudut eliittisotilaiden ryhmästä, ja niinpä tämä Freddy Mercury –kopio juonii sankarin ja tämän tyttären päänmenoksi.
Bennett on niin kova jätkä, että heittää eeppisessä loppuyhteenotossa pistoolinsa pois ja tyytyy huitelemaan viidakkoveitsellä. Kuitenkin pitää antaa hieman miinusta siitä, ettei Bennett ole tavallaan se pääpahis, vaan velverdeläisdiktaattorin kätyri.
Mikähän sotilasjoukko on ollut kyseessä, kun mukana on niin englantilainen sekopää kuin Arnoldin esittämä sakemanni?
Lue myös: Tervetuloa Val Verdeen!
2. Hans Gruber elokuvassa Die Hard (1988)
Saksalainen Hans Gruber on ehta rikollinen mastermind: korkeakoulutettu strategi, joka käyttäytyy ja pukeutuu fiksusti – hienostunut aina teutoniaksenttia myöten. Hans on kuin pahisten James Bond, huoliteltu ja elegantti sekä kyvykäs pistoolin kanssa.
Gruber osaa juonitella parikin suunnitelmaa päällekkäin, eikä missään vaiheessa myönnä olevansa heikoilla jäillä. Hänellä on lopulta sama motivaattori kuin Qualenilla – raha – mutta hän ei ole yhtä raakalaismainen. Pahuus onkin rivakkaa päätöksentekoa ja delegointia, muka-ystävällistä diplomatiaa ja harkittuja laukauksia.
Yksi kaikkien aikojen parhaista toimintaelokuvista, yksi kaikkien aikojen pahiksista.
Lue myös: Top 10 kuolemaa Die Hardissa
1. Max Schreck elokuvassa Batman Returns (1992)
Kovan pohdinnan jälkeen ykköseksi nousee Christopher Walkenin esittämä teollisuusmagnaatti Max Schreck.
Tim Burtonin toinen Batman-ohjaus vilisee ties mitä maskeerattuja hyypiöitä, mutta lopulta se todellinen pahan alku ja juuri on eksentriseltä tiedemieheltä näyttävä liikemies.
Schreck on kaupungin valo ja varjo; kaksinaamainen pelailija, joka vedättää, kiristää ja tönii.
Hän vetää Pingviinin mukaan omiin juoniinsa mutta hylkää tämän kylmästi, on osallisena Kissanaisen luomisessa ja on napit vastakkain myös Bruce Waynen kanssa. Ja kuvastakin näkee, että stailauksessa löytyy.
Batmanin paluu on lempparini kaikista Bat-pätkistä, enkä välttämättä jättäisi sitä pois kaikkien aikojen lempielokuvieni listalta. Tunnelma poikkeaa kaikista muista, tekninen toteutus on kohdallaan ja roolitukset täysin nappiin. Juonessa ja hahmoissa on paljon tarttumapintaa, ja elokuva saattaakin olla sarjan psykologisin.
Lempparikohtaukseni on Schreckin järjestämät naamiaiset, joissa Bruce ja Selina kohtaavat Face To Face -biisin tahtiin ja paljastavat toisilleen toiset minänsä. “Sattumalta” nämä muutoin naamioissa viihtyvät gothamilaiset ovat ainoat juhlavieraat ilman maskeja.
Ilmiselvä 1. Darth Vader mm. elokuvassa Imperiumin vastaisku (1980)
Darth Sidious oli tietysti oikeasti Tähtien Sotien se todellinen pahis, mutta eihän siitä pääse yli eikä ympäri, että erään galaksin – ja kaiken elokuvissa nähtävän – pahuuden kiistaton ruumiillistuma on Darth Vader.
Ilmiselvää on myös tämän pahuuden supertähden vetovoiman alkuperä: kiiltävä, musta metallikuori, melodramaattinen ruumiinkieli, jyrisevä ääni ja selkäpiitä karmiva hengitys. Ja se jos mikä on machoa, että kehottaa poikaansa tutkiskelemaan tunteitaan. Entä kuka muu voisi todeta pojalleen: “Älä pakota minua tuhoamaan sinua.”
Erityisesti haluan nostaa esiin Episodi V:n Darth Vaderin. Siinä Vader ei ole Grand Moff Tarkinin alaisena, ja Keisarikin esiintyy vain pikaisesti. Imperiumin Vastaiskussa Vader on maailman herra. Mieskonehan vain kulkee kohtauksesta toiseen tappaen alaisiaan. You don’t f*ck with Vader!
Lopuksi: Pahuus ei koskaan kuole
Jack Torrance, T-1000, Biff Tannen, Scorpio, Mola Ram, eversti Jessep, Dr. Evil, Vilos Cohaagen, The Kurgan, Clarence Boddicker… Älkäämme unohtako näitä ja muita ihastuttavia pahiksia. Muistakaa, ettei pahuus koskaan kuole, ei elokuvista kuin todellisestakaan maailmasta. Mutta maailma on aina sitä parempi, mitä parempia pahiksia valkokankaalla on.
Hyvässä elokuvassa pahis varastaa shown, mutta hyviksen voitokkuuskin palkitsee. Pahiksen pitää siis olla vähintään yhtä kyvykäs tai mieluusti mahtavampikin kuin hänen arkkivihollisensa. Muuten elokuvassa ei ole mitään dramatiikkaa.
Pahuus on nykyään menossa vähän alamäkeen. Kaikilla on vaijerit tai digitaalisia efektejä apunaan – missä on vanha kunnon lihastyö? Lisäksi pahisten suunnitelmat ovat nykyään liian nokkelia ja pikkutarkkoja – miettikääpä Die Hard 4.0:n kyberterrorismia tai Inceptionin univarkauksia. Vielä viitisentoista vuotta sitten riitti, että pahis haluaa rahaa tai sankarin pään.
Darth Vader tuo tasapainoon Voimaan ja saa armahduksen, Skeleletor uhkaa vielä palaavansa, ja zombiet ja muut örvelöt palaavat aina. Useimmiten kuitenkin pitää kutinsa se, että pahiksilla on suolainen loppu. Vai onko…?
EasterEgg: Yksi Kerkon kesäbiisiehdokkaista löytyy täältä. Myös tämä on ehdokkaana, ja tämä, tämä, tämä, tämä, tämä, tämä, tämä, tämä, tämä ja tämä.
9 comments