Aloin noin viikko sitten huomata merkkejä yleiskuntoni rapautumisesta. En ole kesällä hikipäissäni kuntoillut oikeastaan ollenkaan, vaikka Taikan perässä tulee hilluttua pitkin lääniä monta tuntia päivittäin. Jos taas olen töissä, ei tietokoneella istumista voi mitenkään sanoa urheilun tapaiseksikaan.
Tajusin, että tavallaan tunsin hengitykseni. Vaikea pukea sanoiksi, mutta hengitys tuntui aina tavallista syvemmältä ja ehkä raskaammalta. Kyse on poliittisen korrektisti läskihengityksestä – tavallista äänekkäämmästä sierainten kautta hengittämisestä, jota kerran eräässä seurakunnan tilaisuudessa jouduin kuuntelemaan kaksi tuntia putkeen lähietäisyydeltä.
Tuo ilta traumatisoi välittömästi, lähes yhtä paljon kuin banaanin syömisen kuunteleminen, ja niinpä päätin tarttua toimeen yleiskuntoni puolesta. Olenkin ryhtiliikkeen myötä juossut päivittäin edes lyhyen lenkin ja pyrkinyt entistä enemmän vetämään vegeä väpättimeen.
Katsotaan, miten into jatkuu. Ainahan olen liikkumisesta tykännyt mutta tarvitsisin kyllä jonkin harrastuksen, joka pakottaisi liikkumaan aikataulun kanssa.
Ohessa muutama outous viimeisen kuukauden ajalta. Jätän pääteltäväksenne.