Viime viikonloppuna iski pitkästä aikaa silmätulehdus, ensimmäinen kunnollinen sitten joulukuun.
Matka kulki turhankin odotetusti HYKSiin silmäklinikalle – silmälääkärille ei koskaan pääse suoraan tällaisella varoajalla, eivätkä yleislääkärit mielellään puutu tällaisiin kroonisesti pipeihin pupilleihin. Helsingin päässä oli luvassa odottelua, kahden eri lääkärin arvioitavana olemista ja tippojen, tikkujen ja raskaustestinkin tunkemista silmään. Perusmeininkiä.
Vai oliko sittenkään? Viime kuukausina on ollut muutamaankin kertaan tulehduksen tyyppisiä tuntemuksia, mutta kyseessä onkin aina ollut vain kuivuutta tai jotain muuta itsekseen ohimenevää. Yleensähän tiedän heti, jos värikalvontulehdus on kyseessä. Tällä kertaa olinkin vähän ihmeissäni Helsinkiin matkaamisesta – ei tuntunut niin vakavalta hommalta – mutta lopulta keikka kannatti.
Sain nimittäin lisätä jälleen yhden erikoisuuden silmieni ansioluetteloon. Kaiken maailman iriitit, sidekalvon tulehdukset, sarveiskalvon haavaumat ja muut taudit onkin vuosien varrella tullut koettua moneen kertaan. Tällä kertaa sarveiskalvojen alla oli sitten outoa harmautta tai sumeutta. Sitä ihmeteltiin kahden lääkärin voimin alkuviikosta ja vielä kolmannen kanssa loppuviikosta. Siinä välissä toiseenkin silmään silmään tuli tulehdus tai mikä-nyt-sitten-olikaan.
Loppupeleissä viikko kului ilman suurempia kipuja. En myöskään tarvinnut laajentavia tippoja, vaikka sainkin samaa troppia kuin värikalvontulehdukseen käytetään. Kyseinen lääke on niin vahvaa, että ilman laajennusta pitkittynyt käyttö voisi mutatoida iiriksen eri muotoiseksi. Näkökykyyn muutos ei vaikuttaisi. Iriitin kohdalla varsinaista lääkettä laitetaan viikon ajan tunnin välein, sitten harvemmin.
Tosiaan, öögat ovat vuosien saatossa stridanneet siihen malliin, että oikeastaan kaikissa piireissä niin kouluissa, töissä kuin muuallakin ovat tulehtuneet silmäni huvittuneen ihmettelyn ja vitsailun kohde. Kun Facebookissa ilmoitin uusimmasta tulehduksentapaisesta, koulukaveri heitti kommentiksi “taitaa olla Kerkolla perinteinen pupilliviikko menossa”. Repesin. Laajennettu silmä on aina yhtä hauska nähtävyys kavereiden keskuudessa.
Mikä niitä ongelmia sitten aiheuttaa? Ekan tulehduksen sain yläasteella. Sen jälkeen on ollut sata lääkäriä, joilla tuhat selitystä. On sukurasitetta, voi johtua stressistä, on tiettyä solutyyppiä, toisaalta ei reumavaivoja… Viimeksi lääkäri sanoi, että mitä todennäköisimmin nyt oli kyseessä immunologinen reaktio. No miten voisin ennaltaehkäistä tällaista immunologista reaktiota? “Toivomalla hyvää tuuria”, vastaus kuului.
Joka tapauksessa, johtui mistä johtui; I’ve made my peace with it. En innostu tulehduksista, mutten jaksa antaa ongelmien lannistaa. Tuudittaudun siihen faktaan, että viimeisen puolentoista vuoden aikana tulehdusten määrä on ollut laskusuhdanteessa. Katson – niin, katson – tulevaisuuteen toiveikkaana. Ehkä tulehdukset vielä joskus loppuvat kokonaan.
Tosin sitten en enää voisi leikkiä Marilyn Mansonia laajennettuine silmineni.