Kuukauden Digilluusio: Katse tulevaisuuteen

Tulevaisuus ei näytä hyvältä

Uusi vuosi kolkuttaa jälleen ovella, minkä kunniaksi on aihetta katsoa kauas tulevaisuuteen. Jos elokuvia on uskominen, viesti on selvä: toivoa ei ole.

Vuosia sitten vuosituhannen vaihtuminen tuntui niiiin huikealta ja futuriselta. Ala-asteella pelkäsin tapahtuvan jotain sellaista, mikä estäisi minua näkemästä vuoden 2000 saapumista. Kuolettavia tai muuten estäviä onnettomuuksia ei kuitenkaan tapahtunut, ja sain juhlistaa uutta vuosituhatta muutaman mutkan kautta oman isoseni kanssa Keravan keskustassa.

Alun perin oli tarkoitus pysyä kotona koko mukamaaginen yö, mutta pari kaveria plus pari kiveä Kerkon ikkunaan saivat sen verran juhlatuulelle, että lähdin heidän kanssaan ulos kikkailemaan. 

He eivät halunneet keskustaan, joten lyöttäydyin sattumalta kohtaamani isosen seuraan. Vuosi vaihtui, MTV esitti lähes repeatillä Princen 1999-biisiä, kadotin uudenkin seurani muita tuttuja nähdessä ja poistuin pian puolenyön jälkeen kotiin.

Uusi Vuosi ei ole koskaan ollut korkealla juhlapäivien arvoasteikolla, eikä totisesti myöskään tuolloin. Mutta Y2K-bugeilta vältyttiin, ja samalla monet elokuvissa, televisiosarjoissa ja kirjoissa esitetyt ennusteet tulevaisuudesta joko menivät lopullisesti metsään tai alkoivat ainakin näyttää hyvin, hyvin epätodennäköisiltä.

Aika katsoa tulevaisuuteen…

Turhia kiertelemättä näkymä tulevaisuudesta on koko lailla synkeä. Joko ihmiskunta tuhoutuu tai sitten kansaa hallitaan kuin kurjaa karjaa happosateisissa megakaupungeissa. Teknologian ja ihmiskudoksen yhdistyminen on arkipäivää, hallitus ja monikansalliset yritykset kontrolloivat kaikkea ja rikkaiden ja köyhien välinen kuilu kasvaa kasvamistaan. Gladiaattorihenkinen väkivalta on viihdettä niin Mad Maxissa kuin Running Manissakin.

Isoveli valvoo… Elokuvassa Cubic tutustutaan maailmaan, jossa kaikki osaavat Matrix-kungfua, vaikka sodat ovat loppuneet. Avaimena onneen toimii tunteet lamauttava lääkeaine; taide ja tunteet ovat rikos, ja koko maailma viettää konemaisen hillittyä “elämää”.

T’ässä muutama science fictionin tarjoama näkemys siitä, mitä seuraavan vuosisadan aikana tapahtuu:

• Ihminen alkaa kolonisoida planeettoja ympäri galaksia, sillä maapallon energiavarat on näännytetty.
• Vihollisina on mutantteja ja ties mitä avaruusolentoja.
• Vaihtoehtoisesti laajalle levinnyt virus tai ydintuho ovat tappaneet valtaosan väestöstä (ainakin Yhdysvalloissa).
• Harvat tuholta säästyneet muodostavat miniyhteiskuntia ja heimoja, jotka pukeutuvat vaihtoehtoisesti räsyisiin kangasvaatteisiin tai sadomaso-henkisiin nahkareleisiin.
• Joko ruoasta ja vedestä on pulaa tai sitten vettä on liiankin kanssa.

Olen aina ollut hyvin kiinnostunut aikamatkailusta ja tulevaisuudesta, mutta tulevia aikoja käsitteleviä mediaesityksiä tutkiessa olen jo alkanut vähän kyllästyäkin ennusteiden epäoriginaaleihin kliseisiin.

Seikkailut post-apokalyptisillä aavikoilla ovat kuvastoltaan kuivia (pun intended), ja laitoksiin suljetuissa maailmoissa ärsyttävät samanlaisiin trikoopukuihin pukeutuneet, alistetut tai aivopestyt ihmisraukat. Termi “lähitulevaisuus” taas tuntuu lähinnä keinolta leikata budjettikuluja – futurismi tuodaan mukaan huippusuunnittelijoiden duunaamilla räikeillä vaatteilla ja ehkä parilla katukyltillä.

Sittemmin monet näiden elokuvien oivalluksista ovat muodostuneet kliseiksi, mutta tulevaisuutta ovat ehdottomasti kiehtovimmin kuvanneet Metropolis (1927) ja Blade Runner (1982). Elämä on ankeaa ja ihmisen kuvaksi on rakennettu mitä erikoisimpia robotteja. Blade Runner saa erityispropsit hmm, kaikesta loistavasta musiikista, joka kuulostaa uskottavan futuristis-psykedeliseltä. Mikään ei ole ikävämpää kuin 80-luvulla tehty scifari, jossa soi kliseinen kasarirock ja tietokoneruudut ovat edelleen kaksivärisiä.

Minority Report saa kiitosta siitä, että elokuvan tulevaisuuskuvaa suunniteltiin tiedemiesten ja tutkijoiden kanssa. Niinpä jotkut innovaatioista vaikuttavat mahdollisilta – ennusteet voivat toteutuakin. Yleensähän tulevaisuuskuvat ovat liiankin epärealistisia (enpä usko, että Blade Runnerinkaan vuoden 2019 kuvasto ehtii toteutua).

Demolition Man saa sekin kehut vuoden 2032 maailmasta, jossa pyörää ei ole turhaan keksitty uudelleen. The 5th Element on yksi viihdyttävimmistä tulevaisuusseikkailuista, ja sen päätapahtumat on fiksusti sijoitettu niin pitkälle tulevaan, että visiot saattavat toteutua.

Soylent Green is PEOPLE!

Moni ennuste on ehtinyt mennä jo pieleen, muutamalla taas on vielä jokunen vuosi aikaa pelastaa kasvonsa. Ensimmäisten Terminatorien esittämä maailmanlopun-puolikas meni jo 90-luvulla mönkään, kunnes Terminator 3 antoi Skynetille hyvin köykäistä tekohengitystä.

Paluu Tulevaisuuteen II:ssa nähdyillä innovaatioilla on edelleen toivoa. Vuoteen 2015 mennessä pitäisi olla lentäviä autoja ja itsestään nauhansa sitovia kenkiä. Pitäisi saada aikakone toimimaan, että tietäisi.

Mutta ennen vuotta 2015 saamme jännätä vielä erästä asiaa: toteutuvatko muinaisten maya-intiaanien ennusteet maailmanlopusta? Siinä tapauksessa olemme lirissä jo vuonna 2012, kun apokalypsi alkaa. Ghostbusters II:n mukaan maailma pamahtaa ystävänpäivänä 2016, joten ehkä sittenkin ehdimme hoverboardailla vuonna 2015 Marty McFlyn tyyliin.

Mutta millainen tuleekaan tuo maailmanloppu olemaan? Sairastummeko pandemiaan vai alkavatko kaukoidän maat ydinsodan? Jääkö kukaan henkiin vai jääkö asuttamamme kivimöhkäle vain Linnunradan mustaksi kiertolaiseksi? Vai selviääkö muutama maan alla asuva resupekka?

Toki maailmanloppu terminä vihjaa, että kaikki heittävät veivinsä torakoita ja luteita myöden ja että koko Tellus halkeaa kahtia ja kivimurskaksi. Henk koht toivonkin maailmanlopun koittavan raamatullisten ilmestysten saattelemana: ratsumiehiä, enkeleitä ja jättiläisnaisia koko taivaankannen täydeltä.

Tulevaisuus on veemäinen käsite. Sitä ei koskaan saavuteta, vaan aina se lipuu kauemmaksi, kirjoittivat kirjailijat tai filmasivat elokuvaohjaajat minkälaisia dystopioita tahansa. Samoin jää vielä nähtäväksi, onko ihmiskunnalla suolainen loppu lähivuosina vai joskus vuosisatojen päästä.

Haluaisin selvitä edes nykyhetkestä ruhjeitta, joten enää en sen kummemmin vaivaa itseäni ihmiskunnan tulevaisuudella. Kukapa tästä elämästä hengissä selviäisi? Jos kuitenkin haluaa kuulla jotain lohdullista, muistakaamme John Connorin sanat: “Ei ole muuta kohtaloa kuin se, jonka teemme itsellemme.”

EasterEgg: Pakko myöntää, että Robbie Williamsillakin on hyviä biisejä. Tässä yksi vastikään bongaamani helmi, jonka live-esitys vangitsee ja saa tutkimaan esiintyjän jokaista nyanssia. Pysyäkseni vielä hieman futuristisissa fiiliksissä, tässä Daft Punkin loistoveto Tron: Legacyn soundtrackiltä.