Muutto- ja matkakiireet ovat estäneet kirjoittamasta viime viikkoina, eikä edes pitkähkön nettipimennon päättyminen tuonut tätä mösjöötä blogin äärelle toviin.
Mieli ja kehokin on ollut niin muualla ja menossa, ettei istuminen paikallaan ole tuntunut luontevalta. Vihdoin on aika päästää sisäistä monologia julki, ensin niitänäitä ja lähiaikoina sitten kertomuksia mahtavista matkoista aina ulkomaille asti.
Muutettu on ja vanha palatsi on jäänyt ihan virallisesti taakse. Uudessa osoitteessa on edelleen paljon tekemistä, ennen kuin valmiiksi voi väittää. Laatikoita on purkamatta, mikä suurelta osin johtuu keittiön keskeneräisyydestä. Kyökki on nimittäin vielä muutaman päivän ajan avomallia, kunnes uudet ovet ja tasot saadaan kohdilleen.
Muutenkin on kyllä sitten hommaa vielä paljon. Kaappeihin laitetut tavarat on vielä vähän hätäisesti aseteltu, ja pitää vielä muutenkin joitain sisustusratkaisuja pohtia.
Menojen ja murheiden (?) keskellä olen kuitenkin löytänyt sielunrauhaa vähän erikoisesta paikasta: päälle 20-vuotiaan Volvon kuskin penkiltä. Anopin edesmenneen isän vanha auto on ollut Pukin pikku apurina iltaisissa muuttolaatikoiden muilutuksessa.
Matkaamisessa vanhalla koslalla on muutamia etuja uusiin tyylipuhtaasti muotoiltuihin ja teknologisesti edistyneempiin autoihin verrattuna. Polkimia saa oikeasti polkea ja rattia vääntää, niin että kokemus on nykyautoja orgaanisempi tavallaan. Tällaisella polkuautolla olen aikanaan ajamaan opetellutkin, siksi nykyautojen polkimien ja vaihteiden kanssa on aina hakemista. Ajamisessa on tunnetta.
Mitä tarkoitan? Ajaessaan kohti auringonlaskua Yle Radio Suomen (ainoa asema, jonka radio löytää) soittaessa vanhaa soulia mies löytää pienen rauhan, yhteyden sekä omaan itseensä että ympäröivään luontoon itseensä. Radio Suomen päiväohjelmakin kuulostaa ihmeen mielenkiintoiselta.
Muuten, kaikki kappaleet tässä tekstissä alkavat samalla kirjaimella. Se oli sattumaa, ainakin ekan neljän kappaleen kohdalla.