“Mitä olisi tehnyt toisin?”
Siinä kysymys, jota Digilluusio toisteli keskustellessaan digiajan ilmiöistä Reaktori-verkkolehden sivuilla syksyllä 2009.
Alkuperäinen Digilluusio-blogi on jo hukkunut bittivirtaan, mutta teknologia keksii keinot. The Wayback Machine -sivuston avustuksella digitaalisesta hautaholvista kaivetaankin nyt esiin kaksi mediaeeposta: Michael Jacksonin viimeinen virallinen pitkäsoitto ja yksi ensimmäisistä Digilluusio-teksteistä.
TV- ja radiojournalismin opiskelijoiden Reaktori-verkkolehti (sittemmin sivuston nimi on vaihtunut Taajuudeksi) syntyi syksyllä 2009 koulun verkkotoimittamisen kurssilla. Sivusto sisälsi kulttuurikommentaareja ja muita urbaaneja aiheita aavistuksen mediakriittisesta näkökulmasta.
Kirjoitin palstalle nipun artikkeleita, jotka keskittyivät mediailmiöiden arvosteluun. Henkilökohtaisena lippulaivana oli Digilluusio-blogi. Palstaa varten tehtailin muun muassa kolme Mitä olisin tehnyt toisin -tekstiä, joissa paranneltiin ansioituneiden viihdyttäjien “epäonnistuneita” tuotoksia.
Popin kuninkaan Michael Jacksonin viimeistä ehtaa pitkäsoittoa Invincibleä ruoskiva kirjoitus julkaistiin joskus näinä aikoina vuonna 2009.
Seuraava teksti herättää vanhan sisällön uudelleen henkiin, mutta paraneeko kymmenvuotias Invincible (tai kirjoitukseni) tälläkään kertaa?
Voittamaton?
Invincible julkaistiin vuonna 2001, liian pitkään kestäneen hypetyksen päätteeksi.
Blood On The Dance Floorista oli kulunut jo monta vuotta, eikä sekään History-remixeineen ollut täysiverinen täyspitkä. Invinciblestä oli vuotanut jo vuosia ennen julkaisua huhuja, mutta “tuotantokustannuksiltaan maailman kalleinta levyä” saatiin odottaa ja odottaa.
Ensimmäisen sinkun, You Rock My Worldin, jälkeen ennakko-odotukset pysyivät vielä optimistisina. Tarvittiin kuitenkin vain yksi parinkymmenen sekunnin hiljaisuus torppaamaan mielenkiinto MJ:n uusia aivoituksia kohtaan.
Suurena MJ-fanina surettaa todeta, että hetkittäisiä hurmion hetkiä lukuun ottamatta levy on sanalla sanoen laimea. Siitä ei pääse mihinkään. Vai pääseekö?
Ennen sen enempiä suolauksia käykäämme läpi albumin plussat.
Ensinnäkin, Jackson on aina taitanut otsikoinnin. Invincible asettuu sopivasti Badin ja Dangerousin sekä The Jackson 5:n albumien Triumph, Destiny ja Victory välimaastoon. Ottaen huomioon, että albumi on Jacksonin viimeinen virallinen pitkäsoitto, on kyseessä ainakin tittelin puolesta onnistuneen eeppinen loppuhuipennus pitkälle uralle!
Lue myös: Top 34 Michael Jackson -biisiä
Popin kuninkaalla ei tietenkään ole vaikea löytää yhteistyökumppaneita. Materiaalia onkin ollut tekemässä kuuluja nimiä: Slash, Carlos Santana, Brandy, R. Kelly, näyttelijä Chris Tucker… jopa Notorious B.I.G. ja Twilight Zone -tekijä Rod Serling palaavat haudan takaa. Levyn päätuottajana toimii ansioitunut Rodney Jerkins.
Harmoniat ja taustat lauletaan korvia hivelevän tyylikkäästi. Tuotantoarvot ovat totta vie kohdallaan. Jacksonille tuttuun tapaan biisit välttävät 3:30-perusradiosoittomittaa. Rytmeille ja revittelyille annetaan siis tilaa.
Jacko ei ole koskaan kaihtanut uusien musiikkigenrejen kanssa pelailua. Rock, pop, disco, new jack swing ja muut tyylilajit ovat siirtyneet aina ajan hengen mukaisesti – ja onnistuneesti – Jacksonin tuotantoon. Rönsyilyineen kaikkineen Invinciblen hallitseva saundi on ajan vuosituhannen vaihteen r’n’b:tä – mutta valitettavan väsähtänyttä ja yltiöimelää sellaista. Tästä päästäänkin ongelman ytimeen.
No, it’s breakable
Uudenrouhea valkoinen CD-levy soittimeen. Fani painaa hermostuneena Play-nappulaa. Kiusoitteleva kahdenkymmenen sekunnin hiljaisuus alkaa. Kun vuosien odotus on saapumassa päätökseen, avausraita Unbreakablen ensimmäisten sekuntien aikana odottajan aika on pitkä. Pulssi kohoaa, nyt lunastetaan lupaukset. Vai lunastetaanko sittenkään?
Noin seitsemännellätoista sekunnilla alkaa syntikkapiano popittamaan, ja heti tuntuu pahalta: tälläkö odotus palkitaan? Ihan käypää jamittelua, muttei todellakaan tarpeeksi vetävää avausraidaksi levylle, jota fanit ovat vartoneet kieli pitkällä: ei eeppistä comeback-hehkutusta tai muuta merkkiä siitä, että levyn hierominen vuosia olisi kannattanut. Ei edes erityistä loppunostatusta, joka saisi intoilemaan levyn jatkumisesta.
Varsinkin, kun seuraavana on samalla kaavalla toteutettuja biisejä kaksin kappalein. Peräkkäin on siis koko kolmikko pianolla ja rytmeillä kikkailevia r’n’b-popitteluja, joissa kaikissa on rap-osuus. Keskimmäinen, Heartbreaker, on näistä kolmesta väsynein. Albumin nimikkoraita Invincible taas on trilogian menevin ja siinä on oikeasti tarttuva intro ja kertsikin. Kahden keskinkertaisuuden jälkeen biisi lohduttaa kuitenkin laihasti.
Siirrytään Break Of Dawniin, hempeään kutuballadiin. Näitäkin tarjoillaan kuuntelumatkan varrella useampia, ja tällä kertaa se ensimmäinen on se paras.
Heti perään jatketaan tunnelmointia Heaven Can Waitin myötä. Jacko revittelee adlibien kanssa ja taustalla vedetään kauniita harmonioita, mutta valitettavasti sama biisi kuultiin jo äsken.
Sitten päästäänkin ensimmäisen sinkkulohkaisun You Rock My Worldin pariin. Nyt jytää! Sulavaa ja simppeliä, Jacksonin uran alkutaipaleen suuntaan pokkaavaa discomusaa yhdistettynä Smooth Criminalin musavideokuvastoon. Jos nyt ei mahtavaa niin joka tapauksessa erittäin mukaansatempaavaa kamaa. This is where it’s at!
Mutta äh: juuri kun alkaa tapahtua, hommalta leikataan taas jalat alta lapsellisella Butterflies-hempeilyllä. Toki itse kullakin on välillä levyntäytebiisejä, mutta perhosten liitely tuntuu auttamattoman turhalta. Varsinkin, kun albumin seitsemäs raita on jo kolmas balladi.
Perhosista siirrytään onneksi yhteen albumin koskettavimmista vedoista. Speechless nousee yksinkertaista melodiaa kierrättäen komeisiin korkeuksiin. Positiivinen meininki jatkuu vetävässä tanssijytäbiisissä 2000 Wattsissa. Kappale erottuu massasta elektrovaikutteineen ja iskevine rytmeineen; yksi levyn tarttuvimmista tekeleistä. Tässä on sitä luovaa hulluutta, jota Jacksonilta odotettiin.
Ja sitten – kyllä – TAAS balladi. You Are My Life on persoonattominta kuraa, mitä levyltä löytyy. Väkerrys on jopa Butterfliesiäkin turhempi. Juuri, kun on saanut kuulla edes kaksi loistovetoa, täytyy taas pyöritellä peukaloita hempeilyn tahtiin.
On jo selvää, että kuulija alistetaan sillisalaatille, eikä millään tavalla yhtenäiselle kuuntelunautinnolle. Kun levyn kymmenestä ensimmäisestä kappaleesta viisi on balladeja, on jotain mennyt pahasti vikaa.
Privacy. Aina tietää saavansa hyvää, kun kitaristi Slash saapuu Jacksonin studioille. Muistelkaamme Give In To Me -kappaletta ja D.S:ää.
Toki Privacyn mediavastainen aihe on jo koluttu Bad-levyllä ja History-kokoelmalla, mutta tällä kertaa tahti on raadollisempi. Jackson on harjoittanut ääntään laulaakseen matalammalla äänellä, ja ainahan hän on ollutkin omimmillaan aggressiivisesti fraseeratessa. Miinuksena ehkä turhan pitkä ääniefekti-intro.
Privacyn jälkeen kuullaan kolme balladia. 3! Kolme!
Don’t Walk Away…. Yes I Will. Cry nyökkää vanhan Man In The Mirrorin suuntaan maailmanparannushöpöilyllään, mutta jää kauas Bad-levyn klassikkovedosta.
The Lost Childrenissä on taas sitten sitä jotain; propsit lapsikuoron onnistuneesta hyödyntämisestä. Jackson laulaa balladikimaran pehmeästi kuin Joulupukki, mikä toki sopii hartaaseen tunnelmaan. Ottaen kuitenkin huomioon, millaisia sydämenrinnastarepimisrevittelyjä miehen aiempien levyjen slovarit ovat olleet, jää Invinciblen tarjonta valjuksi, kohokohtia kaipaavaksi.
Mutta älkäämme vielä heittäkö toivoa. Kaksi viimeistä kappaletta ovat täyttä rautaa. Santanan komppaama Whatever Happens menee tunnelmaltaan Jacksonin kaikkien aikojen parhaiden joukkoon. Latinovaikutteinen fiilistely iskee ensitahdeista lähtien, ja sanoitukset kertovat tarinaa. Täydellisyyttä.
Albumin päätöskipale on massiivinen synarymistely Threatened, joka hyppää kursailematta silmille. Täyttä jytää, jossa on kutkuttavia yksityiskohtia, mutta ahkeraa jippoilua ei ole onneksi myöskään vedetty överiksi. Twilight Zone -sarjan luojan Rod Serlingin puheen sämpläys on vähän hassua (todennäköisesti viittaus Thrilleriin ja Vincent Priceen), mutta spiikki ei vie fokusta hyvältä jytältä. Joka tapauksessa valinta viimeiseksi biisiksi on kaikessa aggressiivisuudessaan erikoinen. Ehkä tarkoitus on Dangerousin tapaan jättää kuulijalle lievästi vainoharhainen olo levyn mentyä stopille.
No niin, levy on nyt kahlattu pinnallisesti läpi, ja paljon jää hampaankoloon. Älkäämme kuitenkaan vielä menettäkö toivoa. Kuten Rod Serling sanookin levyn lopuksi: ”This is not the end, it is only the beginning.”
Michael Jacksonin täydellinen muodonmuutos
Invincible sisältää roppakaupalla taidolla viimeisteltyjä biisejä, mutta suurin osa kipaleista on hengetöntä, toisiinsa sekoittuvaa kuraa. Helmistä ei pääse kunnolla nauttimaan ontuvan kappalejärjestyksen takia. Bileet eivät koskaan pääse alkamaan, kun soittimella pitää skipata puolet biiseistä.
Kolmas ratkaiseva huti on biisien määrä. Rap-artistit sortuvat usein samaan: CD-levy on täynnä sisältöä, jolloin harva biisi jää soimaan päähän jälkikäteen. Täysi 80 minuuttia on harvoin oikeutettua käyttää, vaikka toki poikkeuksiakin löytyy.
Jo kahta kolmesta ”virheestä” muuttamalla pääsemme hyvin alkuun tehdessämme äärimmäisen muodonmuutoksen albumille, joka valitettavasti jäi Popin Kuninkaan viimeiseksi pitkäsoitoksi.
Fiksi #1: Liikaa informaatiota
Kappaleita on auttamatta liikaa mielenkiinnon pysymiseksi. Biisien määrä ei toki kerro kaikkea albumin laadusta, mutta mielestäni ideaali biisimäärä on 10-12.
Tässä tusinabiisit, jotka voi välittömästi tiputtaa: Butterflies, Don’t Walk Away, Heartbreaker, You Are My Life. Ah, heti helpottaa. Katsotaan, josko jo näillä leikkauksilla selvittäisiin. Pudotusuhan alle jäävät vielä Unbreakable ja Cry.
Hylsyjen tilalle lisäämme ainakin yhden kappaleen: virallistenkin tietojen mukaan levyltä hyllytetyn kone-kitara-rap-rymistelyn Shout! Jokin aika levyn julkaisun jälkeen nettiin vuodettiin biisi nimeltä Xscape, myöskin vauhdikkaalla tempolla varusteltu popittelu – mutta pärjätään nyt niillä, jotka voi virallisesti liittää Invincible-albumiin.
Shout! on juuri se piristysruiske, jota Invincible tarvitsee. Kappaleen genreä on vaikea määrittää kiitos konekikkailuiden, kitaranvingutuksen ja sen, että Jackson räppää maailmanparannuksesta äkäisellä tatsilla. Tämä saattaa hyvinkin olla yksi artistin omaperäisimmistä levytyksistä. Biisin alussakin sanotaan, ettei kyseessä ole tavanomainen kipale. Levyn aloituskappaleena tällainen julistus vetäisi heti huomion puoleensa.
Fiksi #2: Sekoitetaan pakkaa
Toinen ehdokas aloitusbiisiksi on Threatened. Massiivinen jytinä herättää ja varoittaa, että nyt on kovat piipussa. Rod Serlingin “This is not the end…” -läppäkin saisi vielä odottamaan lisää vastaavaa pommitusta. Holy s**t, there’s more!? Levy pitää aloittaa räjähdyksillä ja ilotulitteilla; lauantai-illan huumalla, ei sunnuntaiaamun krapulapizzalla.
Reipasta alkua pidetään yllä nimikkokappaleella, ja jos Unbreakablea ei halua heivata, voisi sen laittaa vaikka kolmanneksi. Break Of Dawn neljänneksi, ei ehkä hyvän jatkuvuuden takia, mutta tällainen imelyys sopii paremmin levyn alkupuolelle.
Viidenneksi sopii näyttelijä Chris Tuckerin ja Michaelin läpänheiton siivittämä You Rock My World. Jatkakaamme jytäämistä 2000 Wattsilla, ainakin alustavasti. Vielä hapokas Privacy (lyhyemmällä introlla tosin) tuohon perään niin avot. Asennekipaleiden jälkeen otetaan vuoroon eräänlaisena emotionaalisena kohokohtana Speechless.
Hmm… Mitäs sitten seuraavaksi? Tehdään niin, että Threatened säikyttää tässä välissä, jolloin Shout! saa kunnian aloittaa. Viilataan löysiä sen verran pois, että uhkailubiisistä otetaan alku-loppu -vitsi pois. Tuntuisi irtonaiselta keskellä albumia.
Fiksi #3: Älä anna minun nukahtaa
Alamme lupaavasti lähestyä uusioalbumin viimeisiä vetoja. Biisejä on nyt karsittu sopivasti, samoin levyn pituus alkaa tuntua kuuntelijaystävällisemmältä. Viedään homma kunnialla kotiin.
Seuraavaksi rauhoitutaan parantamaan maailmaa The Lost Childrenin tahtiin. Tunnelmaltaan ainutlaatuinen Whatever Happens saa kunnian päättää tämän jopa nautinnolliseksi muuttuneen kuuntelukokemuksen.
Jätetään Cry kokonaan pois. Biisi on kelvollinen – omalla kohdalla se iskee itse asiassa enemmän kuin toinen R. Kellyn Jacksonille sorvaama balladi You Are Not Alone – mutta maailmaa yhdistävistä nyyhkyttelyistä tämä jää Jacksonin katalogissa kauaksi voimakkaimpien kärjestä.
Siinäpä se sitten alkaakin olla: yksitoista taiten tuotettua sävelmää moneen eri fiilikseen. Vaikkei henki ole yhtä väkevä kuin Dangerous- ja History -levyjen kappaleissa, on uudistetussa Invinciblessä nyt sitä samaa tyylilajista toiseen pallottelua.
Yhteenveto: Onko Invincible mistään kotoisin?
Invinciblessä on (ilman Digilluusio-miksaustakin) omat hetkensä, ja tuotantoarvot ovat Jacksonille ominaiseen tapaan 110% kohdallaan.
Orastava potentiaali kuitenkin hukkuu laahaavien tusinabiisien joukkoon – 90-luvun levytyksillään eeppisillä detaljikikkailuilla mässäillyt Popin kuningas tuntuu kadottaneen parhaan teränsä. Levyllä ei ole tarpeeksi sielua, ja sielu taasen on Jacksonin musiikin ja esiintymisen ydin.
Koko albumi vertautuu lähes suoraan 15-minuuttisessa You Rock My World -videossa.
Ylipitkässä videossa MJ havittelee irmaa keskinäisen kemian täysin uupuessa. Ympärillä häärää monikansallinen tähtikaarti eri sukupolven esiintyjiä: videossa Michael Madsen, Marlon Brando, Chris Tucker ja joku ihme britti-irvistelijä; levyllä Slash, Santana, Brandy ja niin edespäin. Molemmat teokset lähtevät käyntiin vähän hähmäisesti – musavideossa MJ kuolaa jokaisen naisen perään säälittävämmin kuin yksikään teinipoika ikinä, levyllä taas haetaan epätoivoisesti modernin R’n’B-artistin leimaa.
Väkinäisten kommellusten jälkeen saa ilahtua siitä, että kun meno on hyvää, se on todella hyvää. Hiippailu yökerhossa ja se perinteinen suuri tanssikohtaus todistavat, että MJ:llä on edelleen muuvssit hallussa ja visiota sisällyttää koreografioihin jopa humoreskeja nyansseja. Puvustus ja dialogi vilisevät viittauksia Smooth Criminaliin, Badiin ja Beat Itiin. Videon mitta taasen on lähellä Thrillerin pituutta.
Uudelleenmiksaamisen jälkeen Invincible-albumin hyvät vedot pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Sekametelisoppa Shout! ei välttämättä ole tarttuvinta Michaelia, mutta kiehtoo. Threatened on äänimaailmaltaan massiivinen, ja Whatever Happens nousee helposti Jackson-biisien parhaimmistoon. Joutsenlaulu ei siis (onneksi) olekaan ihan täyttä huttua.
Vedetään siis lopuksi fanipohjalta edes vähän kotiinpäin. Siinä missä albumi jää kauas Jacksonin parhaimmistosta eikä päivitä artistin imagoa kovinkaan onnistuneesti, on teoksessa viihdyttävät hetkensä ja – mikä pitkän uran “päätteeksi” sopiikin – sopivasti hatunnostoja uran ikonisiin kohokohtiin.
Kuuntele Digilluusion remix-versio Invincible-albumista alla (Shout-kappaletta ei valitettavasti löydy Spotifystä).
Lue myös: Top 10 vähemmän tunnettua Michael Jackson -biisiä
Easter Egg: Jatkaakseni musiikkilinjalla, syksy on ollut elektron aikaa – vaikka muutama kuukausi sitten uhosinkin countryä kuuntelevani. Kantrin sijaan koneet ovat siis olleet syksyn musailmiö, kun soittimissa on popiteltu Neron, Jean Michel Jarren, Vangeliksen ja jopa T2:n soundtrackin tahtiin. Ellie Goulding vetää ehkä hieman popimpaan suuntaan, mutta tämä mainossaitti on todella hieno. Totuuden nimissä on muitakin genrejä tullut fiilisteltyä – esimerkiksi Maxwellin Embrya–levyä ja Florence & The Machinen Ceremonials-albumia. Joulukuu menee sitten hevimmin Nightwishin uutukaista luukuttaessa, ja Within Temptationkin esiintyy Circuksessa.
3 comments