Within Temptationin lavakarisma lumoaa yleisön välittömästi

Within Temptation esiintyi Helsingin Circuksessa 12/2011

Within Temptationin keikka Helsingin Circuksessa todistaa, ettei oopperahevinkään tehon tarvitse kadota livenä esiintyessä. Hevi sujuu ilman sinfoniaorkesteriakin, kunhan esiintyjällä on karismaa. Sitä Within Temptationilta ei tunnu puuttuvan – esitys nostaa yleisön hurmokseen ensimmäisestä biisistä saakka.

Hollantilainen Within Temptation on yksi niistä harvoista bändeistä, joiden levyjä edelleen jaksan ostaa. Ihastuin bändiin kuultuani vuonna 2004 julkaistun The Silent Force -albumin telkkarimainoksessa parin sekunnin pätkän Stand My Groundia, eikä fanius ole vuosien varrella kadonnut mihinkään.

Kuulin WT:n joulukuisesta Suomen-keikasta alkukesästä, jonkin aikaa yhtyeen kuudennen studioalbumin The Unforgiving jälkeen. Forcea seurannut The Heart Of Everything ei inspannut julkaisuaikoihin erityisesti, mutta keväällä julkaistu uutukainen oli jälleen täyttä rautaa.

Naislaulajan vetämän artsisti eeppisen hevibändin rinnastaminen Evanescenceen ja Nightwishiin on helppoa. Muutamista yhteneväisyyksistä huolimatta hollantilaiset lentävät kuitenkin omalla tyylillä. Sharon den Adelin luotsaaman yhtyeen tyyli on vauhdikasta ja sopivan dramaattista sinfonista heviä, johon etenkin tuoreimman levyn kohdalla sekoittuu sopiva ripaus pop-henkistä elinvoimaa. Bändeille ominaiset kitarasounditkin eroavat toisistaan, WT:llä saattaa olla jykevimmät säröt.

Mutta miten onnistuukaan klubikeikalla rockaaminen ilman albumeilla kuultavaa sinfoniaorkesteria ja dramaattista kuoroa? Lyhyesti sanottuna h**vetin hyvin.

Sirkuksessa ei aina tarvitse temppuilla

Sharonin ja soittajien saapuminen Suomeen oli kohdallani erinomainen double whammy: faniuden kohde mielenkiintoisessa paikassa. Olen nimittäin jo pitkään halunnut käydä Helsingin Kampissa sijaitsevassa Circuksessa.

Kiinnitin paikkaan ensi kertaa huomiota reilu vuosi sitten palatessani iltasella Inception-näytöksestä. Pilviä sivelevät valonheittimet vetivät bileväkeä Circukseen cisään, enkä itsekään voinut välttää mielenkiinnon heräämistä.

Eihän Circus mikään kummoinen paikka ole. Sedumaisen koristeellisuuden sijaan paikka muistuttaa sisäfutissaliin bygättyä underground-mestaa. Koruttomasti sisustetut pääsali, parvi ja sivuhuoneet vetävät kuitenkin sisuksiinsa kiitettävät parituhatta ihmistä. Erityiset kehut pitää kuitenkin antaa keikkakansalle, joka automaattisesti muodostaa siistit JONOT baaritiskille. Ei tungeksimista koko tiskin leveydeltä vaan oluen odotusta perin koulumaisessa kurissa. Ihailtavaa toimintaa, vaikka ylihintaisen mallasjuoman jonottaminen turhan pitkään kestääkin.

Within Temptation Island

Circuksesta tiedän etukäteen vain sen, että siellä on parvi ja että siellä tulee helposti  kuuma. Keikan aikana jälkimmäinen epäkohta paljastuu korjatuksi – ei hikikarpaloita missään, vaikka paikka on ääriä myöten täynnä.

Etsiydymme miksaaja-aition taakse, mistä onkin erinomainen suora näköyhteys lavalle. Sopivan päivystyspaikan löydettyämme kuuluu jostain huhu, että bändi aloittaa settinsä puoli yhdeltätoista. Selvästikin hollantilaisten tulisi olla tunnettuja tarkkuudestaan, sillä rock-ooppera alkaa lähes minuutilleen klo 22.30.

Käytyäni vuosia sitten Rammsteinin Hartwallin keikalla osasin arvata, että myös WT aloittaa uusimman albuminsa ekalla (varsinaisella) biisillä. Ja niin, saksalaisten Reise Reisen vanavedessä Within Temptation aloittaa Shot In The Darkilla.

Ja rohkeasti aloittaakin: jo ensimmäisen kappaleen puolivälissä Sharon ojentaa mikrofonia yleisön suuntaan. Harva esiintyjä ottaa yleisöä mukaan lainkaan, tai ei ainakaan ennen keikan puoltaväliä. WT ei kuitenkaan turhia kursaile, ja harvinainen ele kannattaa. Yleisö laulaa hurmoksessa, ja sitä myöten homma onkin sinetöity. Bändi ottaa paikan ja yleisön omakseen saman tien.

The Unforgiving -albumilta kuullaan vino nippu muitakin helmiä, kuten esimerkiksi loistavat vauhtirallit Faster, Iron ja Sinead. Pelkäksi mainospuheeksi keikka ei kuitenkaan jää, vaan parituntinen onkin harvinaisen tasapainoinen sekoitus kaikkia albumeita Mother Earthistä lähtien. Kuullaan niin Angels, Ice Queen kuin Our Solemn Hour‘kin.

Biisejä ei paljoakaan muokata levyversioista, ja onkin ilo huomata, miten hyvin esitykset toimivat ilman taustakööriä. On vain logolla varustettu lava, bändi ja onnistunut klubiresurssein tehty valoshow. Oopperahevi toimii myös ilman oopperaa.

Sharonin ääni on yksi kauneimmista ja persoonallisista, joita tiedän. Hän pääsee korkealle, muttei onneksi laula tarjaturusmaita oopperaa. Tulkintaa ja omistautumista löytyy biisissä kuin biisissä, eikä teho heikenny balladien ja rallien välillä. Livenäkään ääni ei hukuttaudu soitannan alle. Sharon jamittelee biisien tahtiin ja tanssii ajoin jopa niin hienosti, että itsekin tuntuu loppukeikasta transsiutuvan käsiensä ja ranteiden semihippieteerisestä liikkeestä.

Lisäksi Sharon ottaa paljon kontaktia yleisöön. Pari sanaa tulee suomeksi, ja kaunista hymyä viljellään. Ja pakkohan se on myöntää, että Sharon on erinomaisen edustava irma. Ehkä hieman huvittaa tsemppaamisen volyymi, Sharon näyttää jatkuvasti peukkua yleisölle. Saivarrellen voi ajatella positiivisuuden hieman sotivan kohtalokkaita melodioita ja tarinoita vastaan, mutta lopulta koko sali vain täyttyy hyvästä yhteisfiiliksestä. Aivan kuin Sharon sanoittaisi eleillään, miten bändi nauttii juuri näiden biisien esittämisestä ja yleisö niiden kuulemisesta.

New Swedes On The Block

Totta tosiaan, myös bändi tuntuu nauttivan olostaan – siitä todistuksena kaksi encorea ja yltiöpäiset mutta aidoilta tuntuvat kiittelyt keikasta.

Bändin sisäinen fiilis ansaitsee propsit siitäkin, että kaksi kuudesta jäsenestä on vastikään pistetty vaihtoon. Silti kokoonpano esiintyy täydessä synkassa. Circuksessa uudet jäsenet esitellään suomalaisille ensi kertaa, ja jollain tavalla on huvittavaa kuulla uuden kitaristin tulevan Ruotsista.

Länsinaapurihan on varsinainen hevimaa, kun Nightwishin laulaja Anette Olzonkin on ruotsalaista perää. Tästä pääsemmekin muutamaan musiikilliseen detaljiin.

Vasta keikalla huomaan, miten Hand Of Sorrow‘n säkeiden ekat tahdit muistuttavat Nightwishin Deep Silent Completen säkeiden alkua. Jos vähän hakemalla hakee. Äänellisesti Sharon ja Anette lähenevät jollain tasolla toisiaan – Sharon ei siis ota mallia Tarjan oopperakiekumisesta, vaikka kuulemma mezzosopraanon alueella äänteleekin.

Sitten toiseen “vertaisbändiin” liittyvä huomio: jotkut ovat tosiaan verranneet WT:ia jenkkiläiseen Evanesceen. WT pokkaa muuten enemmän Nightwishin suuntaan, mutta kyllähän What Have You Done? kuulostaa kyllä täydeltä Evanescencen Bring Me To Lifen ripoffilta hiljaisten kohtien ja kitarariffittelyiden vuorotteluineen ja nais-mies-duettoineen.

Tottahan toki What Have You Done? kuullaan myös Circuksessa. Tykkään biisistä ihan jees, ja hyvinhän ne vetää. Yksi kummallisuus esityksessä kuitenkin on: Sharon laulaa omat osuutensa livenä, kun taas vierasääni Keith Caputon osuudet tulevat kasvottomana playbackinä. Eikö Sharon millään olisi voinut laulaa yksin koko biisin?

Final Thoughts

Kuten tunnun jo moneen kertaan hehkuttaneeni, keikka on kova ja sekä bändillä että yleisöllä on hauskaa. Kaiken upeuden seasta on vaikea löytää kohokohtia, sillä koko setti tuntuu olevan yhtä loisteliasta hittikimaraa. Vaikken kaikkia lemppareitani pääse kuulemaan, en jää niitä kummemin kaipaamaan.

Yksi tehokkaimmin mieleen jäävistä esityksistä on Sinead. Sharon saapuu pieneltä breikiltä takaisin lavalle kimaltelevaan kultatakkiin sonnustautuneena. Aavistuksen huvittuneena arvelen bändin esittävän materiaalia Michael Jacksonin Off The Wall -aikakaudelta. Ja kas; rumpali alkaa pumpata bassorumpua jumputtavasti kuin iskevässä diskojytässä ikään. Sinead alkaa, ja kertosäkeen alkaessa bändin laulaja ja kitaristit alkavat rivissä pomppia hyvin harjoitellun mutta jotenkin vaikuttavan oloisesti.

Emotionaalinen kliimaksi saavutetaan encoren päätteeksi, kun bändi otattaa itsestään yhteiskuvan yleisön kanssa. Viimeinen silaus yhteishengen luomiselle.

Siispä summa summarum: keikka oli loistava, biisivalinnat 95-prossaisesti oivallisia, bändin energia valloittava, tunnelma erinomainen. Niin, ja on se Sharon nätti.