Vertailussa Blade Runnerin eri versiot ja elokuvan inspiroinut kirja
Päivitys 09/2017: Lue, mitä tapahtuu jatko-osassa Blade Runner 2049
Vuonna 1982 ensiesityksensä saanut Blade Runner (tai ehkä sen ohjaajan versio, joka julkaistiin noin 10 vuotta myöhemmin) on yksi kaikkien aikojen arvostetuimmista tieteiselokuvista. Monilta on kuitenkin näkemättä scifi-klassikon parjattu alkuperäisversio ja kirja, johon elokuva perustuu.
Palkkionmetsästäjän ja poliisin sekoitus Rick Deckard lähetetään tuhoamaan karkuteillä olevia androidia, ihmisen kaltaisia työläisrobotteja. Metsästäessään pahiksia Rick kohtaa Tyrell-yrityksessä työskentelevän hyvisandroidi Rachaelin, josta hän kiinnostuu enemmänkin kuin vain työmielessä. Lopulta Rickin onnistuu tuhota kaikki Roy Battyn johtamat pahikset.
Ridley Scottin ohjaamaa mestarillista androidijahtia maustavat komeat ja moneen kertaan matkitut visuaaliset tehosteet sekä Vangeliksen ainutlaatuinen elektroninen soundtrack. Elokuvassa Harrison Fordin esittämä Deckard (joka viime kesänä pääsi Digilluusion Top 10 Hyvikset -listalle) joutuu kyseenalaistamaan, missä kulkee koneen ja ihmisen raja – ja sen, onko hän ehkä itsekin androidi…
Lue myös: Deckard ja Gaffin muistot
Blade Runner on yksi ehdottomista lempparielokuvistani. Rakkaus syttyi jo joskus ala-asteella, vaikken tuolloin kaikkia elokuvan koukeroita tajunnutkaan. Melankolinen futurismi teki kuitenkin lähtemättömän vaikutuksen.
Vuosien saatossa ymmärrys lisääntyi, mutta tavallaan yksi asia aina haittasi fanitusta: olin nähnyt 90-lukulaisen ohjaajan version, mutten paljon sekä ohjaajan että fanien parjaamaa alkuperäistä teatteriversiota. Lisäksi kirja, johon Blade Runner pohjautuu, oli jäänyt lukematta.
Seikat on nyt kuitenkin korjattu, ja onkin aika tutkailla, miten eri versiot Rick Deckardin seikkailuista eroavat toisistaan.
Päivitys 2020: Tässä arvostelu Blade Runnerin alkuperäisestä teatteriversiosta.
Lammasfarmari
Ihmisyyden ja keinoälyn eroavuuksia tutkiva, film noir -henkinen kyberpunk-elokuva pohjautuu Philip K. Dickin teokseen Do Androids Dream Of Electric Sheep? Olen aina silloin tällöin etsinyt teosta tuloksetta, kunnes viime syksynä tärppäsi.
Yllätyin positiivisesti huomatessani, miten hyvin Blade Runnerin juoni noudattelee kirjaa. Hahmot pysyvät melko pitkälle samoina, ja muutama kohtaus siirtyy elokuvamuotoon lähes sanatarkasti. Usein elokuvat ottavat suuriakin vapauksia tulkinnoissaan – esimerkkinä vaikkapa Jurassic Park ja sen jatko-osa Kadonnut maailma, joiden valkokangasversiot ovat vallan etäällä Michael Crichtonin kirjoituksista.
Toki Scott tiimeineen tekee paljon muokkauksia Dickin visioon, vaikka juonen perusraamit yhtenevätkin. Kirjassa tapahtuma-aika on vuosi 1992 eikä 2019; Deckard on naimisissa Iran-nimisen naisen kanssa; Rachael ja muut androidit ovat kirjassa ROSEN-yrityksen tuotantoa. Androidit ovat elokuvassa enemmän uniikkeja kuin kirjassa, jossa Rachael ja Pris ovat samaa mallia. Androideja testataan Voigt-Kampf -testin eikä Voight-Kampff -testin avulla.
Iranin ohella “uutena hahmona” tavataan palkkionmetsästäjä Phil Resch, jonka Deckard kohtaa outojen sattumusten kautta. Elokuvassa käärmeen kanssa tanssijana esiintyvä androidi onkin oopperalaulaja, joka passittaa Deckardin poliisiasemalle päästäkseen tästä eroon. Deckard viedään oudolle poliisiasemalle, joka paljastuu androidien johtamaksi. Hänen kuitenkin onnistuu paeta Reschin kanssa.
Teoksen erikoisin ja samalla epäuskottavin juttu on kone nimeltä mood organ, jonka avulla käyttäjä voi napin painalluksella hallita omia tunnetilojaan. Heti kirjan alussa kikkaillaan aivan liian paljon aivan liian spesifeillä tunnetiloilla.
Koneen kautta ihmiset pystyvät kokemaan eräänlaisen virtuaalisen sielunvaelluksen sulautumalla yhteen maagisen Wilbur Mercerin kanssa. Mercerin ja mercerismin, Maan uuden pääuskonnon, alkuperä on yksi kirjan tärkeimmistä sivujuonista Rickin ja Rachaelin suhdekemian ohella. Kaikkien fanittama 24/7-viihdeohjelma lupaa paljastaa totuuden mercerismin takana.
Kaikkinensa kirjassa kulkee enemmän sivujuonia suoraviivaisemmin etenevään elokuvasovitukseen verrattuna. Toinen merkittävä sivujuoni on… lammas. Dickin dystopiassa eläimet ovat harvassa, ja Deckard haaveilee aidon lampaan ostamisesta nykyisen sähköisen tilalle. Aidon eläimen omistaminen on niin kewl, että Rosenitkin yrittävät lahjoa Deckardia pöllöllä, jonka väittävät olevan aito (elokuvassahan pöllön feikkiys myönnetään heti). Deckard aikoo ostaa lampaan palkkiorahoillaan kuolattuaan elikon iPadin tapaisen mobiililaitteen kautta.
Karkuriandroidit asustavat hylätyssä talossa J.R. Isidoren luona. Huomattavasti isommassa roolissa oleva, “chicken headiksi” ja “specialiksi” monesti haukuttu J.R. on terveydentilansa vuoksi joutunut jäämään Maan päälle vaikka monet muut, niin sanotut normaalit ihmiset ovat suunnanneet asuttamaan ulkoavaruuden planeettoja.
Myös Blade Runnerissa puhutaan kolonisaatiosta, mutta elokuvan maailma tuntuu kärsivän vain saasteen takia, kun taas kirjassa ympäristön rapistumisen mainitaan johtuvan World War Terminukseksi kutsutusta ydinsodasta. Maan päälle jääneitä vaivaa saasteiden ohella romu eli kipple ja sen edustama, hmh, aate:
Kipple is Dick’s reflection on the nature of accumulated stuffs. More than just clutter, Kipple is a spiritual and transcendent reflection of humanity’s desire to collect commodities and then let them degrade and degenerate as they collect. Kipple is worthless, but it is also dangerous because it builds on itself and it encourages and causes everything around it to degrade as well.
Gradesaver.com
Juonet nivoutuvat lopulta yhteen Deckardin tehdessä selvää kohteistaan. Seikkailun päätteeksi Deckard kokee filosofisen oivalluksen luonnosta, robotiikasta ja kaikesta. Kirjassa tapahtuu paljon ja kiitettävän monella tasolla, mutten jaksa innostua teoksesta yhtä paljon kuin myöhemmästä elokuvasovituksesta. Tarina on vakava ja siinä luodataan syvällisiä ajatuksia, mutta jonkinlaisen tunnelaatikon esittely heti tarinan alussa tuntuu vähän jumping the shark -jutulta, jonka jälkeen on vaikea ottaa maailma täysin todesta.
All those stupidities are lost… like tears in rain…
Toinen pitkään elätelty Blade Runner -toiveeni on ollut alkuperäisen teatteriversion näkeminen (sivusinhan aihetta jo viime keväänä). Viimein vuodenvaihteessa sain käsiini alkuperäisen teatteriversion, ja niinpä saan ahdettua tähän blogikirjoitukseen kaiken toivomani.
Blade Runnerista on vuosien saatossa julkaistu lähemmäs kymmenen eri versiota, mutta arvostetuin lienee Ridley Scottin muokkaama Director’s Cut. Muutama vuosi sitten julkaisu Final Cut on remasteroitu versio Director’s Cutista eli käytännössä täysin sama leffa.
Ohjaajan versio eroaa merkittävästi kymmenen vuotta aiemmin julkaistusta alkuperäisestä harvinaislaatuisesti karsimalla paljon löysiä pois. Yleensähän ohjaajan versioissa on ylimääräisiä tai pidennettyjä kohtauksia.
Scott joutui vääntämään kättä useaan otteeseen Blade Runneria kuvatessaan. Ikävimmät kapulat rattaisiin tuottajat heittivät pakottamalla mukaan muun muassa kertojan äänen, joka tekisi elokuvasta helpommin lähestyttävämmän. Scott soti tätä ja monia muitakin muutoksia vastaan tuloksetta – samoin Ford, joka tarkoituksella esitti pakotetun ääniraidan mahdollisimman huonosti siinä toivossa, ettei sitä voitaisi käyttää.
Poistamalla vaivaiset kaksi elementtiä Scottin onnistuu muokata elokuva perinpohjaisesti paremmaksi. Itse asiassa olin luullut, että ohjaajan versiossa olisi paljon uusia kohtauksia alkuperäiseen verrattuna. Toisin kuitenkin kävi, ja about ainoa lisäys on yksisarvista hevosta kuvaava unijakso.
Sen sijaan kaksi ainesosaa on oikeutetusti leikattu pois. Kertojan ääniraita onkin tosiaan naurettavan aneemisesti purkitettu, ja spiikkien sisällöt onnistuvat tyhmentämään elokuvaa aika totaalisesti. Kaikki vähänkin scifistinen selitetään puhki: “Gaff puhui kaupunkikieltä, minäkin osasin sitä / Ammeesta löytynyt ei ollut androidin osa, sillä androideilla ei ole suomuja / Kävin vessassa, siellä haisee.”
Toinen merkittävä ero versioiden välillä on onnellisen lopun poistaminen ohjaajan versiosta. Tuottajat pakottivat alkuperäiseen lopun, jossa Rachaelillä ei olekaan samanlaisia elinajan rajoituksia kuin muilla androideilla. Niinpä Rick ja Rachael lähtevät he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti -tyylisesti matkalle jonnekin Hohdon jämämatskuista pöllittyyn metsikköön.
Sen sijaan Director’s Cut päättyy Rickin ja Rachaelin astuessa hissiin paetakseen Rachaelin mahdollisilta jahtaajilta.
Gaffin lattialle jättämä, yksisarvista esittävä origami paljastaa Rickille myös hänen (ja oman tulkintani mukaan myös Gaffin) olevan androidi. Yksisarvinen kuvastaa kaikkien androidien mieleen istutettua muistoa. Ilman onnellista loppua ja voice-overia Blade Runnerin Director’s Cut on paljon dramaattisempi ja vainoharhaisempi – siis huomattavasti parempi kuin alkuperäinen.
One more kiss, dear?
Vuosien saatossa Blade Runner on noussut yhdeksi kaikkien aikojen arvostetuimmista tieteiselokuvista, ja syystä. Sen melankolinen future noir -atmosfääri on ainutlaatuinen, hahmot ja heidän välisensä suhteet ovat kiehtovia, ja visuaalinen ilme täysin omaa luokkaansa.
Ford esittää Deckardia ivallisesti ja vakavasti, eikä todellakaan sorru samoihin aikoihin suosittujen Indiana Jonesin ja Han Solon veitikkamaisten roolien toistamiseen. Myös muu näyttelijäkatras hoitaa hommansa kotiin hienosti.
Rutger Hauer tekee loistavaa työtä androidien johtajana Roy Battynä. Blade Runnerin jälkeen hän kuitenkin päätyi tekemään nippukaupalla B-leffoja. Onneksi ura on viime vuosina lähtenyt uuteen nousuun Batman Beginsissä ja Sin Cityssä. Rachaelin esittäjä Sean Young on hänkin erinomainen ja persoonallinen, ja olisi ansainnut parempaa kuin sivuroolin Ace Venturassa. Prisin hahmosta en kuitenkaan erityisemmin pidä (osaltaan Daryl Hannahin takia), ehkä hahmon mitäänsanomattomuuden takia.
Muiden kuin nörttipoikien keskuudessa Blade Runner jakaa varmasti mielipiteitä. Yksi fanittaa, toinen ei ymmärrä pölkäsen pölähtävää. Saa nähdä, miten paljon tuleva jatko-osa jakaa kuolaavien fanipoikien mielipiteitä.
Jonkun supersuositun leffan tai leffasarjan jatkaminen vuosien tauon jälkeen tuntuu harvoin onnistuvan – nähtiinhän se jo Indiana Jonesien, Star Warsien ja Die Hardienkin kohdalla. Onneksi Ridley Scott palaa ohjaamaan ja mitä todennäköisimmin tuottamaan. Jaksaa vähän uskoa, että elokuvasta voi tulla oikeasti hyvä. Fordinkin paluu rooliinsa vaikuttaa suht todennäköiseltä.
Lopuksi vielä summa summarum: mikä versio Philip K. Dickin robo-oopperasta on se paras?
Koettuani viimein myös Blade Runnerin alkuperäiset versiot joudun edelleen antamaan parhaan version tittelin vuoden 1992 Director’s Cutille. Se keskittyy alkuperäisen tarinan olennaisiin elementteihin, eikä tyhmennä sitä selittelemällä liikaa. Se jättää tilaa tulkinnalle niin, että katsoja voi todella “uppoutua” elokuvan maailmalle.
Viimein olen lukenut Dickin teoksen ja nähnyt leffateattereissa nähdyn vuoden 1982 originaalin. Olen nähnyt asioita, joita et voi uskoa. Taistelualuksia liekeissä Orionin tähtivyöllä. C-säteitä välkehtimässä Tannhauserin portin ympärillä. Kaikki nuo hetket ovat katoavaisia, kuin kyyneleet sateeseen.
4 comments