Tulkinta Blade Runnerista
Kuin kohtalon johdattamana sain käsiini lukion mediakurssia varten laatimani arvostelun Blade Runner -tieteisklassikosta. Eeppinen teksti on tiettävästi keväältä 2001 eli vähän ennen Hiipivää Kerkkoa, joten löydös sopii oivasti Film Februaryä varten vastikään kirjoittamani Blade Runner -analyysin rinnalle. Olkaa hyvät.
Vuonna 1982 kyberpunk-tieteiselokuvat löivät itsensä lopullisesti läpi, kun Ridley Scottin huikea tulevaisuuden visio Blade Runner ilmestyi teattereihin. Kyseessä on futuristinen Frankenstein-mukaelma, joka kyseenalaistaa ihmisen jumaluushaaveet robotin alkaessa tuntea.
Eletään vuotta 2019, jolloin on aina yö. Sade runtelee synkeää Los Angelesin Chinatownia. Tarina alkaa siitä, kun joukko ihmismäisiä robotteja eli replikantteja karkaa orjatöistään, ja heitä tuhoamaan lähetetään Harrison Fordin esittämä Rick Deckard. Tutkimusten aikana hän tutustuu lumoavaan replikantti Rachaeliin, joka ei tiedä olevansa robotti.
Kaikkia replikantteja yhdistää halu vapautua ihmisten ikeestä kun selviää, etteivät he itse ole luonnontuotteita. Kapinointia rajoittaa kuitenkin neljän vuoden maksimaalinen elinaika, joka on säädetty mahdollisten tunnevasteiden varalta. Varsinaisen karkurikoplan johtaja Roy Batty yrittää taistella kohtaloaan vastaan, ja isännältään karkaava Rachael päätyy Deckardin ovelle.
Blade Runnerin yleistunnelma on synkkä ja hidastempoinen. Elokuva on huikeine lavasteineen visuaalinen painajainen, joka hengästyttää jo ensi kuvista lähtien. Toteutus nojaa tarinan lailla vahvasti ristiriitoihin. Kamera ei liiku lähes ollenkaan, mutta niin tehdessään kamera-ajot saavat katsojan huokaisemaan haltioituneena. Myös musiikkia hyödynnetään persoonallisesti, sillä useimmista toimintakohtauksista on musiikki jätetty kokonaan pois. Ja vaikka kuinka ahdistavan moderni vuosi 2019 olisikin, käyttävät monet ihmisistä 1900-luvun alkupuolelta vaikutteita saaneita vaatteita.
Liiankin usein elokuville käy niin, että juoni jää efektien rinnalla taka-alalle. Scottin ohjaustyö on kuitenkin virkistävä poikkeus tässäkin asiassa.
Elokuvan vahvuus piilee nimittäin sen hahmoissa ja verkkaisessa tilanteiden kehittelyssä. Blade Runner elää ihmisen ja tietokoneen rajavyöhykkeillä kääntämällä niiden roolit ylösalaisin: ihmiset ovat enimmäkseen yksiulotteisia irvikuvia, kun taas replikantit muuttuvat hetki hetkeltä inhimillisemmiksi – ne raivoavat, nauravat ja lopulta jopa itkevät.
Päähahmoja yhdistää kuitenkin heidän eräänlainen kaksinaamaisuutensa: Deckard on aluksi itsevarma, mutta androidin tavatessaan hän alkaa hutiloida ja pelätä. Roy Batty on rauhallinen, mutta tappaessaan hän muuttuu hillittömäksi pedoksi. Samoin käy replikantti Prisille (Daryl Hannah), joka piilottelee kykyjään ujon ja lapsekkaan viattomuutensa alla.
Vivahteikkaan elämyksen nautinnollisin osa-alue on kuitenkin Deckardin ja Rachaelin suhteen hidas kehittyminen. Robotti löytää turvan metsästäjänsä kodista, jonka isäntä pakottaa Rachaelin tuntemaan, rakastamaan. Kylmästä replikantista kehittyy ujo mutta vapautunut nainen. Varsinkin Ohjaajan versiojättää elokuvan lopun ja suhteen jatkumisen avoimeksi, mikä vahvistaa mystisen elokuvan utopiaa ja arvoituksellisuutta.
Kunnon hahmoa ei kuitenkaan syntyisi ilman kyvykästä roolin esittäjää. Blade Runneriin on valittu joukko hienoja näyttelijöitä, joista tunnetuin lienee Harrison Ford. Hän hoitaa roolinsa tyylilleen ominaisen rennosti ja luonnollisesti, mutta nautinnollisempia katseluhetkiä tarjoavat keskeisimpien replikanttien – Royn ja Rachaelin – esittäjät.
Yleensä B-luokan toimintaelokuvissa esiintyvä Rutger Hauer saa irrotella Battyn roolissa, joka on elokuvan tunteikkain esitys. Sean Young Rick Deckardin rakastettuna on taas jo fyysisesti lumoava, mutta Rachaelin roolissa neitokainen tekee eleettömyydestä taidetta. Yhdessä näyttelijäkaarti saa nostettua tarinankerronnan täysin uudelle tasolle, jolla vihollistenkin yhteistyö on saumatonta.
Blade Runner on aikamme suurimpia klassikoita, sillä se ei ole vain tavallinen tieteiselokuva vaan kriittinen, psykologinen tutkielma rappeutuvasta teknoihmismielestä ja sen jumaluuskuvitelmista. Ristiriitojen kautta se paljastaa jonkinlaisen suuren totuuden nyky-yksilön teknologiariippuvaisuudesta. Blade Runner on harvinainen elokuva, sillä vanhenemisen sijaan sen visio on tosimaailman kehittyessä aina vain ajankohtaisempi.
Bonus 2020: Arvostelin myöhemmin Blade Runnerin alkuperäisversion.