Kuudennen Painajainen Elm Streetillä -elokuvan oli tarkoitus viedä päätökseen unien avulla ihmisiä tappavan Freddy Kruegerin verinen saaga. Elokuvan otsikkoon ahdettiin oikein tupla-annos juonipaljastuksia antamalla leffalle nimeksi Freddy’s Dead: The Final Nightmare, jotta saataisiin kunnolla iskettyä naulat arkkuun.
Onneksi tempaus ei estänyt alkuperäisen Painajaisen luojaa Wes Craveniä tekemästä sarjalle kunnollisen päätösosan muutama vuosi kutosen julkaisun jälkeen.
Vaikka tiedänkin suuren osan Freddy-leffoista olevan suht törttöjä, olen suuri Elm Street -fani, jota kuutososan katsominen lähes hävettää. Elokuva alkaa suht lupaavasti, mutta juoni vilitsee siihen tahtiin Jump The Shark -hetkiä, että koko homma menee ihan farssin puolelle. Ei moiseen sekoiluun olisi voinut hommaa jättää.
Veitsikäden kuudenneksi seikkailuksi olisi ollut tarjolla toinenkin vaihtoehto, joka kuulostaa itse asiassa mielenkiintoiselta. Itsensä Peter Jacksonin kynäilemässä hylätyssä tarinassa Freddy on menettänyt voimansa, minkä turvin paikallinen nuoriso on ottanut harrastuksekseen käydä unimaailmassa pahoinpitelemässä edesmennyttä arpinaamaa:
- Jackson’s script was said to be called ‘A Nightmare on Elm Street: The Dream Lover’, and the supposed concept was that Freddy had become so weak in the dream world that teens made a game out of going into the dream world and beating up Freddy. But when Freddy regains enough power to take a boy’s father hostage in the dream world, the boy must go there one last time to save his dad. (Wikipedia)
Kiintoisan konseptin sijaan saimmekin camp-henkisen dystopiatarinan, jossa Freddyn selitetään saaneen maagiset voimansa jonkinlaisilta lentäviltä unisiittiöltä? Aika kovaa.
Kuten tuli mainittua, Craven palasi luomuksensa pariin vielä kerran saattaakseen sarjan kunniallisesti päätökseen. Itse asiassa Cravenin suunnitelmana ei alunperinkään ollut, että ykköselle tehtäisiin jatko-osia, mutta tuottajat pakottivat kuvaamaan ykköseen cliffhanger-lopetuksen. Siitä asti Craven on selvästikin aina pyrkinyt lopettamaan sarjan ohjaajan pallille istuessaan – ennen seitsemättä elokuvaa sarjan kolmannen osan olisi kuulunut jo pistää piste koko kauhuepookille.
Toisaalta siinä tapauksessa Renny Harlinilta olisi jäänyt saamatta palkkasekki Elm Street nelosen ohjaamisesta.
Tietyllä tavalla olen fanittanut Freddy-leffoja jo ennen niiden näkemistä. Lapsena tuli aina pläräiltyä R-Kioskin videovuokraamon esitteitä, joissa yhdessä vaiheessa oli tosi usein listattuna Freddy-leffat kuvien kera. Poseeraukset olivat pikkupojan silmissä ällöttäviä mutta kiehtovia.
Sittemmin olen katsonut kaikki seitsemän alkuperäiseen sarjaan kuuluvaa elokuvaa. Ensimmäisen osan jälkeen lempparini on kolmonen. Seiskalla kestää turhan pitkään päästä kunnolla käyntiin, mutta loppupuolikas onkin sitten täyttä rautaa. Kakkonenkaan ei ole ihan niin huono kuin väittävät, ja onhan noissa muissakin leffoissa hetkensä.
Painajainen Elm Streetillä oli suuri kassamenestys, joten tietenkin sille piti tehdä jatko-osa, joka sekin menestyi paremmin kuin hyvin. Itse kuitenkin suhtauduin tähän ensimmäiseen jatko-osaan hyvinkin nuivasti aikoinaan, sillä sillä ei tuntunut olleen mitään tekemistä varsinaisen Elm Street -kaanonin kanssa, mikä teki siitä aikoinaan mielestäni todella huonon. Nyt, toisella katselukerralla osin tiesin jo mitä odottaa ja siten maistuikin vähän paremmin, mutta ei tämä silti päässyt lähellekään ensimmäisen osan tunnelmaa.