Guilty Pleasures: TOP 10 euroviisusuosikkiani

Kaikkien aikojen euroviisut?

Vaikka biisit ovat yleensä joko superlapsellisia purkkapop-ralleja tai yliteatraalisia balladeja, on Eurovisionin laulukilpailussa aina se oma latauksensa. Toisiinsa sekoittuvat tusinabiisit, teatraaliset lyriikat ja räikeät ylilyönnit annetaan anteeksi, koska ne kuuluvat Euroviisujen henkeen.

Olen nauttinut euroviisuista pienestä pitäen, ja lauantaina järjestettävän viisufinaalin kunniaksi listasin henkilökohtaisen kaikkien aikojen edustuskappaleiden kymmenen kärjen.

Euroviisut ja kisan fanit saavat helposti lokaa niskaansa, mutta on kuitenkin syytä panna merkille laulukilpailun historiallinen merkitys. Mantereen toipuessa toisesta maailmansodasta eurooppalaiset viestintäviranomaiset järjestivät kansainvälisen viihdekilpailun tuodakseen maat uudelleen yhteen.

Kisa toimi hyvänä länsimaisena propagandavälineenä, kun iloiset schlagerit vuotivat rautaesiripun itäpuolle viestinä paremmasta elämästä toisella puolen muuria. Eurovisionista tuli tärkeä myös seksuaalivähemmistöille, jotka eivät kotimaassaan muuten voineet tuoda suuntautumistaan avoimesti esille.

Palopuhe tuskin tässä vaiheessa auttaa minua pelastamaan kasvojani, joten on aika sukeltaa syyllisten nautintojen maailman. Tässä ovat kymmenen viisusuosikkiani.

#10 Tu Te Reconnaîtras (Luxemburg 1973)

Anne-Marie Davidin esittämässä kappaleessa on vanhan koulun schlager-tenhoa vaikka muille jakaa – todella mahtipontinen sävellys.

Lavaesiintymisessä tiivistyy hienosti ajan henki tuotannollisesta näkökulmasta. Kamera leikkaa artistista vain välisoiton ajaksi, muuten laulajaa kuvataan samasta kulmasta koko biisi. Ennen ei tarvinnut kamera-ajoilla paljon kikkailla – karismaattiset esiintyjät pystyivät pitämään katsojan otteessaan ihan omalla taidollaan.

#9 Nocturne (Norja 1995)

Täytyy myöntää, että kuulin Secret Gardenin voittokappaleen ensi kertaa Tanssii Tähtien Kanssa -ohjelmassa. Suurelta osin instrumentaaliosuuksilla pelaava biisi on eteerisyydessään erittäin poikkeuksellinen kappale. Riisuttu, kaunis, pysäyttävä.

Samalla vähäsanaisuudella mutta heikommalla kisamenestyksellä ratsasti muutama vuosi Nocturnen jälkeen myös suomalainen Edea, jonka Aava-kappaleessa oli vain kuusi sanaa. Suomella on siis hallussaan viisuskabojen vähäsanaisuuden ennätys. Edellinen ennätyksen haltija oli Belgia vuoden 1983 edustusbiisillään, jossa oli 11 sanaa.

#8 Carry Me In Your Dreams (Albania 2009)

Monelle Kejsi Tolan esittämä konejumputus voi kuulostaa ihan tusinakamalta. Lavaesityskin on suorastaan ärsyttävän kökkö kummallisine koreografioineen, miimikkokääpiöineen ja liskomiehineen. Itse biisi kuitenkin paranee parin kuuntelukerran jälkeen ja etenkin kertosäe jyskyttää koukuttavasti. Carry Me In Your Dreams on yksi harvoista viisubiiseistä, joita kuuntelen vielä näin monen vuoden jälkeen.

#7 The Voice (Irlanti 1996)

En yleensä innostu tällä tyylillä alkavista Facebook-statuksista, mutta se tunne, kun kuulin Irlannin voittokappaleen vuodelta 1996 ensi kertaa…

Eimear Quinnin äänessä oli jotain pysäyttävää ja melodiassa päättäväistä kohtalokkuutta. Vuosia myöhemmin osa alkuperäisestä tenhosta on kadonnut, mutta vaikuttavaa kamaa silti.

#6 Nel Blu Dipinto Di Blu (Italia 1958)

Kansainvälisesti lisänimellään Volare! paremmin tunnetun klassikon alkuperä tuli täytenä yllätyksenä: vaikka biisi on tuttu jo lapsuudesta, sain vasta aikuisena tietää Domenico Modugnon edustaneen Italiaa sen tahtiin. Jos lista olisi koostettu pop-musiikkivaikutuksen perusteella, olisi Domenico ehdottomasti kärkisijoilla. Straight up classy.

#5 What’s Another Year (Irlanti 1980)

“Mr. Eurovision” Johnny Logan on kolmella voitollaan yksi viisuhistorian suurimmista tähdistä. What’s Another Year kuulostaa kaihoisalle rakkauslaululle, mutta kuulemma biisin säveltäjä kuvailee siinä oman isänsä surutyötä vaimon kuoltua. Kuulin biisistä ensi kertaa ostos-tv:n (!!!) kasarimusakokoelman mainoksessa ja tykästyin välittömästi kertsin melankoliaan. Biisi toimisi varmasti hyvin myös vähän slovarimpana versiona.

#4 Complice (San Marino 2008)

San Marinon ensimmäinen osallistumiskerta ei onnistunut toivotulla tavalla. Miodion edustusviisu jäi tylysti oman semifinaalieränsä jumboksi, vaikka olisi ehdottomasti ansainnut paikan finaalissa. Slovari olisi tuonut tervetullutta vaihtelua viisuihin – olisipa ollut jotain muutakin kuin konehumppaa tai suurten diivojen balladeja. Komean kertsin seessomusikaa-kohtaa voi helposti laulaa siansaksamaisesti mukana.

#3 Fantasiaa (Suomi 1983)

Ami Aspelundin hopeapukuisine butlereineen esittämä hatunnosto suomalaiselle schlager on ehdottomasti yksi parhaista suomalaisista edustusbiiseistä kautta aikojen (miksipä se muutenkaan tällä listalla olisi?). Vaikka kertosäkeessä mainitaan muun muassa jarruvalot ja koira, on se todella iskevä.

Suomalaiset uskovat turhan hanakasti Euroviisujen olevan laulukilpailu, ja lavashown merkitys menestykselle unohtuu. Amin kohdalla melodiassa on kuitenkin niin paljon intensiteettiä ja voimaa (ja tyylikäs, euroviisuihin ehdottomasti kuuluva modulaatio), että parilla keinuvalla sivuttaisaskeleellakin voi päästä kärkikymmenikön tuntumaan.

#2 Kaelakee Hääl (Eesti 1996)

Maarja-Liis Iluksen ja Ivo Linnan duetto on omalla kohdalla yksi mielenpainuvimmista esityksistä.

Lavashow ei sinänsä hetkauta, mutta melodia soljuu kauniisti. Muistan hyvin kuunnelleeni biisiä kerta toisensa jälkeen repeatillä, kun äitini kiikutti töistään kotiin biisin promosingleversion.

Näin jälkikäteen ajateltuna teini-ikäisen neitokaisen ja keski-ikäisen kulmapubin darts-mestarin lykkääminen yhteen rakkauslaulua duetoimaan tuntuu vähän kyseenlaiselta, mutta onneksi kaksikko ei laulakaan biisiä toisilleen.

Eestikeelestä ei tule kovin usein mietittyä, että se olisi erityisen kaunista (joskei myöskään millään tavalla rumaa), mutta ainakin lauluissa se kuulostaa todella kiehtovalta.

#1 Is It True? (Islanti 2009)

Suosikkieni listan kärkeen nousee Islannin oman Johanna Kurkelan kertomus karille ajautuneesta rakkaudesta. Kuvankaunis Yohanna laulaa balladin virheettömän puhtaasti fantasiahenkisten pilvianimaatioiden kuljettaessa yleisöin kaukaiseen satumaailmaan. Esitys on kaikkinensa todella tyylipuhdas suoritus, kun esiintyjät eläytyvät biisiin mutteivät sorru vetämään överiksi. Tässä on jotain lumoavaa.

The Show Must Go On

Tarpeetonta ehkä sanoa, mutta odotan huomista semifinaalia (jossa Suomen Krista Siegfrids esiintyy) ja lauantain finaalia innolla. Kristan biisi ja “Team Ding-Dongin” energia ovat varmasti kovaa kamaa viisulavalla, ja toivon Suomelle hyvää menestystä.

Muiden maiden edustuskappaleiden kuuntelun jälkeen on optimistinen olo. Perinteinen sekoitus voimaballadeja ja konepoppia tuntuu tänä vuonna muuten turhankin tasapaksulta. Biiseistä puuttuu se viimeinen yty ja popituksetkin ovat suurimmaksi osaksi aika downtempo-kamaa. Ehkä Kristan onnistuu siksikin nousta esiin.

Itse asiassa Pohjoismailla on kautta linjan kelpo edustus, ainakin biisien puolesta. Joukosta erottuvat myös Hollanti, Ranska, San Marino ja muutama muu. Saa nähdä, millaisilla sirkusesityksillä kappaleita väritetään.

Viime vuosina varma avain menestykseen on ollut oman maan kansallisperinnön yhdistäminen nykymusiikkiin. Hyvänä esimerkkinä toimii esimerkiksi venäläinen mummolauma, joka taannoin paistoi rieskaa teknobiitin tahtiin.

Tänä vuonna puhtaita dance pop -rallatuksia on mukana verrattain vähän (vaikka tottakai mukana on pakollisia dubstep-kikkailuja, ja varmasti lähes kaikissa biiseissä on yhä jotain synteettistäkin soundia), mikä saattaa olla ihan positiivinen suuntaus. Olisiko Euroviisujen perussoundi pitkästä aikaa murroksessa?

Edellinen tunnustus Guilty Pleasures -sarjassa: George Michaelin ‘Fastlove’