Arvostelussa Kauhun yö (Fright Night, 1985)

Kauhun yö ei tiedä, onko se kauhua vai komediaa

Tom Hollandin ohjaama Fright Night eli Kauhun yö on yksi 1980-luvun kuuluisimpia kauhuelokuvia. Kulttimaineestaan huolimatta se on yllättävän laahaava ja tyyliltään epätasainen teos.

Juoni

Kauhuleffoja fanittavan teinipojan Charleyn naapuriin muuttaa uusia asukkaita, ja hän alkaa epäillä yhden heistä olevan vampyyri. Kukaan ei tietenkään meinaa uskoa, kunnes vampyyri alkaa vainota Charleya ja tämän lähipiiriä.

Charley (William Ragsdale) hakee apua televisiossa kauhusarjaa juontavalta Peter Vincentiltä (Roddy McDowall), koska… noh, käsikirjoitus vaatii. Charley ei ilmeisesti ole penaalin terävin kynä koulussa, mutta come on – kuka teini-ikäinen uskoisi näyttelijän olevan oikeasti vampyyrintappaja?

Aivan kuin kaikki muutkin, julkkis pitää koko juttua hölynpölynä. Hän lähtee kuitenkin mukaan leikkiin saadakseen rahaa.

Vähitellen jengille selviää, että nyt on tosi kyseessä. Vampyyri alkaa vainota Charleya, mutta tyytyy lähinnä stalkkaamaan ja muuhun pelleilyyn. Hän tappaa leffan aikana useita ihmisiä, joten en ymmärrä, miksi hän leikittelee teinipojan kanssa.

Jutellaanpa muutenkin tästä vampyyristä. Kuka tämä Jerry oikeasti on – ja hei oikeasti: onko pahiksen nimi JERRY?! Verrataanpa muihin klassisiin vampyyreihin. On Dracula, Lestat… ja Jerry!

Ohkaiset hahmot eivät kiinnosta

Jerryn hahmo jää hyvin ohkaiseksi. Kaveri vain syö omenaa JOKA KOHTAUKSESSA ja naureskelee kaverinsa kanssa ihmisten hölmöilylle. Jerrylle ei rakenneta kummoista taustatarinaa, eikä hän pääse edes viljelemään eeppisiä onelinereita. 

Sama yksiulotteisuus vaivaa muitakin hahmoja. Charleylla ei ole elämässään koulumenestystä vaativampia haasteita tai henkistä kasvua – hänhän on valmis alusta alkaen nappaamaan Jerryn, eikä siis nouse pohjalta suureksi sankariksi. Charleyn paras kaveri muuttuu vampyyriksi, mutta on sen jälkeen entistä rasittavampi sekopää.

Peter Vincent ymmärtää, että hänen pitää taistella pahoja voimia vastaan, mutta on silti aina peloissaan, kun jotain tapahtuu. Lisäksi McDowall ylinäyttelee roolissa. Aivan kuin ohjaaja olisi sanonut Ragsdalle kyseessä olevan vakava kauhuleffa ja McDowallille pelkkää campiä.

Ainoa vähän mielenkiintoisempi hahmo on Charleyn tyttöystävä Amy, jota esittää Pulmusistakin tuttu Amanda Bearse. Amy ujostelee intiimijuttuja, mutta antautuu lopulta Jerrylle, tavallaan kasvaa aikuiseksi naiseksi.

Jerry kiinnostuu Amystä, koska ilmeisesti tämä muistuttaa Jerryn vanhaa heilaa. Kaksikko kohtaa toisensa yökerhossa, kun Amy lumoutuu Jerryn edessä ja alkaa tanssia tämän kanssa viettelevästi. Samalla Charley yrittää vakuuttaa poliisia yliluonnollisesta vaarasta ties kuinka monetta kertaa.

Fright Nightin score

Soundtrackiltä löytyy tunnelmallista kuunneltavaa. Scoresta vastaa Brad Fiedel, mies Terminator-tunnarin takana. On ilo kuulla häneltä jotain täysin erilaista, huomattavasti melodisempaa kuin se ikoninen “tu-tum-tum-tu-tum”. 

Leffan vaikuttavin kohtaus onkin sitä pitkälti myös musiikin takia. 

Jerry on kaapannut Amyn ja viettelee tämän muuttaakseen hänet vampyyriksi. Piano- ja sähkökitaravetoinen score alleviivaa latautunutta tunnelmaa täydellisesti.

Yllättävän sensuelli kohtaus suorastaan hyppää silmille, kuin se olisi nyysitty toisesta leffasta, kun muuten näyttelijäsuoritukset ovat camp-henkisiä ja hirviötehosteet taas täyttä gore festiä.

Yliarvostettu kauhuklassikko

Tehosteet ovat paikoin vaikuttavia, mutta tonaliteetti heittelee laidasta laitaan. Juonenkuljetus laahaa – loppuhuipennuskin vie 30 minuuttia reilun puolentoista tunnin elokuvasta.

Jos tarkoitus on olla kauhukomedia, Kauhun yö ei ole hauska, ja jos tarkoitus oli olla puhdasta kauhua, se on ennemmin unettava kuin pelottava.