Tenebre – Pelkoa ei voi paeta (1982) on giallo-kauhun muotovalio
80-luku oli pop-kulttuurin kulta-aikaa – varmasti aika ilmiselvä kommentti kaverilta, joka julkaisee sarjaa nimeltä Kerkon kasarikultti. Mutta vuosikymmenen varrella ilmestyi monen elokuvagenren suurklassikoita kuin liukuhihnalla, oli kyse sitten actionista, scifistä tai komedioista.
Kauhuosastollakaan ei laiskoteltu. Teattereihin saapui elokuvia kuten Hohto, Haamujengi ja tässäkin sarjassa käsitelty Painajainen Elm Streetillä.
Mikä parasta, inspiraatio ei rajoittunut vain Hollywoodiin. Italialainen kauhun mestari Dario Argento julkaisi muutamia kehutuimpia töitään, kuten vuoden 1982 Tenebren.
Italialainen giallo-kauhu tuntuu raikkaalta
Jos olet kauhun ystävä, suosittelen tutustumaan italialaisiin elokuviin. Niiden teatraalisuus voi tuntua kornilta ja budjetit ovat pienempiä kuin Hollywoodissa, mutta usein leffat rikkovat genren konventioita rohkeasti.
Yksi Tenebren vahvuuksista onkin sen yllätyksellisyys: koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä leffa saa minulta vahvan suosituksen, mutta jos haluat nauttia ensikatselusta ilman, että tiedät loppuratkaisua, kannattaa skipata arvostelu.
Toivottavasti kuitenkin tilaat YouTube-kanavani ennen skippaamista.
Tenebre on pohjimmiltaan slasher-filmi, mutta silti sitä on vaikea luokitella puhtaaksi väkivallalla ja paljaalla pinnalla ratsastavaksi kauhuelokuvaksi. Tästä voidaan kiittää Dario Argenton omintakeista ohjaustyyliä. Näemme raakoja murhia, mutta taustalla jytää tarttuva disko-rock musiikki. Onko tämä kauhua vai uusi Dirty Harry?
Scoresta vastaa Argenton pitkäaikainen yhteistyökumppani, rock-bändi Goblin. Heidän genrejä sekoittava musiikkinsa korostaa Argenton elokuvien omalaatuisuutta entisestään. Se on oma hahmonsa, melkein kuin John Williamsin musiikin rooli Star Warsille, muttei sinne päinkään.
Tyylillisesti musiikista tulee eniten mieleen kenties John Carpenterin leffat samalta aikakaudelta. Aivan kuin Argenton tunnetuimmassa elokuvassa Suspiria, Tenebren soundtrackin onnistuu yhtä aikaa sekä pelottaa että tanssittaa.
Tenebren juoni
Amerikkalainen rikoskirjailija Peter Neal matkustaa Italiaan markkinoimaan uusinta teostaan. Pian saapumisensa jälkeen hän sotkeutuu osaksi rikostutkimusta, kun sarjamurhaaja ammentaa inspiraatiota hänen teksteistään.
Elokuvan alussa poukkoillaan paikasta toiseen niin, ettei oikein tiedä, mihin ja kehen tässä pitäisi keskittyä. Kun Neal on hypännyt Rooman-koneeseen, me hyppäämme seuraamaan nuorta naista, joka yrittää shopliftata Nealin kirjan, mutta jää kiinni rysän päältä.
Myymäläetsivä raahaa naisen toimistoonsa puhutteluun. Irma alkaa saman tien flirttailla ja tarjoaa itseään vastineeksi, jos mies päästää hänet pälkähästä. Setämies suostuu ja nainen suuntaa kotiin valmistautumaan. Matkalla pultsari alkaa vaania häntä ja yrittää tunkeutua tämän kämppään. Mutta todellinen vaara onkin kodin sisällä, kun yhtäkkiä sarjamurhaaja ilmestyy selän takaa ja viiltää naiselta kaulan auki.
Kuolema ei ole leffan raain, mutta todella yllättävä. Varsinkin kun naisen kuva näkyi Netflixin esikatselukuvana, joten tietysti ajattelin naisen olevan yksi päähenkilöistä.
Sitten hypätään merenrannalle, jossa toinen nainen flirttailee teinipoikajoukon kanssa. Hän polvistuu hiekalle ja riisuutuu viettelevästi. Tunnelma on todella eroottinen, kunnes yksi kundeista lyö naista kasvoille. Muut kundit taltuttavat hyökkääjän ja nainen tunkee suutuspäissään korkokenkänsä tämän suuhun. Siis mitä ihmettä tässä leffassa oikein tapahtuu… Tämähän on ihan mahtavaa!
Kirjailija sotkeutuu murhamysteeriin
Poliisi saapuu kertomaan Nealille kuolleesta myymälävarkaasta, jonka suuhun on tungettu sivuja tämän uusimmasta kirjasta. Metodi herättää kysymyksiä, mutta Neal välttyy syytteiltä, koska hän oli vasta matkalla kaupunkiin murhan tapahtuessa. Murhasarjan jatkuessa Neal alkaa konsultoida poliisia ja tutkii tapauksia myös itse.
Voisi luulla, että murhaajan löytäminen Rooman kokoisessa metropolissa on vaikea juttu. Mutta itse asiassa se on helppoa, hädin tuskin epämukavaa. Neal päättelee murhaajan olevan häntä aiemmin haastatellut tv-toimittaja, joka tuntuu nauttivan Nealin teosten moraalittomista raakuuksista vähän turhankin kanssa.
Toimittaja sattuu kuin sattuukin asumaan parin korttelin päässä, joten Neal suuntaa vakoilemaan tätä teini-ikäisen avustajansa kanssa. Tässä on rikostutkimus käynnissä, mutta teini ei ole ottaa tehtävää vakavasti – kunnes näkee tv-toimittajan saavan kirveen päähänsä. Paetessaan teini löytää Nealin kolkattuna pihalta ja kaksikko poistuu paikalta.
Ennen kuolemaansa tv-toimittaja kertoo kasvottomalle teloittajalleen, että oli vastuussa tapoista. Mutta murhat kuitenkin jatkuvat, joten oliko toimittaja sittenkään syypää?
The twist
Loppuhuipennuksessa selviää, että viimeisten murhien takana onkin päähenkilö Peter Neal. Ilmeisesti hän oli saanut tietää, että hänen agenttinsa ja ex-tyttöystävänsä olivat muhinoineet hänen selkänsä takana, ja taltutettuaan varsinaisen sarjamurhaajan nähnyt tilaisuuden omaksua tämän metodit ja kostaa pettureille lähipiirissään.
Päähenkilöä esittää amerikkalainen Anthony Franciosa. Ilmeisesti rooliin kaavailtiin alun perin Christopher Walkenia. Mielenkiintoinen vaihtoehto, mutta hän olisi saattanut tehdä Peter Nealistä epämiellyttävämmän, kylmemmän, kun taas Franciosa tuo rooliin sympaattista lämpöä. Neal on avarakatseinen ja terävä-älyinen vanhan koulun hurmuri.
Muutos mukavasta miekkosesta murhaajaksi ei tapahdu yhdessä yössä. Kohtaukset punakorkkarisesta naisesta ovatkin olleet flashbackejä Nealin nuoruudesta ja poika, joka sai korkokengän suuhunsa olikin Neal. Toisessa takaumassa näemme Nealin tappavan korkokenkänaisen, mikä antaa pätevän viitekehyksen lopun juonenkäänteelle.
Tenebre on selkeästi Argenton käsialaa
Piristää katsoa kauhuelokuvaa, jossa uhrit eivät kuole oman törttöilynsä takia. He eivät kompastele tasaisella maalla tai kipua yläkertaan, kun pitäisi rynniä ovesta ulos. He kuolevat, kun älykäs murhaaja pääsee yllättämään. Hahmoissa on muutenkin lämpöä ja syvyyttä, joka auttaa samastumaan ja välittämään jopa harvinaisen paljon jos verrataan tyypillisiin kauhuleffoihin.
Dario Argenton tunnetuin ohjaustyö on viisi vuotta aiemmin julkaistu, noitien pyörittämään tanssikouluun sijoittuva Suspiria. Tenebre on aihepiiriltään maanläheisempi, ei yliluonnollisia elementtejä tai surrealistista valaistusta.
Silti myös Tenebre briljeeraa dramatisoinnillaan ja kuvauksellaan. Leffa mässäilee raaoilla tapoilla ja ruumiit on aina aseteltu kuin taideteokset. Vaikka se kuulostaa kierolta, kauhufani arvostaa tappojen estetiikkaa.
Kaiken kaikkiaan, suosittelen tsekkaamaan Tenebren. Se on giallo-genren muotovalio, jonka latautunut tunnelma imaisee mukaansa.