Road House (1989) – katso arvostelu

A-luokan b-leffa Road House – Kuuma kapakka tarjoaa ylimitoitettua väkivaltaa, liudan action-kliseitä ja runsaasti paljasta pintaa.

Road House on yksi toimintaleffasuosikeistani

Joel Silverin tuottama Road House – Kuuma kapakka (1989) on täynnä ylimitoitettua väkivaltaa, nautinnollisen yksitasoisia pahiksia ja paljon paljasta pintaa. Eli kaikkea, mitä 80-lukulaiselta toimintaleffalta voi vaan toivoa. 

Patrick Swayze esittää uransa huipulla olevaa cooleria eli portsareiden esimiestä. Hänet palkataan pistämään syöksykierteessä oleva räkälä uuteen uskoon. 

Elämä pikkukaupungissa on kaikkea muuta kuin tylsää. Ökyrikas Brad Wesley jengeineen terrorisoi alueen muita bisnesmiehiä. Hän kiristää suojelurahaa ja jos sitä ei tipu, Wesley on valmis tuhoamaan koko puljun.

Pian myös Swayzen esittämä Dalton joutuu vihollislistalle. 

Ben Gazzara loistaa vihollisiaan ikuinen pirullinen hymy huulilla kyykyttävänä Brad Wesleynä. Yhtä viihdyttäviä ovat Wesleyn punaniskaiset kätyrit, jotka suoltavat machoja one-linereita. Kaupunki on täynnä mahtavia hahmoja, joilla on kaikilla on jotain nasevaa sanottavaa.

Kaiken machoilun keskellä Swayze tuo hahmoonsa yllättävän paljon inhimillisyyttä, mikä on suoranainen ihme ottaen huomioon, miten ihanteelliseksi ihmiseksi Dalton on kuvattu. Dalton sattuu nimittäin olemaan perinteinen tai chitä harrastava filosofi, jonka tärkein sääntö uusille alaisilleen on: “Be nice.”

Daltonilla on kuitenkin pimeä puolensa. Hän on taitava budotaistelija, joka on aina ensimmäisenä heittämässä kultaiset sääntönsä romukoppaan, jos tarve niin vaatii. Hänen ”signature movensa” on kaulan repiminen auki paljain käsin.

Dalton joutuu tappelun jälkeen tikattavaksi ja ihastuu häntä hoitavaan lääkäriin. Kelly Lynchin esittämä Elizabeth ei ole kuitenkaan ainoa, joka kuolaa Daltonin perään.

Yksi ihailijoista on Daltonin baarissa työskentelevä tarjoilija. Hän tuo Daltonille aamiaista, kun tämä nousee sängystä ilkialasti. Tarjoilijan leuka putoaa lattialle, kun hän näkee Daltonin paljaan takapuolen. Tämä oli aikaa, kun kaikki Hollywoodin miesstarat halusivat esitellä takamuksiaan valkokankaalla. 

Daltonin ja Waden bromance

Kun skisma Wesleyn kanssa eskaloituu, Daltonin avuksi saapuu hänen mentorinsa Wade. Roolia esittää Sam Elliott, jota en olisi koskaan uskonut näkeväni näin fyysisessä toimintaleffaroolissa. Yhdessä Elliott ja Swayze ovat uskottavampi nyrkkitappelijatiimi kuin Terence Hill & Bud Spencer.

Wade ei auta Daltonia pelkästään kamppailemaan Wesleyn miehiä vastaan vaan neuvoo tätä myös rakkauden asioissa. Jos muminasta nyt saa edes mitään selvää. 

Hänen isälliset neuvonsa ovat välillä kyseenalaisia. Wade on kolmantena pyöränä Daltonin ja Elizabethin treffeillä ja flirttailee naisen kanssa härskisti. 

Dialogi vedetään kuitenkin niin, että kaikki on harmitonta leikkiä. Elokuvan syvällisin suhde onkin selvästi Daltonin ja Waden välinen bromance. Dalton sietääkin Wesleyn sekoiluja siihen asti, kunnes löytää Waden tapettuna. Ja sitten ”shit goes down”.

Baarissa rokataan ja rellestetään

Michael Kamenin säveltämä score on kuin suora hiilikopio aiemmista Die Hard- ja Tappava ase -leffoista. Samaa voi sanoa myös taannoin arvostelemastani elokuvasta 007 ja lupa tappaa, mikä osittain innostikin minut palaamaan Road Housen pariin.

Musiikillisesti kovimmin tykittää kuitenkin joka ilta Daltonin klubilla esiintyvä, sokea rock-artisti Jeff Healey.

Hän säestää monia baaritappeluita, muun muassa uskomatonta kohtausta, jossa Wesley saapuu romuttamaan Daltonin baarin, mutta vasta pistettyään tyttöystävänsä vetämään striptease-esityksen kaikille.

Näyttävien räjähdysten ohella parasta antia ovat erinomaisesti kuvatut taistelukohtaukset. Näyttelijät ovat selvästi treenanneet koreografioita huolellisesti ja vetävät kaikki nyrkkeilystuntit itse. 

Siitä syystä Road House onkin nopeasti noussut yhdeksi toimintaleffasuosikeistani.

Muistathan tilata YouTube-kanavani!

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.