Belgialaisen toimintanäyttelijän Jean-Claude Van Dammen suuri läpimurto tapahtui Bloodsportin myötä. Se oli niin iso kulttihitti, että Van Damme päätti tehdä saman leffan toistamiseen mutta isommalla budjetilla.
Tutustutaan elokuvaan Kickboxer (1989).
Viimeiset toimintasankarit
Kun puhutaan klassisista toimintatähdistä, minulle se tarkoittaa Arnold Schwarzeneggeriä, Sylvester Stallonea ja Bruce Willisiä. He ovat kasaritoiminnan pyhä kolminaisuus.
Heidän vanavedessään syntyi tähtiä, jotka ratsastivat pitkälti kamppailulajitaidoilla. Chuck Norris, Dolph Lundgren, Steven Seagal ja Jean-Claude Van Damme tarjosivat yleisölle vauhdikkaita käsirysyjä ilman sijaisnäyttelijöitä. Tuntui, että Hollywoodiin oli löydetty aitoja taistelijoita.
He eivät kuitenkaan osanneet näytellä, olivat muutenkin hankalia, tai sitten suuren yleisön kiinnostus martial arts -mättöä hiipui.
Aika Hollywoodin valokeilassa jäi lyhyeksi, mutta heistä tuli kiinteä osa pop-kulttuurin valtavirtaa toisin kuin monet suoraan kotilevitykseen päätyvien b-leffojen lihaskimput. Reb Brownin ja Olivier Grunerin kaltaisten “näyttelijöiden” tärkein valttikortti oli olla saatavilla.
Toimintatähtiä kritisoidaan usein siitä, etteivät he osaisi näytellä. Jos kuitenkin mietitään laajemmin, 80-luvun suurimpiin toimintatähtiin lukeutuu liuta palkittuja dramaattisia näyttelijöitä, kuten Harrison Ford, Tom Cruise, Patrick Swayze, Kurt Russell ja Mel Gibson.
Ja ovathan niin Stallone, Willis kuin Schwarzenegger tehneet arvostettuja draama- ja komediarooleja. Draamarooliensa Rocky ja Copland ohella Stallone on myös ansioitunut ohjaaja-käsikirjoittaja.
Wham Bam Van Damme
Jean-Claude Van Damme tunnetaan taistelutaidoistaan ja etenkin akrobatiastaan. Mutta osaako hän näytellä?
Lyhyt vastaus on ‘ei’. Pitkä vastaus on ‘ei hemmetissä’.
Okei, kommentti ei ole täysin reilu. Toki usein tuntuu, että Van Damme olisi opetellut repliikit foneettisesti. Silti hänellä on kiistämätöntä karismaa, joka tulee parhaiten esiin kohtauksissa, jossa hän pääsee flirttailemaan tai muuten hassuttelemaan. Kickboxerin kuuluisimmassa kohtauksessa Van Damme heittäytyy tanssimaan autuaasti hymyillen. Jotain aseistariisuvan viatonta siinä on.
Eikä häntä voi syyttää yrityksen puutteesta. Bloodsportissa hän joko ylinäyttelee kornisti tai sitten alinäyttelee ilmeettömästi, mutta Kickboxerissa Van Damme romahtaa yllättävän uskottavasti kuullessaan, että hänen veljensä on halvaantunut. Kyyneleet ja epätoivo tuntuvat aidoilta.
Näyttelijäntaidot hioituivat taitavien ohjaajien, kuten Peter Hyamsin ja Roland Emmerichin käsissä, mikä rohkaisi Van Dammen kokeilemaan rooleja, jotka eivät perustu pelkästään räiskintään ja mäiskintään. Näistä merkittävin esimerkki lienee vuoden 1993 Ei pakopaikkaa, joka on harvinaisen hahmo- ja draamavetoinen Van Damme -elokuvaksi.
Suuri yleisö odottaa Van Dammelta kuitenkin martial arts -taidoilla mässäilyä – ja siinä Kickboxer kunnostautuu kiitettävästi.
Kickboxer vs. Bloodsport
Kasarikultti käsitteli Bloodsportia jo vuosia sitten, mutta on pakko vertailla näitä kahta elokuvaa, koska ne ovat niin samanlaisia. Yhtäläisyydet niin juonen, hahmojen kuin musiikkivalintojen välillä on helpoin havainnollistaa taulukon avulla.
Bloodsport ja Kickboxer ovat käytännössä sama elokuva. Ainoa ero on raha – Kickboxer on silminnähden korkeamman budjetin tuotanto. Mutta onko isompi myös parempi?
Veljeni vartija
Van Dammen hahmon Kurt Sloanen isoveli Eric on potkunyrkkeilyn maailmanmestari, joka suostuu näytösotteluun aasialaisen muay thai -mestarin kanssa. Ericin roolissa nähdään Dennis Alexio, joka on voittanut potkunyrkkeilyn maailmanmestaruuden ihan oikeastikin.
Elokuva tarjoaa todella laiskan selityksen sille, miksi veljeksillä on täysin eri aksentit: Ilmeisesti heidän vanhempansa erosivat ja isä jäi Amerikkaan isoveljen kanssa, kun Kurt muutti Eurooppaan äitinsä kanssa. En tiedä, miten avioerot hoidetaan Yhdysvalloissa, mutta lasten erottaminen eri mantereille kuulostaa pöyristyttävältä.
Silti veljekset ovat läheisiä, minkä tietää siitä, että he kertovat toisilleen niin heti leffan alussa. He vertailevat, miten eri tavalla heidät kasvatettiin. Isä oli ankara ja pakotti isoveljen urheilutähdeksi, kun taas äiti opetti Kurtin käyttämään päätään – ja alhainen rasvaproisentti ja lihaksetkin ovat baletin tulosta.
Olisi ollut vähemmän silmäänpistävää olla viittaamatta koko asiaan.
Kurt tajuaa näytösottelun riskit nähdessään paikallisen mestarin lämmittelevän potkimallaa betonitolpan murskaksi. Isoveli on kuitenkin uppiniskaisen voitonvarma, eikä kuuntele varoituksia.
Kuten arvata saattaakin, tuloksena on isoveljen joutuminen pyörätuoliin. Vastustaja vain nauraa päälle, mutta Van Damme vannoo kostoa. Hän päättää treenaata kovempaa kuin koskaan aiemmin ja haastaa pahiksen uusintaotteluun. Käänne tuntuu suoraan Rocky IV:stä kopioidulta.
Final Boss
Valitettavasti Tong Po jää kauaksi Ivan Dragosta. Kickboxer kärsiikin laimeasta pahiksesta. Michel Qissin esittämä Tong Po on jättiläinen, jolla on demoniset silmät; hän näyttää uhkaavalta, mutta häneltä puuttuu niin karisma, katala suunnitelma kuin nasevat onelinerit.
Tong Po sanoo koko elokuvan aikana yhdeksän sanaa. YHDEKSÄN!
Okei, ei Bloodsportin Chong Likään paljon puhunut mutta korvasi sen ilmeillään. Hän oli myös koko aika läsnä tarkkaillessaan Van Dammen hahmoa. Tong Po taas on Steven Seagaliakin puisevampi pökkelö, joka saa todella vähän ruutuaikaa. Muutama yhteinen kohtaus olisi korostanut Tong Pon ja Kurt Sloanen skismaa.
Kickboxer on yhtä treenimontaasia
Vastapainoksi Kickboxer petraa niin tuotantoarvojen, käsikirjoituksen kuin ohjauksen saralla.
Siinä missä Bloodsportin huumori on enimmäkseen tahatonta, Kickboxerissa on paljon oikeasti onnistunutta komediaa. Etenkin, kun valmentaja kyykyttää Van Dammea.
Treenimontaasit ovat urheiluelokuvien tärkein elementti ja valtaosa Kickboxerista onkin yhtä loppuhuipennukseen valmistautumista. Valmentaja on sekoitus Karate Kidin Mr. Miyagia ja Rockyn Mickeyä ja keksii yhtä lailla eriskummallisia tapoja treenata.
Osa treeneistä järjestetään temppelissä, jossa Van Damme muodostaa henkisen yhteyden haukkaan ja muinaisiin sotureihin. Seuraavaksi painutaan baariin, jossa valmentaja juottaa Van Dammen känniin ja usuttaa muita hyökkäämään oppilaansa kimppuun.
Pitkitetty treenimontaasi käy juonen korvikkeeksi ihmeen hyvin. Se johtuu Van Dammen kehonhallinnasta. On yksinkertaisesti siistiä nähdä, miten hän rankaisee treenikalustoa ja aina näkee, miten hän varmistaa iskevänsä oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.
Final Fight
Ennen loppuottelua mafia uhkaa tappaa Ericin, jos Kurt ei jaksa loppuun asti. Niinpä hän ottaa aluksi turpaan, minkä kerkeää. Vielä isompi shokki on, kun Tong Po paljastaa raiskanneensa Kurtin tyttöystävän.
Seksuaalirikoksia kohdeltiin tämän ajan elokuvissa melko pienenä juttuna, mutta Kickboxer kunnioittaa tilanteen vakavuutta. Jopa Kurtin törkyturpaisen kaverin ilme valahtaa ja hetkelle annetaan tilaa hengittää.
Kurt saa kuitenkin uutta puhtia, kun veli pääsee kidnappaajien kynsistä. Sisuuntunut Kurt riisuu nyrkkeilyhanskat ja antaa Tong Polle yhtäkkiä kunnon selkäsaunan.
Yleensä on siistiä, kun sankari nousee vastarintaan mutta nyt matsi kääntyy aivan liian helposti. Tong Po muuttuu heittosäkiksi kuin taikaiskusta.
Emme myöskään näe tarpeeksi tarkkaan, miten rankka valmennus auttoi. Kurt ei käytä ennennäkemätöntä erikoisliikettä tai hyödynnä älyään, vaikka sitä niin leffan alussa painotettiin. Nyt aseena on vain se kliseinen rakkauden voima.
Siitä huolimatta saamme faneja tyydyttävän uusinnan Bloodsportin finaalista, kun voimaannuttava syntetisaattorimusiikki kohoaa ja Van Damme toimittaa ikonisen, ilmoja halkovan kiertopotkunsa. Temppu on käytännössä suora kopio Bloodsportista (joskin Kickboxerissa se menettää tehoa, kun elokuva leikkaa koko ajan eri kuvakulmien välillä).
Tuomio
Kickboxer toisintaa Bloodsportin avainelementit mutta korkeammilla tuotantoarvoilla. Kickboxer on kaikin puolin laadukkaampi elokuva ja se on myös oikeasti hauska – mikä voi olla uskomatonta ottaen huomioon, että se on… no, Van Damme -elokuva.
Mutta silti: onko se parempi kuin Bloodsport? Jos on pakko valita, sanoisin Bloodsportin olevan kaikessa älyttömyydessään edelleen viihdyttävämpi. Kamppailut tuntuvat myös aidommilta. Suosittelen kuitenkin katsomaan molemmat elokuvat.
Tässä vielä lisää kyseenalaisia suosituksia: muista tilata YouTube-kanavani, niin pysyt kärryillä uusista Kasarikultti-jaksoista. Arkistoista löytyy lisää timanttisia toimintaleffoja.
Leave a Reply