2006 seems to have been quite a significant year in my life.
In April, I launched this website. In June, I landed a job as a TV host, which started my career in the media industry. In August, I started studying radio and TV broadcasting.
2006 also marked the start of what is now a 20-year tradition of choosing my official Summer Song. And now we’re about to choose my Summer Song 2026 – crazy!
It started off as a simple blog post about a couple of songs I had been playing on repeat that summer, both some new hits and some classics, and then it’s grown into a whole thing.
Here’s how the Summer Song process goes
I always compile a playlist of the songs I listen to most during the summer (May-August). The playlist evolves during the summer, of course – songs get added and dropped constantly.
Every September, I give shoutouts in various categories, like Best Retro (a song that’s usually at least 15 years old), Best Lyrics, and so on; the categories change a bit every year.
Finally, any one of the nominees (20 on average)is eligible to become the OFFICIAL SUMMER SONG of the year, regardless of genre or when the song came out.
The choice isn’t based on playtime, but on how it connects with what happened during those summer months. Does it remind me of a person, a feeling, an event?
Basically, it’s my way of keeping a diary, with some tunes playing over precious memories.
Past Summer Song winners include artists like Justin Timberlake, BANKS, The Doobie Brothers, Becky G, and Sabrina Carpenter. I’ll add the full list below. Who will win Summer Song 2026?
The OFFICIAL SUMMER SONG can represent any genre or era of music, as long as it always reminds you of THAT summer.
New finds and old gems
The summer produced some new gems. Here are some songs and albums I enjoyed:
Deane: Are You There?
Becky G: EPA
Teyzo: Girls Born in the 90s (this sounds like The Weeknd, and what do you know, the credits list an “Abel”)
The Rolling Stones: Foreign Tongues
Tyla: A*POP
Evanescence: Sanctuary (I felt like “my old favorite is back!”)
Kelela: new avatar
Portraits of Tracy: From Where Do Our Primal Instincts Originate? MTV!
Otherwise, this summer was all throwbacks and amazing live performances.
The former meant going through a big chunk of my CD collection; the latter meant seeing The Weeknd for the third time and going to Helsinki Synth City and Flow Festival.
And if you put throwbacks and gigs together, you might just find yourself dancing to an old electro-pop anthem at a Pitbull concert in Stockholm.
Deane’s Are You There? was a strong contender for Summer Song 2026.
My Summer Song 2026
This takes us to choosing this year’s official song of the summer.
The winner perfectly captures the amazing, positive energy of the Pitbull concert – and this summer overall. And that’s exactly what a Summer Song is supposed to do.
And that is why joining the pantheon of 20 years of Summer Song winners is Usher with “DJ Got Us Fallin’ In Love.” How did I miss this banger back in 2010?
Shoutout to past Summer Song winners
We’ve had several special categories in the Summer Song competition over the years. Here are the official winners.
2006: Sexyback by Justin Timberlake
2007: Umbrella by Rihanna
2008: Warwick Avenue by Duffy
2009: Get Sexy by Sugababes
2010: Tere Liye by Lata Mangeshkar (from Veer-Zaara)
The end of June marked the 20th anniversary of my first broadcast on Finnish national television, meaning I’ve worked in the creative & media industry for 20 years.
Hosting interactive TV shows could be grueling – the night-time broadcasts were up to 8 hours long – but taught valuable lessons about performing, improvisation, production, working with the camera, and so much more. Most of all, it was so much fun. I remember this time in my life fondly.
Some highlights from working on TV
Throwing out a drunk C-list rock band minutes before going live. Bombing an audition with a Finnish pop star. Having to talk out of my ass for 45 minutes because the messaging system crashed mid-broadcast. Fans mailing everything from panties to religious books. The one time I filled in on a late-night quiz show, we had the producer live-dub my voice in broken Spanish as a joke.
Everyone in the old crew has moved on to other things, but I’m happy that we still get together every now and then. The last time we did, we discussed how the profession of “chat hosts” no longer exists. But I also like to think we were proto-Twitch streamers, and it’s all just the evolution of entertainment. It’s actually funny that nowadays you get better green-screen effects on a smartphone than in mainstream media in the aughts.
My last broadcast was on Valentine’s Day 2009. I was also working on the radio and online team at MTV3 News and Radio Nova, studying, and my daughter was due in a couple of weeks. It was time to move on. I documented my last night on TV in a way that’s NOT CRINGY AT ALL, but at least it was meatier than my blog entry after my first show.
Not much to look at
Unfortunately, only a handful of clips exist as evidence of my career. This was before completely digital broadcasting and automatic cloud storage, so recording everything for future generations wasn’t a priority. All the clips I managed to snag for myself are in glorious 360p.
The broadcasts were sometimes saved on DVDs, but they were mostly “stored” in the producer’s bin. It’s a shame I don’t have longer clips – I don’t know if I had anything interesting to say or said it in an interesting way, but at least my monotone rambles would be an ASMR gold mine nowadays.
Nevertheless, here’s a quick sample to celebrate this anniversary.
That means I’ve been writing about pop culture, marketing, brand strategy, and the arts for two decades.
I remember wanting my own website as soon as we learned to type with 10 fingers and search for information online with AltaVista. This was in our eighth-grade computer studies class, where everyone just wanted to join online chat rooms or play Quake over a local network. It was all very 90s.
I had no idea what I would’ve done with my own piece of digital real estate. Nevertheless, I felt compelled.
The school didn’t offer hosting, so I had to hold on to my dream until 2006, when blogging was becoming more mainstream and publishing platforms were becoming more available.
The website started as a personal diary, before becoming more focused on pop culture and marketing. Here’s the full oral history in Finnish.
Nowadays, it increasingly represents my professional self, highlighting my work experience as a brand strategist and creative.
That said, I’ve always written about movies, music, books, and video games – and don’t plan on separating my fanboy self from my professional self anytime soon. Because both marketing and pop culture boil down to the same thing: creativity.
What is the Golden Circle of brand positioning?
As a thought experiment, what if I used one of the most common brand positioning tools on this website?
The Golden Circle, popularized by Simon Sinek, aims to define a brand’s what, why, and how. That makes it one of the easiest ways to distill a brand’s essence.
The Golden Circle
Why
This is the purpose, the belief, the very reason the brand exists.
How
These are things that set the brand apart from competitors.
What
These are the products or services that the brand offers.
So, what are the what, how, and why for this website? For Hurraakerkko.com, the Golden Circle would be something like this:
What
An inspiration source for creative minds.
How
Hot takes on brand-building and pop culture classics.
Why
To celebrate creativity.
After two decades, what does creativity mean for me?
Much like brand strategy tools like the Golden Circle, creativity helps me anchor myself.
By writing, making videos, and composing music, I learn more about myself and the world. Whether I’m working on something original or analyzing someone else’s work, it is my experience, my point of view on display.
I wouldn’t be myself without creativity. And for the past 20 years, this website has been at the heart of my creative journey, both professionally and personally.
Feeling thankful for reaching this milestone. Thanks for reading,
When I was a teenager, I would spend hours and hours making electronic music with software like eJay or Magix Music Maker.
Recently, I rediscovered some of the old songs I composed with Magix Music Maker. I clearly wanted to make everything as aggressive and noisy as possible. Therefore, most of it is….kind of crappy. There’s too much going on.
Those computer programs included hundreds of ready-made samples. They were intuitive and flexible, with lots of ways to organize and manipulate the audio. You could also add your own vocals, samples, and instruments.
In fact, I would love to go back and remaster everything and get a more balanced mix. I would also like to rerecord all my vocals. They’re so monotone, it’s painful 😀
However, some gems played on the radio and even on national television! I’ve also used them in my videos – in my Summer Song 2025 video, for example.
(I’m highlighting that oldie because it was my first summer song video, so it holds a special place in my heart. I used to edit videos with Magix Movie Maker, but ironically, this video is probably the first one to use Adobe Premiere.)
Magix Music Maker allowed me to bring ideas to life effortlessly, and I look back at the experimentation and discovery with fondness. It would be a shame to let that go.
So, what better way to pay tribute to these passion projects than to create music videos for them?
Interstellar
I had so much fun with Magix that I made entire albums that I would distribute to my closest friends. Once again, most of the material was embarrassing, but Interstellar received positive remarks.
It’s a house track that follows the typical A-B-A-B-C-B pop song structure. I flipped and layered a simple string sample to make the main melody. The energetic and lighthearted vibe comes from the house beat and custom sequencers.
I made the song before Christopher Nolan’s movie of the same name. Instead, the title draws inspiration from another piece of science fiction: Daft Punk’s Interstella 5555.
At the same time, the music video draws inspiration from Nolan.
First, the story was about humans launching into space. However, I did the opposite, and have an alien visiting Earth.
Deep Blue Sea
I composed this one for Radio Reaktori’s newscasts.
Radio Reaktori was a local radio station in the Helsinki metropolitan area. The station was completely managed by students. I was the editor-in-chief for the 2008 season.
The song didn’t have a name, so I decided to pay homage to the Renny Harlin cult classic. Let’s keep the film references going.
Finally I Float
I don’t remember this song’s origin story as well as the others’, but it still ranks among my favorites. As the title suggests, the otherworldly atmosphere feels like floating in space.
When I started thinking about making a music video for Finally I Float, my mind immediately went to retro graphics on a CRT screen. I wanted to add a bit of storytelling, so I came up with a dialogue via a mock MS-DOS direct message. It’s a melancholy scene between two unknowns.
Still a singer-songwriter
I still compose songs on the piano. Coming up with melodies is quite easy, but telling compelling stories takes more effort. Out of tens of ideas, I usually finish 1–2 songs a year.
I would like to return to the world of sampling. My demos would certainly benefit from better production.
Unfortunately, Magix Music Maker isn’t available for Mac. How do I become the new Skrillex now?
I’ve selected an Official Song of the Summer since 2006 on this site. I’ve compiled playlists and playlists of candidates that play on repeat or otherwise represent something that was going on that year. The playlists become a sort of musical diary or scrapbook.
The Official Summer Song can represent any genre or era of music, as long as it always reminds you of THAT summer.
This summer’s playlist definitely delivered on the bops and the drops, and one of the songs I kept going back to will be dubbed my Official Song of the Summer 2025. Watch the video for the award winners, and continue reading for more musical highlights that made me dance and daydream.
Best retro
I was thrilled to hear my old favorite bands, Journey and Foreigner, come back to compete. I especially enjoyed Wheel In The Sky this summer.
But alas, my top throwback is another favorite; one whose music mixes sensuality with spirituality like nobody’s business. The band called Enigma continues to blow my mind.
The winner of Best Retro 2025: T.N.T. For The Brain by Enigma
Best newcomer
TikTok has helped me discover so many wonderful independent or small label artists this year.
I can’t wait to hear the new album by Cinquemani, whose bedroom jams perfectly capture the sound of ”80s-’90s pop soul. Sophie Marks also goes for the 80s sound, only with a more haunting vibe.
Then, somewhere in between these romantic and melancholy extremes, is the soulful Norhan, whose song I’d Rather Love mixes commercial R’n’B with Middle-Eastern influences.
Best lyrics
This next song was a strong contender for my official song of the summer. The production on Ariana Grande‘s Twilight Zone was beautiful and nostalgic – perfect summer vibes – but I especially want to highlight the lyrics.
There’s a line that is meant as an insult within the context of the song, but I definitely know people to whom I could say the same thing but mean it in a good way.
“Not that I miss you, I don’t. Sometimes, I just can’t believe you happened.”
Ariana Grande: Twilight Zone
Other highlights
I saw some amazing live performances this summer. Charli XCX, FKA Twigs, and Underworld rocked Flow Festival. Ultra Bra’s gig at the Helsinki Olympic Stadium made me realize how popular their songs were – and how wonderful their lyrics could be.
And then there was Blastromen, who turned their apparent Kraftwerk and Daft Punk influences into aggressive synthwave.
While I didn’t listen to the songs too much, Tate McRae‘s Just Keep Watching and Sabrina Carpenter‘s Manchild featured highly entertaining music videos.
My official song of the summer
But now, it’s time for the main event. The “honor” of My Official Song of the Summer goes to another artist I’ve been fawning over for years.
The song hasn’t necessarily made huge waves, but whenever it plays, the groove and the raspy vocal performance just pull you in. It’s irresistible.
That’s why my number one song of summer 2025 is Easy Lover by Miley Cyrus.
Suomalaiset laman lapset olivat kiekkokansaa jo ennen MM95:sta – never forget.
Ala-asteella kaikilla oli Mighty Ducksin tai Blackhawksin logoilla koristeltuja vaatteita, reppuja, keräilykortteja ja muuta fanikamaa.
Eikä fanitus jäänyt vain penkkiurheiluksi. Talvipäivät vietettiin jäällä ja kun päästiin kaukalosta kotiin, Nintendoon iskettiin kaikkien aikojen urheiluvideopeli: Blades Of Steel.
Vuonna 1987 kasibittiselle Nintendolle julkaistu kiekkoklassikko Blades of Steel on mekaniikaltaan näennäisen yksinkertainen: liikutat pelihahmoja ristiohjaimella, syötät yhdellä näppäimellä ja lauot toisella. Tämä oli aikaa ennen Electronic Artsin NHL-pelejä, joten harhautuksia ei vielä ollut keksitty.
Silti Blades of Steel on yllättävän monipuolinen, etenkin jos ottaa huomioon, että se julkaistiin 8-bittisen Nintendon alkutaipaleella. Ottelut ovat vauhdikkaita muttei tarvitse olla mikään Saku Koivu oppiakseen pelin salat. Ei siis ihme, että siitä riitti iloa vielä pitkälle 90-luvun puolelle.
Peli oli niin suosittu, että kasetteja löytää edelleen edullisesti divareista ja netistä. Aikanaan pelit olivat tietysti kalliita, joten videopeleillä oli myös suurta sosiaalista arvoa – aina mentiin sen luokse, kenellä oli laajin pelivalikoima. Eli aika harvoin hengailtiin minun luonani.
Blades of Steelin upea kansitaide
Ennen internetiä ei voinut katsoa traileria YouTubesta vaan ostopäätös piti tehdä pitkälti nimen tai kannen perusteella.
Blades Of Steelin upea, käsin piirretty kansi lupaa toiminnantäyteistä urheiluspektaakkelia. Kansi on klassikkokamaa, jonka jokainen kasarin lapsi tunnistaa.
Kansi perustuu kuvaan Wayne Gretzkystä taistelemassa kiekosta Tomas Jonssonin kanssa. Kuva on vuoden 1983 Stanley Cup -loppuottelusta, jossa Edmonton Oilers kohtasi New York Islandersin.
Kantta varten hahmojen kasvoja ja peliasuja muokattiin tekijänoikeuskiistojen välttämiseksi. Temppu oli Konamille tuttua pelien kuten Metal Gearin ja Contran kohdalla, ja olisikin ehkä Gretzkylle riittänyt muttei Sports Illustratedin valokuvaajalle.
Metal Gear ottaa selviä vaikutteita Terminator-elokuvasta ja Contra Predatorista.
Kuvaaja kertoi plagioinnista työnantajalleen, joka kertoi Konamille, joka kertoi kuvittaja Tom Duboisille, että tämän pitää maksaa 10 000 dollarin arvoiset sakot, jos halusi pitää työnsä Konamilla.
Dubois (joka ääntää nimensä juuri [dybois] eikä ranskalaisittain [dy-bwaa]) suostui maksumieheksi. Tämän jälkeen hän teki itsestään entistä tunnetumman kuvittamalla ikonisia kansia. Niihin kuuluvat Super Castlevania IV ja Turtles In Time.
Kannen yläosassa riehuvien nyrkkeilysankarien henkilöllisyys jää mysteeriksi, mutta rivakat otteet lupaavat toiminnantäyteistä urheiluspektaakkelia. Visu on klassikkokamaa, jonka jokainen kasarin lapsi tunnistaa.
Taatusti lätkässä
Kansi nostaa odotukset korkealle – ja peli ylittää ne. Blades Of Steel on syystäkin klassikko.
Nykypeleissä on realistisemmat grafiikat mutta kasibittisessä Blades of Steelissä on yksinkertaista ja ajatonta vetovoimaa. Pelaa viisi minuuttia ja olet taatusti lätkässä.
Muutama vuosi myöhemmin Electronic Arts lanseerasi yhdeksi kaikkien aikojen suosituimmaksi nousseen NHL-pelisarjan, joka otti etenkin alkuun valtavia teknisiä harppauksia joka vuosi.
Super Nintendolle julkaistuihin peleihin verrattuna Blades Of Steel on tottakai pelkistetympi mutta se on silti kaukana primitiivisestä.
Pelaa tätä peliä viisi minuuttia ja olet taatusti lätkässä.
Kasibittinen Nintendo sisälsi paljon teknisiä rajoitteita. Ne vaikuttivat esimerkiksi ruudunpäivitysnopeuteen, väreihin ja miten monta hahmoa ruudulla voi näkyä samanaikaisesti. Niinpä en ymmärrä, miten mukaan on saatu näin monta pelimoodia, kuten rankkarit ja erätaukojen minipelit. Mukana on jopa ääninäytteitä.
Yksi ominaisuus, joka tekee pelistä niin persoonallisen, on se, että kentällä liikutaan sivusuunnassa. Siinä mielessä peli muistuttaa enemmän nykyaikaisia futis- kuin lätkäpelejä.
Toki pelissä on puutteitakin. Etenkin turnausmoodissa voi alkaa ärsyttää, kun maalituuletuksia ja muita välianimaatioita ei voi skipata. Samoin yleisön jatkuvat vihellykset voivat särähtää korvaan.
Hankalinta on maalivahtina pelaaminen. Jo siinä on räpeltämistä, että saa valittua maalivahdin, mutta sittenkin veskarin ohjaaminen on aina vähän arpapeliä. Siinä ei auta edes kuuluisa Konami-koodi YLÖS-YLÖS-ALAS-ALAS-JA-NIIN-EDESPÄIN.
Mukana on kahdeksan joukkuetta tunnetuista NHL-metropoleista. Jokaisella joukkueella on oma vahvuutensa – yksi on nopeampi ja toisella on parempi maalivahti.
Toisin kuin nykypäivän pelisarjoissa, joukkueet esiintyvät vain kaupunkiensa nimellä. Ei siis Maple Leafs, vaan Toronto. Ei Kings, vaan Los Angeles. Tämä lienee jälleen lisensointikysymys.
Siitä huolimatta tietysti pelaaja yhdistää tiimit NHL:ään. Osalla tiimivärit jopa vastaavat NHL-joukkueen asuja, esimerkiksi New Yorkilla on samat sävyt kuin Rangersilla.
Finish him
Rehellisyyden nimissä paras asia ei liity kiekkoiluun.
Minun lempparihommaani on haastaa riitaa vastustajan kanssa, koska silloin Blades Of Steel muuttuu tappelupeliksi.
Jotta saat matsin aikaiseksi | kun kiekko on vastustajalla, luistele suoraan hänen pelaajaansa kohti, töni pari kertaa kuin olisit Linnanmäen törmäysautossa ja ”there you go”.
Yhtäkkiä hyppäämme Street Fighter -tyyliseen kuvakulmaan, jossa hahmot seisovat nyrkit ojossa.
Erilaisilla näppäinyhdistelmillä voi iskeä suoria ja koukkuja tai blokata vastustajan lyöntejä. Jälleen kerran – yksinkertaista mutta äärimmäisen viihdyttävää.
Ja kun energiamittari tyhjentyy, tappelun häviäjä joutuu jäähylle. Pelaaja saa siis rikkoa sääntöjä ja vielä palkitaan siitä ylivoimalla.
Juuri kuin sen pitäisi oikeastikin olla.
Katso video kuullaksesi NES-klassikosta Blades Of Steel. Lisää 80-luvun klassikoita löydät YouTube-kanavaltani. Piirsin uusiksi muutaman pelihahmon saadakseni videoon korkealaatuiset versiot alkuperäisistä grafiikoista – katso galleria alla.
Belgialaisen toimintanäyttelijän Jean-Claude Van Dammen suuri läpimurto tapahtui Bloodsportin myötä. Se oli niin iso kulttihitti, että Van Damme päätti tehdä saman leffan toistamiseen mutta isommalla budjetilla.
Tutustutaan elokuvaan Kickboxer (1989).
Viimeiset toimintasankarit
Kun puhutaan klassisista toimintatähdistä, minulle se tarkoittaa Arnold Schwarzeneggeriä, Sylvester Stallonea ja Bruce Willisiä. He ovat kasaritoiminnan pyhä kolminaisuus.
Heidän vanavedessään syntyi tähtiä, jotka ratsastivat pitkälti kamppailulajitaidoilla. Chuck Norris, Dolph Lundgren, Steven Seagal ja Jean-Claude Van Damme tarjosivat yleisölle vauhdikkaita käsirysyjä ilman sijaisnäyttelijöitä. Tuntui, että Hollywoodiin oli löydetty aitoja taistelijoita.
He eivät kuitenkaan osanneet näytellä, olivat muutenkin hankalia, tai sitten suuren yleisön kiinnostus martial arts -mättöä hiipui.
Aika Hollywoodin valokeilassa jäi lyhyeksi, mutta heistä tuli kiinteä osa pop-kulttuurin valtavirtaa toisin kuin monet suoraan kotilevitykseen päätyvien b-leffojen lihaskimput. Reb Brownin ja Olivier Grunerin kaltaisten “näyttelijöiden” tärkein valttikortti oli olla saatavilla.
80–90-lukujen toimintatähdet saattoivat olla yksiulotteisia, mutta heidät voi jakaa eri luokkiin karisman ja kassavirran perusteella.
Toimintatähtiä kritisoidaan usein siitä, etteivät he osaisi näytellä. Jos kuitenkin mietitään laajemmin, 80-luvun suurimpiin toimintatähtiin lukeutuu liuta palkittuja dramaattisia näyttelijöitä, kuten Harrison Ford, Tom Cruise, Patrick Swayze, Kurt Russell ja Mel Gibson.
Ja ovathan niin Stallone, Willis kuin Schwarzenegger tehneet arvostettuja draama- ja komediarooleja. Draamarooliensa Rocky ja Copland ohella Stallone on myös ansioitunut ohjaaja-käsikirjoittaja.
Wham Bam Van Damme
Jean-Claude Van Damme tunnetaan taistelutaidoistaan ja etenkin akrobatiastaan. Mutta osaako hän näytellä?
Lyhyt vastaus on ‘ei’. Pitkä vastaus on ‘ei hemmetissä’.
Okei, kommentti ei ole täysin reilu. Toki usein tuntuu, että Van Damme olisi opetellut repliikit foneettisesti. Silti hänellä on kiistämätöntä karismaa, joka tulee parhaiten esiin kohtauksissa, jossa hän pääsee flirttailemaan tai muuten hassuttelemaan. Kickboxerin kuuluisimmassa kohtauksessa Van Damme heittäytyy tanssimaan autuaasti hymyillen. Jotain aseistariisuvan viatonta siinä on.
Eikä häntä voi syyttää yrityksen puutteesta. Bloodsportissa hän joko ylinäyttelee kornisti tai sitten alinäyttelee ilmeettömästi, mutta Kickboxerissa Van Damme romahtaa yllättävän uskottavasti kuullessaan, että hänen veljensä on halvaantunut. Kyyneleet ja epätoivo tuntuvat aidoilta.
Näyttelijäntaidot hioituivat taitavien ohjaajien, kuten Peter Hyamsin ja Roland Emmerichin käsissä, mikä rohkaisi Van Dammen kokeilemaan rooleja, jotka eivät perustu pelkästään räiskintään ja mäiskintään. Näistä merkittävin esimerkki lienee vuoden 1993 Ei pakopaikkaa, joka on harvinaisen hahmo- ja draamavetoinen Van Damme -elokuvaksi.
Suuri yleisö odottaa Van Dammelta kuitenkin martial arts -taidoilla mässäilyä – ja siinä Kickboxer kunnostautuu kiitettävästi.
Kickboxer vs. Bloodsport
Kasarikultti käsitteli Bloodsportia jo vuosia sitten, mutta on pakko vertailla näitä kahta elokuvaa, koska ne ovat niin samanlaisia. Yhtäläisyydet niin juonen, hahmojen kuin musiikkivalintojen välillä on helpoin havainnollistaa taulukon avulla.
Vertailussa Jean-Claude Van Dammen Bloodsport (1988) ja Kickboxer (1989).
Bloodsport ja Kickboxer ovat käytännössä sama elokuva. Ainoa ero on raha – Kickboxer on silminnähden korkeamman budjetin tuotanto. Mutta onko isompi myös parempi?
Veljeni vartija
Van Dammen hahmon Kurt Sloanen isoveli Eric on potkunyrkkeilyn maailmanmestari, joka suostuu näytösotteluun aasialaisen muay thai -mestarin kanssa. Ericin roolissa nähdään Dennis Alexio, joka on voittanut potkunyrkkeilyn maailmanmestaruuden ihan oikeastikin.
Elokuva tarjoaa todella laiskan selityksen sille, miksi veljeksillä on täysin eri aksentit: Ilmeisesti heidän vanhempansa erosivat ja isä jäi Amerikkaan isoveljen kanssa, kun Kurt muutti Eurooppaan äitinsä kanssa. En tiedä, miten avioerot hoidetaan Yhdysvalloissa, mutta lasten erottaminen eri mantereille kuulostaa pöyristyttävältä.
Silti veljekset ovat läheisiä, minkä tietää siitä, että he kertovat toisilleen niin heti leffan alussa. He vertailevat, miten eri tavalla heidät kasvatettiin. Isä oli ankara ja pakotti isoveljen urheilutähdeksi, kun taas äiti opetti Kurtin käyttämään päätään – ja alhainen rasvaproisentti ja lihaksetkin ovat baletin tulosta.
Olisi ollut vähemmän silmäänpistävää olla viittaamatta koko asiaan.
Kurt tajuaa näytösottelun riskit nähdessään paikallisen mestarin lämmittelevän potkimallaa betonitolpan murskaksi. Isoveli on kuitenkin uppiniskaisen voitonvarma, eikä kuuntele varoituksia.
Kuten arvata saattaakin, tuloksena on isoveljen joutuminen pyörätuoliin. Vastustaja vain nauraa päälle, mutta Van Damme vannoo kostoa. Hän päättää treenaata kovempaa kuin koskaan aiemmin ja haastaa pahiksen uusintaotteluun. Käänne tuntuu suoraan Rocky IV:stä kopioidulta.
Sekä Bloodsportissa (vasemmalla) että Kickboxerissa nähdään ottelu, joka koostuu lähes yksinomaan kylkipotkuista vuorotellen.
Final Boss
Valitettavasti Tong Po jää kauaksi Ivan Dragosta. Kickboxer kärsiikin laimeasta pahiksesta. Michel Qissin esittämä Tong Po on jättiläinen, jolla on demoniset silmät; hän näyttää uhkaavalta, mutta häneltä puuttuu niin karisma, katala suunnitelma kuin nasevat onelinerit.
Tong Po sanoo koko elokuvan aikana yhdeksän sanaa. YHDEKSÄN!
Okei, ei Bloodsportin Chong Likään paljon puhunut mutta korvasi sen ilmeillään. Hän oli myös koko aika läsnä tarkkaillessaan Van Dammen hahmoa. Tong Po taas on Steven Seagaliakin puisevampi pökkelö, joka saa todella vähän ruutuaikaa. Muutama yhteinen kohtaus olisi korostanut Tong Pon ja Kurt Sloanen skismaa.
Kickboxer on yhtä treenimontaasia
Jean-Claude Van Damme venyy ja paukkuu Dennis Chanin esittämän valmentajan käsittelyssä elokuvassa Kickboxer (1989).
Vastapainoksi Kickboxer petraa niin tuotantoarvojen, käsikirjoituksen kuin ohjauksen saralla.
Siinä missä Bloodsportin huumori on enimmäkseen tahatonta, Kickboxerissa on paljon oikeasti onnistunutta komediaa. Etenkin, kun valmentaja kyykyttää Van Dammea.
Treenimontaasit ovat urheiluelokuvien tärkein elementti ja valtaosa Kickboxerista onkin yhtä loppuhuipennukseen valmistautumista. Valmentaja on sekoitus Karate Kidin Mr. Miyagia ja Rockyn Mickeyä ja keksii yhtä lailla eriskummallisia tapoja treenata.
Osa treeneistä järjestetään temppelissä, jossa Van Damme muodostaa henkisen yhteyden haukkaan ja muinaisiin sotureihin. Seuraavaksi painutaan baariin, jossa valmentaja juottaa Van Dammen känniin ja usuttaa muita hyökkäämään oppilaansa kimppuun.
Pitkitetty treenimontaasi käy juonen korvikkeeksi ihmeen hyvin. Se johtuu Van Dammen kehonhallinnasta. On yksinkertaisesti siistiä nähdä, miten hän rankaisee treenikalustoa ja aina näkee, miten hän varmistaa iskevänsä oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.
Final Fight
Ennen loppuottelua mafia uhkaa tappaa Ericin, jos Kurt ei jaksa loppuun asti. Niinpä hän ottaa aluksi turpaan, minkä kerkeää. Vielä isompi shokki on, kun Tong Po paljastaa raiskanneensa Kurtin tyttöystävän.
Seksuaalirikoksia kohdeltiin tämän ajan elokuvissa melko pienenä juttuna, mutta Kickboxer kunnioittaa tilanteen vakavuutta. Jopa Kurtin törkyturpaisen kaverin ilme valahtaa ja hetkelle annetaan tilaa hengittää.
Kurt saa kuitenkin uutta puhtia, kun veli pääsee kidnappaajien kynsistä. Sisuuntunut Kurt riisuu nyrkkeilyhanskat ja antaa Tong Polle yhtäkkiä kunnon selkäsaunan.
Yleensä on siistiä, kun sankari nousee vastarintaan mutta nyt matsi kääntyy aivan liian helposti. Tong Po muuttuu heittosäkiksi kuin taikaiskusta.
Emme myöskään näe tarpeeksi tarkkaan, miten rankka valmennus auttoi. Kurt ei käytä ennennäkemätöntä erikoisliikettä tai hyödynnä älyään, vaikka sitä niin leffan alussa painotettiin. Nyt aseena on vain se kliseinen rakkauden voima.
Siitä huolimatta saamme faneja tyydyttävän uusinnan Bloodsportin finaalista, kun voimaannuttava syntetisaattorimusiikki kohoaa ja Van Damme toimittaa ikonisen, ilmoja halkovan kiertopotkunsa. Temppu on käytännössä suora kopio Bloodsportista (joskin Kickboxerissa se menettää tehoa, kun elokuva leikkaa koko ajan eri kuvakulmien välillä).
Kurt Sloane (Jean-Claude Van Damme) pistää kampoihin sadistiselle Tong Polle (Michel Qissi) elokuvan Kickboxer loppuhuipennuksessa.
Tuomio
Kickboxer toisintaa Bloodsportin avainelementit mutta korkeammilla tuotantoarvoilla. Kickboxer on kaikin puolin laadukkaampi elokuva ja se on myös oikeasti hauska – mikä voi olla uskomatonta ottaen huomioon, että se on… no, Van Damme -elokuva.
Mutta silti: onko se parempi kuin Bloodsport? Jos on pakko valita, sanoisin Bloodsportin olevan kaikessa älyttömyydessään edelleen viihdyttävämpi. Kamppailut tuntuvat myös aidommilta. Suosittelen kuitenkin katsomaan molemmat elokuvat.
Tässä vielä lisää kyseenalaisia suosituksia: muista tilata YouTube-kanavani, niin pysyt kärryillä uusista Kasarikultti-jaksoista. Arkistoista löytyy lisää timanttisia toimintaleffoja.
