Category: Guilty Pleasures

Confessions of a pop culture afficionado.

  • Guilty Pleasures: Candy Shop

    Guilty Pleasures: Candy Shop

    50 Centin hitti Candy Shop pakottaa yhä tanssilattialle

    50 Cent oli yksi vuosituhannen alun suosituimpia hiphop-artisteja. Eminemin ja Dr. Dren suojatin vuonna 2003 julkaisema albumi Get Rich or Die Tryin’ on klassikko ja ensimmäinen hitti In Da Club johdatukseni hiphopin maailmaan.

    Hittikimara jatkui vuoden 2005 albumilla The Massacre, jolta julkaistiin sinkkuja, kuten Just a Lil Bit ja Candy Shop. Menestyksestä huolimatta soundi ei enää kuulostanut niin tuoreelta. Monotoninen ulosanti sai kyseenalaistamaan, oliko Fiftyä sittenkin haipattu turhaan. Artistin energiataso sai myös fanin väsähtämään.

    50 Cent olikin nykypäivän mumble rap -artistien prototyyppi. Mutta siinä missä nykyräppärit tyytyvät biiteissä tasaiseen haitsu-jurnutukseen, sentään 50 Centin taustoissa oli aksentteja ja poljentoa.

    Siinä piileekin yksi Candy Shopin merkittävimmistä vahvuuksista. Lähi-Idän alueen mieleen tuovilla jousilla ja täyteläisellä bassolla kuorrutettu biitti suorastaan pakottaa siirtymään tanssilattialle.

    50 Centin ulosanti on muuten monotonista ja ilmeetöntä, mutta lyyrikkona hän inspiroituu varsinaiseksi rivouksien ruuneperiksi. Säkeistöt ovat täynnä ilahduttavan törkyisiä vertauskuvia, ja kertosäkeen “I’ll take you to the candy shop” on kaikkien nousuhumaltuneiden rakastama hokema. Jos Fifty jonkin asian taitaa, se on mieleenpainuvan “hookin” luominen. Whoa!

    Biisi kertoo yhden illan jutusta, siirtymisestä klubilta meille tai teille. Tarina kerrotaan pääsääntöisesti miehen näkökulmasta, ja kappale kärsiikin jännitteen puutteesta. G-Unitin Olivian ääni on silkkinen, mutta hän ei pääse kunnolla vastaamaan Fiftyn panopuheisiin vaan joutuu tyytymään toistamaan esiintyjäparinsa värssyjä. Artistien keskinäinen flirtti olisi tuonut kappaleeseen syvyyttä.

    I’m trying to explain, baby, the best way I can,
    I melt in your mouth, girl, not in your hand

    50 Cent kääntää karkkiteemaan sopivan M&M-makeisten sloganin kaksimieliseksi toiveeksi oraaliseksistä.

    Videolla 50 Cent nähdään hurauttamassa luksusbordelliin, jossa liuta daameja on valmiina kuhertelemaan kävelevän steroidimme kanssa. Seuralaisiksi lyöttäytyvät muun muassa pinkkiin pvc-univormuun pukeutunut valesairaanhoitaja ja ruoskaa napsautteleva domina.

    Irma on ehdottomasti DTF, vaikkei 50 Cent sitä näytäkään tajuavan.

    Fifty vaihtaa vaatteita niin tiuhaan, että lienee syytä olettaa hänen olevan bordellin vakioasiakas. Raha ei varmasti nouse esteeksi lemmenleikeille: alla on tuliterä muskeliauto ja päällä kilokaupalla bling blingiä. G-Unitin pojat ovat mitä luultavimmin saapuneet paikalle Fiftyn siivellä.

    Kuherreltuaan koko henkilökunnan kanssa Fiftyn mielenkiinto siirtyy bordellin emäntään Oliviaan. Tehdäkseen vaikutuksen ihastukseensa räppärin vaihtaa ylisuurista street-lökäreistä pyhävaatteisiin. Videon vaivaannuttavin kohta onkin Fiftyn näkeminen kravatti kaulassa.

    Valitettavasti esiintyjien välillä ei edelleenkään ole pienintäkään seksuaalista jännitettä. Nellyn ja Kelly Rowlandin kolme vuotta aiemmassa duetossa Dilemma on huomattavasti vahvempaa kemiaa. Candy Shop näyttää ennemmin siltä kuin sisaruspari valmistautuisi katsomaan uutisia.

    Sen pituinen se – vai onko sittenkään? Outron soidessa tuleekin vielä juonenkäänne, kun Fifty herää autostaan. Naisseikkailut olivatkin siis vain unta! What a twist. Käsikirjoittiko M. Night Shyamalan tämän videon?

    Loppukohtaus herättää vain vääriä kysymyksiä. Miksi snägäri valitsisi nimen Candy Shop? Miten Fifty voi nukahtaa drive-inin luukulle – onko hän narkoleptikko? Harmillista, että vasta näiden viimeisen 20 sekunnin aikana näemme artistien eläytyvän rooleihinsa edes vähän.

    Kappaleessa liputetaan molemminpuolisen suostumuksen puolesta eikä videon mallien tarvitse heruttaa erityisen paljastavissa vaatteissa, joten en ala liikaa ruotia hiphop-kulttuurin negatiivista naiskuvaa. Artikkelisarjan nimen mukaisesti nyt käsitellään syyllistä nautintoa.

    Daami suklaakylvyssä kutkuttaa, mutta jostain syystä skenaariota ei hyödynnetä paria ruutua enempää.

    Kestääkö Candy Shop ajan hammasta?

    Eniten video kärsii aikakauden sensuurista, kun kaikkien vähänkään riskaabelien sanojen kohdalla äänet ajetaan nolliin. Samasta sensuurista kärsivät kaikki artistit vielä 15 vuotta sitten, mikä teki etenkin hiphop-videoiden nauttimisesta vaikeaa.

    Musiikkivideosta ei ole edelleenkään saatavilla päivitettyä K18-versiota, vaikka kiroilusta ja muusta alatyylisestä sanailusta on tullut arkipäivää valtavirtamedioissa. Video on sentään päivitetty HD-tasoiseksi YouTubea varten. On kuitenkin mielenkiintoista huomata, miten tiukkoja hyvän maun rajat olivat vielä niin vähän aikaa sitten.

    Naljailuista huolimatta Candy Shop on yllättävän hyvin aikaa kestänyt bängeri, joka saa paatuneimmankin gangstan tanssijalan vipattamaan. Siitä on vuosien varrella tuotettu myös onnistuneita uudelleentulkintoja. Biisi palasikin mieleen, kun tuore remix trendasi TikTokissa.

    Suosittelen myös toista uudelleenmiksausta: The Massacre -albumilta lohkaistu, Mobb Deepin fiittaama Outta Control Remix on edelleen yksi lempi-rap-biiseistäni.

    Lue myös: Top 32 hiphop-suosikkiani

  • Guilty Pleasures: Mo Bounce

    Guilty Pleasures: Mo Bounce

    Tarkastelussa Iggy Azalean Mo Bounce

    Jotkut musiikkivideot rouhaisevat syvältä sielusta. Kuolattuani taannoin Shakiran Chantajen perään paljastan lisää tuoreita fanituksen kohteita, joissa vetovoima pohjautuu takapuolen keikutukseen.

    Iggy Azalean Mo Bounce on bileralli, joka sopii täydellisesti yöklubilla herutukseen.

    Tamppaava biitti nappaa mukaan noin 20 sekunnin kohdalla, minkä jälkeen koko video on pelkkää twerkiä ja breakdancea Hong Kongin yössä. Fiittaaville tanssijoille 10 pistettä, etenkin keltahuppariselle tytölle.

    Biletyksen keskellä Iggy haukkuu wannabet pystyyn ja irvailee presidentti Donald Trumpille esittelemällä farkkuihin ommeltua ”my pussy grabs back” -tekstiä.

    Everybody got an opinion, yeah like assholes
    You ain’t gotta worry ‘bout those ‘cause they assholes

    Iggy Azalea: Mo Bounce

    En kovin usein fanita naisräppäreitä, mutta Iggyllä on pätevä flow ja jotenkin hänen omalaatuinen nasaalinsa iskee. Aika ajoin artistin ilmeettömyys tosin häiritsee, mutta kaiketi IDGAF-naama on tyylivalinta. Parhaiten se toimii kohdassa 1:22, kun Iggy makaa lattialla sheikkaamassa. Välinpitämättömyys on jopa koomista.

    Iggyn fysiikkaan tuli ensi kertaa kiinnitettyä huomiota pari vuotta sitten, kun räppäri fiittasi Jennifer Lopezin musavideolla. Legendaarisen Hype Williamsin ohjaama perseentäyteinen Booty-video on suorastaan hypnoottinen. Biisikin on ihan… tai siis, oliko siinä joku biisi?

  • Guilty Pleasures: Chantaje

    Guilty Pleasures: Chantaje

    Tarkastelussa Shakiran Chantaje

    Tämänkertainen syyllinen nautinto on verrattain tuoretta tuotantoa. Shakiran viime vuoden lopulla julkaiseman Chantaje-musiikkivideon latautunut tunnelma vei jokseenkin yllättäen mennessään.

    Chantaje (englanniksi blackmail) on dialogi kohtalokkaan naisen kanssa, joten ei ole ihme, että suurin osa musiikkivideosta tapahtuu yöklubilla. Shakira tapaa kauppareissulla kiintiöhunksin, ja kun parin välillä on välitöntä kipinää, daami johdattelee miehen mukanaan villiin yöhön.

    Muutama detalji osuu silmään videon alkumetreillä. Miksi Shakira taluttaa sikaa nepalilaisessa ruokakaupassa? Mihin sika katoaa parin jatkaessa klubille? Miten putiikin seinästä avautuu salaovi – onko koko kohtaaminen sittenkin vain ukkelin kuvitelmaa?

    Äh, ketä kiinnostaa. Oikeasti (ainakin tämän) katsojan fokus on vain Shakirassa. Artisti ei näytä ikääntyneen päivääkään sitten Whenever Whereverin, ja tanssimuuvit ovat edelleen hallussa. Latinoversio popping & lockingista on edelleen muy caliente, cabron.

    Chantaje-fiilistely ei toki perustu pelkästään videoon, vaan pieniin yksityiskohtiin, kuten kikkailuihin hidastempoisen biitin soundin kanssa ja siihen, että chillin ensimmäisen säkeistön jälkeen toinen säkeistö on melkeinpä räppäämistä. Kertosäkeen hokema ”puro chantaje” jää miellyttäväksi korvamadoksi.

    Mutta hei ne Shakiran muuvit. Niitä katsellessa unohtaa, miten poikkeuksellisen autio yöklubi on, tai miten äijä tirkistelee Shakiraa vessassa, tai miten monta eri käyttötapaa laulajatar keksii mustalle paidalleen.

  • Guilty Pleasures: Spice Girlsin Goodbye

    Guilty Pleasures: Spice Girlsin Goodbye

    Spice Girlsin Goodbyessa jätetään monet hyvästit

    Naistenpäivän kunniaksi paljastettakoon syyllisten nautintojen kammiosta kappale, joka kertoo tyttöjen välisestä ystävyydestä.

    Goodbye on Spice Girlsin ensimmäinen sinkkujulkaisu sen jälkeen, kun Geri Halliwell erosi yhtyeestä.

    Alun perin kappale oli tarkoitettu purkitettavaksi spaissareiden kakkosalbumille, mutta aikapaineiden vuoksi idea jäi työpöydälle. Gerin lähdettyä biisi otettiin uudelleen työstöön. Samalla se sai uuden merkityksen.

    “Goodbye” was originally about a relationship ending, but now it’s about Geri and it’s really sad. – Mel C

    Biisi on katkeransuloinen balladi, joka toimii epävirallisena jatko-osana yhtyeen viimeiselle viisikkona julkaistulle sinkulle. Viva Forever käsittelee sekin sidettä, joka ei voi rikkoutua.

    Yhtymäkohtia on myös soundillisesti. Vasta näin vuosien jälkeen ymmärtää arvostaa kertosäkeiden kauniita harmioita, jotka kulkevat soinnukkuudessaan toisen brittiläisen megabändin Queenin jalanjäljissä.

    En aikanaan kuunnellut Spice Girlsiä sinkkujulkaisujen ulkopuolella, mutta tuntuu, että “uusi” kokoonpano salli Emmalle ja Victorialle enemmän sooloaikaa. Tämä lienee ollut positiivinen uutinen ”Babyn” ja ”Poshin” faneille, mutta omalla kohdalla spaissaribiisien kohokohtia ovat aina olleet Mel C:n osuudet, etenkin kertseissä.

    Goodbye oli eräänlainen joutsenlaulu koko yhtyeelle, mutta etenkin menetetylle bändikaverille kappale on koskettava ja taitavasti tuotettu rakkauskirje.

  • Guilty Pleasures: Last Christmas   

    Guilty Pleasures: Last Christmas  

    Wham Last Christmas
    Last Christmas on kaikkien aikojen sympaattisin tarina sydänsurusta.

    Last Christmas on joululaulujen moderni klassikko

    Bing Crosby haaveilee valkoisesta sellaisesta, mutta englantilaiselle poikabändille kelpaa vain muisto viime joulusta.

    Wham!-yhtyeen Last Christmas on tarina kaihosta ja menetetystä rakkaudesta, mutta sellaiseksi kenties kaikkien aikojen symppiksin. Syntikkasoundi tempaisee mukaansa ensitahdeista lähtien ja George Michaelin pehmeä lauluääni – jota mehutin jo Fastlove-biisiä muistellessa – kuiskailee kuuntelemaan loppuun saakka.

    Tehtävä Alpeilla

    Musiikkivideossa on tarinaa varsin laihanlaisesti.

    Kaveriporukka kerääntyy juhlistamaan sesonkia laskettelukeskukseen. Kohdatessa vilkutellaan ja halaillaan kuin kliseisimmässä tv-mainoksessa. Lämmin tunnelma jatkuu illallisella, ja etenkin Georgen ja ex-tyttöystäväksi paljastuvan irman välillä, kun joulukuusta koristellessa otetaan sattumalta lähikontaktia.

    Voisi jopa lohkaista, että ”George has wood”, mutta laulajan seksuaalisen orientaation huomioon ottaen on todennäköisempää, että kuuseen kurkottava irma kapsahtaa pian katajaan.

    Musiikkivideosta julkaistiin 4K-restauroitu versio 2019.

    Myöhemmin illalla George uppoutuu muistelemaan onnellisempia aikoja irman kanssa. Irma on nimittäin lahjoittanut Georgelta saamansa korun nykyiselle poikaystävälleen (joka sattuu olemaan Whamin toinen jäsen Andrew Ridgeley. Ystävyys on erikoista). Verrattain kylmä veto irmalta, kun samassa porukassa hengaillaan.

    Kenties kyseessä oli kuitenkin viesti, jonka oli tarkoitus auttaa Georgea luopumaan haaveista. Lopulta muistot ovatkin vain muistoja, eikä suhde koe renessanssia.

    Last Christmas on muutakin kuin joululaulu

    Vuonna 1984 julkaistu biisi on onnistunut tekemään harvinaisen siirtymän pelkästä joululaulusta yhdeksi aikansa ikonisimmista pop-kappaleista. Lumiukko-piirretystä tuttu ja etenkin suomalaisten rakastama Walking In The Air julkaistiin sekin 80-alkupuolella, muttei edusta aikakauden soundia.

    Last Christmas taasen on kasareinta kasaria – yhtä merkittävä aikansa tuotos kuin Laura Braniganin Self Control, taannoisessa Virallinen Kesäbiisi –skabassa noteerattu Toton Africa tai Pretty Womanin myötä maailmanlaajuiseksi hitiksi noussut Roxetten It Must Have Been Love.

    Kenties juuri kasarisoundi on syynä sille, ettei yksikään moderni cover tee originaalille oikeutta. Toki versioidessa halutaan välttää kopiointi, mutta tässä tapauksessa päivitys nykyaikaan ei koskaan tunnu luontevalta.

    Wham!-hitti on korvamato miellyttävimmästä päästä, eikä tämä joulu ole varmasti last Christmas, jolloin kappaletta kuuntelen. Kirvoittihan se oman Kasarikultti-arvostelunsakin – katso video ja muista tilata YouTube-kanavani!

  • Guilty Pleasures: Masters of the Universe 1987

    Guilty Pleasures: Masters of the Universe 1987

    It has the power!

    Kun Skeletorin joukot valtaavat Grayskull-linnan, He-Man kavereineen joutuu pakenemaan tuntemattomaan ulottuvuuteen kosmisen avaimen avulla. Hyvisjoukko löytää itsensä Maa-nimiseltä planeetalta.

    Samaan aikaan Skeletor juonii saadakseen universumin voimat itselleen, joten He-Manin on keksittävä keino päästä takaisin Eterniaan. Mutta mitä tehdä, kun kosminen avain on tuhoutunut? Voivatko nuoret Maan asukkaat Julie ja Billy auttaa pelastamaan maailmankaikkeuden pahuuden voimilta?

    Kuulostaako hölmöltä juonelta elokuvalle? Jos ajattelet ‘kyllä’, et ole yksin:  lelusarjaan ja piirrettyyn perustuvasta live action -filmatisoinnista Masters of the Universe on vuosien saatossa tullut yksi nettikriitikoiden ahkerimmin parjaamista elokuvista.

    Vai satuitko kuitenkin kiinnostumaan? Tervehdi hengenheimolaistasi – vuonna 1987 julkaistu scifi-fantasia on yksi suurimmista elokuvallisista syyllisistä nautinnoista.

    Taattua Cannon-“laatua”

    Masters kärsii samasta ongelmasta kuin muut pahamaineisen Cannon-tuotantoyhtiön julkaisut: budjetista pyritään nipistämään kaikessa.

    Lue myös: Top 10 elokuvastudioiden tunnusta

    Ensimmäinen versio käsikirjoituksesta olisi sijoittanut koko tarinan Maan päälle, mutta ohjaaja Gary Goddard taivutteli tuottajat rahoittamaan yhden isomman lavasteen, Grayskullin rakentamisen. Elokuvan juoni alkaisi linnoituksesta ja myös loppuisi sinne. Tällä “kehyksellä” saataisiin häivytettyä silmiinpistävin halpistuotannon leima, eivätkä temput siihen loppuneet.

    Mastersiä tehtiin nimittäin samoihin aikoihin, kun Cannon oli syöksymässä kohti konkurssia. Olikin vähällä, että tuotanto keskeytettäisiin kesken kaiken, jolloin elokuva olisi jäänyt ilman loppuhuipennusta.

    Aivopestylle fanille moinen halpuuttaminen ei onneksi paista automaattisesti läpi. Grayskull ja suurin osa maskeerauksista myyvät illuusion riittävän pätevästi. Etenkin Saurodin design toimi, joskin vasta vanhemmiten ymmärrän, miksi todennäköisesti eniten maskeeraustiimin apuja kaipaava peto on ensimmäisiä tapettuja pahiksia.

    He-Man vs. Skeletor

    He-Man Dolph Lundgren Masters of the Universe
    Mattel-leluyhtiöllä oli tuotannon suhteen viimeinen päätösvalta kahdesta asiasta: ohjaajan ja He-Manin esittäjän valinnasta. Goddard onnistui nostamaan tuotannon tasoa, ja kyllä Lundgrenkin tavallaan teki elokuvasta ikimuistoisen.

    Tuotantotiimillä oli varauksensa He-Mania esittävän Dolph Lundgrenin suhteen. Elokuvan päätähti ei nimittäin puhunut lainkaan englantia, vaan joutui opettelemaan vuorosanansa foneettisesti. Repliikit oli tarkoitus dubata jälkeenpäin, mutta taloudelliset haasteet pakottivat käyttämään Dolphin originaaleja purkituksia. Niinpä He-Manin aksentti on vähintäänkin… omalaatuinen.

    Dolphilla itselläänkin oli epäluuloja. Toimintafiguurin esittäminen tuntui kummalliselta. “I felt a little stupid doing it”, Dolph kommentoi rooliaan Cannon-tuotantoyhtiöstä kertovassa erinomaisessa dokumentissa Electric Boogaloo. Masters onkin kierolla tavalla uraauurtava teos: lelusarjaan perustuvia elokuvia ei ollut oikeastaan koskaan aiemmin tehty.

    Ruotsalaisen matemaatikon dialogihaasteiden vuoksi ohjaaja päätti keskittää tarinansa muihin hahmoihin.

    Viihdyttävimmät hetket tarjoaakin Skeletor, joka Frank Langellan tulkitsemana muuttuu shakespeareläisen melodramaattiseksi elokuvapahikseksi. Langella on kehunut Mastersia yhdeksi hauskimmista rooleistaan, ja nautinto paistaa kuminaamarin läpi.

    Skeletorin lisäksi positiivisesti suoriutuvat Evil–Lynnin esittäjä maagisine silmineen sekä valkokangasnoviisit Courtney Cox ja Chelsea Field.

    Miksi pidän He-Man-elokuvasta?

    Myönnettäköön, Masters on monilta osin räikeä Tähtien Sota -ripoff, jonka juonesta ei aukkoja ja heikkoja kohtia puutu.

    Kenties osa elokuvan viehätyksestä piilee juuri sen epäkohdissa, joita on mukava ruotia nostalgiakakkulat silmillä. Netti on pullollaan videoita ja podcasteja, joissa ruoditaan heikkouksia ja vaikeaa tuotantoprosessia. Suosittelen lukemaan esimerkiksi SlashFilmin artikkelin.

    Suurimmat syyt suositella Mastersia ovat kuitenkin Langellan roolisuoritus ja Bill Contin fantasiantäyteinen score. Molemmat paikkaavat b-leffafiilistä a-luokan suureellisuudella.

    Lisäksi elokuva muistuttaa, miten tärkeää on nauttia joka hetkestä; muistamaan, että jokainen matka on elämys, joka pitää kokea. Kaikille Masters of the Universe ei ole suuri elämys, mutta vanhalle He-Man-fanille se on matka viattomampaan aikaan.

    Frank Langella pitää Skeletoria kaikkien aikojen suosikkiroolinaan.
  • Guilty Pleasures: Star Trek – The Motion Picture 1979

    Guilty Pleasures: Star Trek – The Motion Picture 1979

    Star Trek Kirk Spock juliste
    Aliarvostettu Star Trek -filmatisointi vie kapteeni Kirkin miehistöineen ensi kertaa vieraaseen ulottuvuuteen: valkokankaalle.

    Mainettaan parempi maailmanpelastusoperaatio

    Vaikka olen enemmän Star Wars -miehiä, on myös Star Trek -franchise lähellä scifi-fanin sydäntä.

    Toisin kuin Tähtien Sodat ja J.J. Abramsin tehtailemat modernit rebootit, vanhoissa Star Trekeissä niin television kuin valkokankaan puolella luotettiin voimankäytön sijaan ennemmin älyyn. Universumi nähtiin kiehtovana mysteerinä, ei aivottomana taistelukenttänä.

    Wrath of Khanissa ja muissa jatko-osissa on toki paljon toimintaakin, mutta etenkin ensimmäinen valkokangasseikkailu Star Trek – The Motion Picture nojaa pitkälti puhumiseen ja uusien ilmiöiden analysointiin ja filosofiseen ihmettelyyn.

    Vuonna 1979 julkaistu, mestariohjaaja Robert Wisen luotsaama elokuva onkin hitaan temponsa vuoksi saanut lisänimen The Slow Motion Picture.

    Myönnettäköön, että maine on ansaittu, kun elokuvan alkupuolella pyhitetään noin neljä minuuttia pelkän Enterprisen ulkokuoren ihailuun. Hitaus ei kuitenkaan tarkoita, että elokuva olisi automaattisesti huono. Päinvastoin, kyseessä on kenties sarjan “elokuvallisin” (the most cinematic) teos.

    Star Trek -filmatisoinnin juoni

    Amiraali Kirk palaa uudistetun Enterprise-aluksen kippariksi voimakenttämäisen avaruusaluksen uhatessa Maata.

    Mukaansa kohtaamaan tuntematonta uhkaa Kirk saa kaikki alkuperäisen sarjan päätähdet Bonesista Uhuraan. Myös Spock palaa riveihin kiinnostuttuaan tuntemattomasta olennosta. Vulkaanivaistot ovat herkillä vaikka toisella puolen galaksia.

    Merkittävässä roolissa ovat myös uudet tuttavuudet komentaja Decker ja kenties elokuvahistorian seksikkäin kaljupää, luutnantti Ilia.

    Täysin remontoidun Enterprise-aluksen miehistön tehtävänä on tutkia V’Geriksi nimettyä olentoa ja estää sitä tuhoamasta ihmiskuntaa.

    Juonta kuljetetaan eteenpäin kahdella tavalla: jauhamalla ehdan startrekmäistä tieteishöpinää tai ihmettelemällä ulkoavaruuden olennon olomuotoa. Lopulta paljastuu yllättävä yhteys V’Gerin ja Maan välillä.

    Näemme useita sanattomia kohtauksia, joissa luotetaan vain päähenkilöiden reaktioihin. Näitä ottoja tarjotaan etenkin Enterprisen sukeltaessa V’Gerin sisään. Matka olennon syövereihin kestää ja kestää ja kestää, mutta Wisen ohjauksessa se tehdään jotenkin hypnoottisesti ja koko ajan jännitystä kasvattaen. Jerry Goldsmithin erinomainen score korostaa mysteerin tuntua.

    Star Trek The Motion Picture V'Ger
    V’Gerin identiteetti tuli tälle nörtille yllättävänä ja mielenkiintoisena koukkuna.

    Star Trekin filosofiset pohdinnat

    Star Trek – The Motion Picture ei ole täydellinen. Vanhan jengin väliset kemiat lämpenevät yhtä hitaasti kuin elokuvan juoni aukeaa ja fokus on selkeästi Kirkin ja Spockin tekemisissä. Efektit ovat onnistuneet epätasaisesti: paikoin kuvasto on jopa näyttävämpää kuin Star Warsissa, paikoin  mennään selkeästi kengännauhabudjetilla tuotetun b-leffan puolelle.

    Epäkohdistaan huolimatta elokuva kätkee sisäänsä jotain kiehtovaa. Kantavia teemoja ovat ihmisen suhde koneeseen ja luomuksen suhde luojaansa. Rivien välistä löytyy Moby Dick -viittauksia ja vastauksen etsintää suureen kysymykseen: miksi kukaan meistä on täällä? Asenteeltaan Star Trek onkin enemmän velkaa Avaruusseikkailu 2001:lle kuin Tähtien Sodalle, jäämättä kuitenkaan yhtä vaikeaselkoiseksi.

    Ensimmäiset kaksi Star Trek -elokuvaa ovat itse asiassa erinomainen parivaljakko. Kombona ne todistavat, miten avaruudesta löytää niin jännityksentäyteistä toimintaa kuin mahdollisuuden löytää sen, mikä tekee meistä inhimillisiä. Noviisin kannattaa kuitenkin ehkä aloittaa siitä kakkososasta.

    Läheltä liippaa: Shatneroi vain jos osaat, Top 10 elokuvasäveltäjät, Guilty Pleasures: Mortal Kombat 1995