Category: Kerkon kasarikultti

Belgialaisen toimintanäyttelijän Jean-Claude Van Dammen suuri läpimurto tapahtui Bloodsportin myötä. Se oli niin iso kulttihitti, että Van Damme päätti tehdä saman leffan toistamiseen mutta isommalla budjetilla.

Tutustutaan elokuvaan Kickboxer (1989).

Viimeiset toimintasankarit

Kun puhutaan klassisista toimintatähdistä, minulle se tarkoittaa Arnold Schwarzeneggeriä, Sylvester Stallonea ja Bruce Willisiä. He ovat kasaritoiminnan pyhä kolminaisuus.

Heidän vanavedessään syntyi tähtiä, jotka ratsastivat pitkälti kamppailulajitaidoilla. Chuck Norris, Dolph Lundgren, Steven Seagal ja Jean-Claude Van Damme tarjosivat yleisölle vauhdikkaita käsirysyjä ilman sijaisnäyttelijöitä. Tuntui, että Hollywoodiin oli löydetty aitoja taistelijoita.

He eivät kuitenkaan osanneet näytellä, olivat muutenkin hankalia, tai sitten suuren yleisön kiinnostus martial arts -mättöä hiipui.

Aika Hollywoodin valokeilassa jäi lyhyeksi, mutta heistä tuli kiinteä osa pop-kulttuurin valtavirtaa toisin kuin monet suoraan kotilevitykseen päätyvien b-leffojen lihaskimput. Reb Brownin ja Olivier Grunerin kaltaisten “näyttelijöiden” tärkein valttikortti oli olla saatavilla.

Toimintatähtiä kritisoidaan usein siitä, etteivät he osaisi näytellä. Jos kuitenkin mietitään laajemmin, 80-luvun suurimpiin toimintatähtiin lukeutuu liuta palkittuja dramaattisia näyttelijöitä, kuten Harrison Ford, Tom Cruise, Patrick Swayze, Kurt Russell ja Mel Gibson.

Ja ovathan niin Stallone, Willis kuin Schwarzenegger tehneet arvostettuja draama- ja komediarooleja. Draamarooliensa Rocky ja Copland ohella Stallone on myös ansioitunut ohjaaja-käsikirjoittaja.

Wham Bam Van Damme

Jean-Claude Van Damme tunnetaan taistelutaidoistaan ja etenkin akrobatiastaan. Mutta osaako hän näytellä?

Lyhyt vastaus on ‘ei’. Pitkä vastaus on ‘ei hemmetissä’.

Okei, kommentti ei ole täysin reilu. Toki usein tuntuu, että Van Damme olisi opetellut repliikit foneettisesti. Silti hänellä on kiistämätöntä karismaa, joka tulee parhaiten esiin kohtauksissa, jossa hän pääsee flirttailemaan tai muuten hassuttelemaan. Kickboxerin kuuluisimmassa kohtauksessa Van Damme heittäytyy tanssimaan autuaasti hymyillen. Jotain aseistariisuvan viatonta siinä on.

Eikä häntä voi syyttää yrityksen puutteesta. Bloodsportissa hän joko ylinäyttelee kornisti tai sitten alinäyttelee ilmeettömästi, mutta Kickboxerissa Van Damme romahtaa yllättävän uskottavasti kuullessaan, että hänen veljensä on halvaantunut. Kyyneleet ja epätoivo tuntuvat aidoilta.

Näyttelijäntaidot hioituivat taitavien ohjaajien, kuten Peter Hyamsin ja Roland Emmerichin käsissä, mikä rohkaisi Van Dammen kokeilemaan rooleja, jotka eivät perustu pelkästään räiskintään ja mäiskintään. Näistä merkittävin esimerkki lienee vuoden 1993 Ei pakopaikkaa, joka on harvinaisen hahmo- ja draamavetoinen Van Damme -elokuvaksi.

Suuri yleisö odottaa Van Dammelta kuitenkin martial arts -taidoilla mässäilyä – ja siinä Kickboxer kunnostautuu kiitettävästi.

Kickboxer vs. Bloodsport

Kasarikultti käsitteli Bloodsportia jo vuosia sitten, mutta on pakko vertailla näitä kahta elokuvaa, koska ne ovat niin samanlaisia. Yhtäläisyydet niin juonen, hahmojen kuin musiikkivalintojen välillä on helpoin havainnollistaa taulukon avulla.

Bloodsport ja Kickboxer ovat käytännössä sama elokuva. Ainoa ero on raha – Kickboxer on silminnähden korkeamman budjetin tuotanto. Mutta onko isompi myös parempi?

Veljeni vartija

Van Dammen hahmon Kurt Sloanen isoveli Eric on potkunyrkkeilyn maailmanmestari, joka suostuu näytösotteluun aasialaisen muay thai -mestarin kanssa. Ericin roolissa nähdään Dennis Alexio, joka on voittanut potkunyrkkeilyn maailmanmestaruuden ihan oikeastikin.

Elokuva tarjoaa todella laiskan selityksen sille, miksi veljeksillä on täysin eri aksentit: Ilmeisesti heidän vanhempansa erosivat ja isä jäi Amerikkaan isoveljen kanssa, kun Kurt muutti Eurooppaan äitinsä kanssa. En tiedä, miten avioerot hoidetaan Yhdysvalloissa, mutta lasten erottaminen eri mantereille kuulostaa pöyristyttävältä.

Silti veljekset ovat läheisiä, minkä tietää siitä, että he kertovat toisilleen niin heti leffan alussa. He vertailevat, miten eri tavalla heidät kasvatettiin. Isä oli ankara ja pakotti isoveljen urheilutähdeksi, kun taas äiti opetti Kurtin käyttämään päätään – ja alhainen rasvaproisentti ja lihaksetkin ovat baletin tulosta.

Olisi ollut vähemmän silmäänpistävää olla viittaamatta koko asiaan.

Kurt tajuaa näytösottelun riskit nähdessään paikallisen mestarin lämmittelevän potkimallaa betonitolpan murskaksi. Isoveli on kuitenkin uppiniskaisen voitonvarma, eikä kuuntele varoituksia.

Kuten arvata saattaakin, tuloksena on isoveljen joutuminen pyörätuoliin. Vastustaja vain nauraa päälle, mutta Van Damme vannoo kostoa. Hän päättää treenaata kovempaa kuin koskaan aiemmin ja haastaa pahiksen uusintaotteluun. Käänne tuntuu suoraan Rocky IV:stä kopioidulta.

Final Boss

Valitettavasti Tong Po jää kauaksi Ivan Dragosta. Kickboxer kärsiikin laimeasta pahiksesta. Michel Qissin esittämä Tong Po on jättiläinen, jolla on demoniset silmät; hän näyttää uhkaavalta, mutta häneltä puuttuu niin karisma, katala suunnitelma kuin nasevat onelinerit.

Tong Po sanoo koko elokuvan aikana yhdeksän sanaa. YHDEKSÄN!

Okei, ei Bloodsportin Chong Likään paljon puhunut mutta korvasi sen ilmeillään. Hän oli myös koko aika läsnä tarkkaillessaan Van Dammen hahmoa. Tong Po taas on Steven Seagaliakin puisevampi pökkelö, joka saa todella vähän ruutuaikaa. Muutama yhteinen kohtaus olisi korostanut Tong Pon ja Kurt Sloanen skismaa.

Kickboxer on yhtä treenimontaasia

Vastapainoksi Kickboxer petraa niin tuotantoarvojen, käsikirjoituksen kuin ohjauksen saralla.

Siinä missä Bloodsportin huumori on enimmäkseen tahatonta, Kickboxerissa on paljon oikeasti onnistunutta komediaa. Etenkin, kun valmentaja kyykyttää Van Dammea.

Treenimontaasit ovat urheiluelokuvien tärkein elementti ja valtaosa Kickboxerista onkin yhtä loppuhuipennukseen valmistautumista. Valmentaja on sekoitus Karate Kidin Mr. Miyagia ja Rockyn Mickeyä ja keksii yhtä lailla eriskummallisia tapoja treenata.

Osa treeneistä järjestetään temppelissä, jossa Van Damme muodostaa henkisen yhteyden haukkaan ja muinaisiin sotureihin. Seuraavaksi painutaan baariin, jossa valmentaja juottaa Van Dammen känniin ja usuttaa muita hyökkäämään oppilaansa kimppuun.

Pitkitetty treenimontaasi käy juonen korvikkeeksi ihmeen hyvin. Se johtuu Van Dammen kehonhallinnasta. On yksinkertaisesti siistiä nähdä, miten hän rankaisee treenikalustoa ja aina näkee, miten hän varmistaa iskevänsä oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.

Final Fight

Ennen loppuottelua mafia uhkaa tappaa Ericin, jos Kurt ei jaksa loppuun asti. Niinpä hän ottaa aluksi turpaan, minkä kerkeää. Vielä isompi shokki on, kun Tong Po paljastaa raiskanneensa Kurtin tyttöystävän.

Seksuaalirikoksia kohdeltiin tämän ajan elokuvissa melko pienenä juttuna, mutta Kickboxer kunnioittaa tilanteen vakavuutta. Jopa Kurtin törkyturpaisen kaverin ilme valahtaa ja hetkelle annetaan tilaa hengittää.

Kurt saa kuitenkin uutta puhtia, kun veli pääsee kidnappaajien kynsistä. Sisuuntunut Kurt riisuu nyrkkeilyhanskat ja antaa Tong Polle yhtäkkiä kunnon selkäsaunan.

Yleensä on siistiä, kun sankari nousee vastarintaan mutta nyt matsi kääntyy aivan liian helposti. Tong Po muuttuu heittosäkiksi kuin taikaiskusta.

Emme myöskään näe tarpeeksi tarkkaan, miten rankka valmennus auttoi. Kurt ei käytä ennennäkemätöntä erikoisliikettä tai hyödynnä älyään, vaikka sitä niin leffan alussa painotettiin. Nyt aseena on vain se kliseinen rakkauden voima.

Siitä huolimatta saamme faneja tyydyttävän uusinnan Bloodsportin finaalista, kun voimaannuttava syntetisaattorimusiikki kohoaa ja Van Damme toimittaa ikonisen, ilmoja halkovan kiertopotkunsa. Temppu on käytännössä suora kopio Bloodsportista (joskin Kickboxerissa se menettää tehoa, kun elokuva leikkaa koko ajan eri kuvakulmien välillä).

Tuomio

Kickboxer toisintaa Bloodsportin avainelementit mutta korkeammilla tuotantoarvoilla. Kickboxer on kaikin puolin laadukkaampi elokuva ja se on myös oikeasti hauska – mikä voi olla uskomatonta ottaen huomioon, että se on… no, Van Damme -elokuva.

Mutta silti: onko se parempi kuin Bloodsport? Jos on pakko valita, sanoisin Bloodsportin olevan kaikessa älyttömyydessään edelleen viihdyttävämpi. Kamppailut tuntuvat myös aidommilta. Suosittelen kuitenkin katsomaan molemmat elokuvat.

Tässä vielä lisää kyseenalaisia suosituksia: muista tilata YouTube-kanavani, niin pysyt kärryillä uusista Kasarikultti-jaksoista. Arkistoista löytyy lisää timanttisia toimintaleffoja.

Kasarikultti arvostelee yhden kaikkien aikojen parhaista Uuno-elokuvista

Vuonna 1982 julkaistussa elokuvassa Uuno Turhapuro menettää muistinsa Uuno Turhapuro… mitä se nyt tekikään?

Uuno Turhapuro on suomalaisen elokuvan suurin ikoni – kaikessa koomisuudessaan ja ongelmallisuudessaan. Uuno on vastarannankiiski, joka tekee mitä tahansa saadakseen rahaa tai valtaa mahdollisimman pienellä vaivalla. Uuno on kaikkea muuta kuin salonkikelpoinen, hädin tuskin yhteiskuntakelpoinen.

Uuno on hyväksikäyttäjä, sovinisti, narsisti, patologinen pettäjä ja yleinen hygieniariski – ja silti me olemme hänen puolellaan?

Uunot luokitellaan komediaksi mutta niitä voisi tarkastella myös kauhuelokuvina, joissa Uuno on samanlainen voittamaton pahis kuin Pinhead tai Michael Myers.

Tämän elokuvan kohdalla voidaan puhua vielä b-luokan kauhuelokuvasta, koska otsikossa luvattu muistinmenetys tapahtuu vasta pitkälle elokuvan puolivälin jälkeen – aivan kuin elokuvassa Friday the 13th Part VIII: Jason Takes Manhattan, jossa Jason saapuu New Yorkiin vasta viimeisen parinkymmenen minuutin aikana.

Uunoja voi pitää myös yhteiskuntasatiireina, joissa kuka tahansa, joka saavuttaa minkäänlaista asemaa, on joko kyvytön tai korruptoitunut – tai yleensä molempia. Uuno kuitenkin torppaa tämän suunnitelmat, oli se tarkoituksella tai ei. Muistinmenetyksessä Uuno sabotoi appiukkonsa presidenttikampanjan avulla. Nykypäivän poliittisessa ilmastossa presidenttikampanjan kaatuminen vain yhteen esiintymiseen on täysin vieras käsite (Trump, anyone?).

Unelmapari

Uunon ja Elisabeth Tuuran parisuhde elää jatkuvasti veitsenterällä, mutta tällä kertaa pari hakee avioeroa jo elokuvan alkumetreillä. Tämä miellyttää tietysti Uunon arkkivihollista, vuorineuvos Tuuraa. Hän lupaakin Uunolle valtavat myötäjäiset, jos tämä eroaa Elisabetista ja menee uusiin naimisiin.

Mutta juuri ennen rahakkaan sopimuksen allekirjoitusta, Uuno joutuu onnettomuuteen ja menettää muistinsa. Hän omaksuu uuden identiteetin ja luulee olevansa Unelma Säleikkö, neiti-ihminen.

Oikea Unelma on tietysti Tuuran sihteeri, jonka tapasimme ensi kertaa Uuno Turhapuron Aviokriisissä. Ensiesiintymisessä hän oli selvästi Tuuran leirissä ja huijasi Uunoa, mutta nyt Unelma on yhtäkkiä aivan lääpällään Uunoon. Se on kunnon 180° käännös ja hyvinkin mahdollisesti ainoa kerta, kun vakiohahmon luonne kehittyy mihinkään suuntaan.

Unelma haluaa siis Uunon kanssa vihille, mutta ensin uusi vaimo pitää kouluttaa tavoille. Tämä tapahtuu auttamalla Uunoa tupakoimaan ja vetämään päiväunia – ja niin Unelma kuin Elisabet ovat harjoittelusta aivan haltioissaan.

Modernein silmin koko sketsi, jossa vaimo kouluttaa miehelleen uutta naisystävää, tuntuu erehdyttävästi aikuisviihdekohtauksen pakolliselta alustukselta.

Rauhan miehet

Olen nähnyt Muistinmenetyksen useammin kuin yhdenkään toisen Uunon. Tämä johtuu siitä, että tämä oli yksi harvoista Uunoista, joka meillä oli nauhalla, kun olin pieni. Siksi elokuvalla on erityinen paikka sydämessäni.

Toinen syy, miksi pidän siitä, liittyy ihan sisältöön. Muistinmenetys antaa harvinaisen paljon tekemistä Härskille ja erityisesti Sörsselssönille. Tämä saattaa jopa olla Sörsselssönin paras elokuva.

Härski Hartikainen perustaa rauhanyhdistyksen, jonka missiona on tuoda maailmaan lopullinen rauha – vaikka sitten väkivaltaisin keinoin. Sörsselssön pakotetaan rauhanyhdistyksen kasvokuvaksi ja yhdessä elokuvan hilpeimmistä kohtauksista hän saa uuden räväkän lookin. Pisteet Simo Salmiselle punkkariksi heittäytymisestä.

Onko Sörsselssönin hermotauti oikeasti olemassa?

Sörsselssön on toinen osapuoli Uunon onnettomuudessa, mutta muistinmenetyksen sijaan hänellä menee hermoradat ristiin niin, että hän vaikuttaa selvinpäin olevan kännissä ja humalassa vesiselvä.

Sörsselssönin oireyhtymä kuulostaa uskomattomalta, mutta voisiko vastaava tauti olla ihan todellinen? En ole lääketieteen asiantuntija, mutta tutkin asiaa.

Taudit, kuten epilepsia, hypoglykemia, multippeli skleroosi, Parkinson ja Menieren tauti voivat aiheuttaa humalatilan kaltaisia vaikutuksia muistiin, puheeseen tai koordinaatioon. Joku näistä voisi selittää osan Sörsselssönin oireista.

Käänteisesti alkoholi saattaa teoriassa vähentää tiettyjen hermostoon vaikuttavien tautien vaikutusta, mikä voisi antaa esimerkiksi ahdistuneesta ihmisestä rennomman kuvan. Tämä ei kuitenkaan suoraan vastaan Sörsselssönin taudinkuvaa.

En myöskään löytänyt taudinkuvaa, joka yhdistäisi nämä risteävät vaikutukset. Tiettävästi Sörsselin oireyhtymää ei siis ole olemassa. Ai niin, kyseessä on Spede Pasasen käsikirjoitus; tietysti se on kaikki puutaheinää.

Kaksi mielenvikaista lähtee ostoksille…

Känniseltä vaikuttava Sörsselssön lähtee Unelmaksi identifioituvan Uunon kanssa shoppailemaan. Heillä on selvästi hauskaa mutta tekijöillä ei ole pokkaa kehittää romanttista yhteyttä aivovammaisten kavereiden välillä.

Heidän sekoilunsa huvittavat ja hämmentävät, etenkin ikonisessa kohtauksessa, jossa Härski yrittää osaa Sörsselssönille Alkosta viinaa sairausvakuutuskortilla.

Härskin ontuvat selitykset ja vaivaantuminen Risto Aaltosen esittämän epäluuloisen kauppiaan armoilla on upeaa seurattavaa. Tämä kohtaus on Uuno-elokuvien ehdotonta eliittiä.

Härski ja Sörsselssön tarjoavat myös liudan ikimuistoisia irtosketsejä, kuten hilpeän Ain laulain työtäs tee -musiikkivideon ja keskustelun automatiikan ja diplomatiikan eroista. Pentti Siimes on kovassa vedossa kolmantena mekaanikkona, joka usutetaan esittämään psykiatria kun Härski tavoittelee Tuuran rahoja.

Harvinainen jatko-osa

Uuno-elokuvissa ei yleensä ole minkäänlaista jatkumoa. Ainoa punainen lanka taitaa olla appiukon nousu liikemiehestä poliitikoksi.

Onkin poikkeuksellista, että tälle elokuvalle tehtiin suora jatko-osa, jossa Uuno menettää muistinsa uudelleen.

Ehkä Vesku Loiri tajusi Muistinmenetyksen, miten kivaa on pukeutua ristiin – ja olihan elokuva menestyskin: sitä käytiin katsomassa melkein yhtä paljon kuin elokuvaa Uuno Epsanjassa!

Uuno Turhapuro menettää muistinsa on itse asiassa Suomen kaikkien aikojen 25. katsotuin elokuva ja Uuno Epsanjassa kahdeskymmenes. Uuno Turhapuro armeijassa on viides.

Jatko-osan Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin juoni ei ole yhtä virtaviivainen kuin edeltäjänsä, mutta Heikki Kinnusen esiintyminen rapakännisenä kahvilanpitäjänä tekee siitä pakollista katsottavaa komedian ystäville. Kinnunen esiintyi Uunoissa vain muutaman kerran, mutta muistetaan muista Spede-tuotannoista, kuten Vääpeli Körmy -elokuvat ja Pikkupojat.

Se, että Uunot ovat toisistaan irrallisia tarinoita, tarkoittaa valitettavasti sitä, että lopussa kaikki tapahtunut pitää resetoida. Muistinmenetys loppuukin varsinaiseen antikliimaksiin.

Nautittuaan lepsopulveria, lepsopuikkoa ja lepsopilleriä Uuno saa muistinsa takaisin, mutta Unelman sijaan palaakin Elisabethin luo.

Unelman sydämen särkeminen on rikos itsessään. Sen lisäksi Uuno ja Elisabeth riitautuvat uudelleen, kun Uuno kertoo antaneensa appiukolta saadut rahat Härskille ja Sörsselssönille.

Ja kaiken kukkuraksi törkyturvat menettävät prosenttinsa saman tien Leo Lastumäen johtamalle, kilpailevalle rauhanliikkeelle. Kukaan ei siis hyödy elokuvan tapahtumista mitenkään, mikä on turhauttava ja masentava päätös näin hauskalle seikkailulle!

Tuomio

Uuno Turhapuro menettää muistinsa ei ole välttämättä kaikkien aikojen paras Uuno, mutta on se lähellä kärkeä.

Elokuva löytää paljon aikaa jopa abstraktimalle huumorille, kuten puskista tuleva (pun intended) nenänniistelykohtaus. Kokonaisuutena juoni on silti poikkeuksellisen eheä (tämä on varmasti pitkälti Ere Kokkosen ansiota, sillä Spede ei tunnetusti välittänyt draamankaarista).

Härski ja Sörsselssön saavat ymös paljon tekemistä ja A- ja B-juonten välillä hypitään luontevasti Vitsejä ei venytetä liikaa.

Vielä näin 500 katselukerrankin jälkeen bongaan yhä uusia irtovitsejä. Kun Uuno piipahtaa autokorjaamolla, Sörsselssön kysyy, mistä sinä leipää ja voita sait? Uuno ei kuitenkaan sano ilmiselvää vastausta, kuten “kaupasta” vaan mainitseekin vain löytäneensä herkut. Miten niin löytäneensä?

Käsikirjoitus vilisee sisäpiirin vitsejä. Härski haukkuu Simo Salmista Simo Salmiselle ja kun Uuno ilmoittaa haluavansa avioeron, ainoa mitä hän pakkaa mukaansa on kaksi Jussi-patsasta. Metatason sisäpiirin vitsejä ovat appiukon vaihtuva etunimi – tällä kertaa Elmeri – ja muista Uunoista tuttujen näyttelijöiden kierrättäminen uusissa rooleissa.

Olisiko jo Uuno-rebootin aika?

Uuno-elokuvien teko ymmärrettävästi päättyi sarjan kantavien voimien menehdyttyä. On kuitenkin outoa, ettei kukaan ole tuottanut Uunon uutta tulemista – etenkin jos miettii Hollywoodissa pitkään jatkunutta rebootien ja jatko-osien buumia. Toki Uuno on nykypäivän mittapuulla ongelmallinen, mutta eihän se tarkoita, ettei hahmoa voisi päivittää. Onnistuuhan se James Bondiltakin.

Minun fanifiktiossani, Uuno Influensserina tai Käyttäjä @Turhapuro, Uuno perustaa Härskin ja Sörsselssönin kanssa YouTube-kanavan, jossa he ruotivat kaiken maailman foliohattujuttuja alfauros-podcasteja parodioivassa hengessä. Kun Elisabet jää vähälle huomiolle, Turhapurot eroavat ja Uunon pitää navigoida kummallisessa Tinder-sovelluksessa omintakeisella tyylillään.

Mutta vielä enemmän kuin rebootin, haluaisin saada Uunoista huolella tehdyt 4K-remasterit, jotta voisimme rakastaa tätä koko kansan syyllistä nautintoa, oikein rakastella sitä.

Muistathan tykätä videosta YouTubessa ja tilata YouTube-kanavani. Suosittelen myös Klassikkomatskuu-kanavan Uuno-retrospektiivejä sekä Uuno-tv-sarjan faniedittiä Vuokraisäntä.

Vuonna 1983 julkaistu Flashdance on tarina omien unelmien tavoittelusta

Elokuva on helppo tiivistää yhteen lauseeseen, sillä se edustaa legendaarisen tuottaja Don Simpsonin popularisoimaa käsitettä high concept, jonka tarkoituksena on tehdä elokuvasta mahdollisimman myyvä tarinasta stailaukseen.

Kaiken piti olla kevyttä ja kiiltävää, ja menestyksen toistettavissa. 1980-luvun Hollywood kohtelikin elokuvia enemmän tuotteina kuin taiteena. VHS-aikakausi antoi oivan syyn tehtailla jatko-osia vaikka miten kehnoille elokuville, kunhan niillä tienasi.

Nykypäivän Disneyn tehtaillessa uusia Marvel- ja Star Wars -sisältöjä kuin liukuhihnalla on helppo sanoa, ettei kyyninen kaupallisuus ole kadonnut Hollywoodista mihinkään.

Tuotteistaminen ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, ettei elokuvalla voisi olla taiteellisia meriittejä. Flashdance muistetaan varmasti parhaiten musiikistaan ja tanssikohtauksistaan – ja hyvästä syystä – mutta se on myös kuvattu näyttävästi. Jokainen ruutu on blokattu ja valaistu tyylikkäästi.

Mikä tunne!

Kuvankaunis Jennifer Beals esittää Alexia, joka työskentelee päivisin hitsaajana, mutta haaveilee tulevaisuudesta tanssijana.

Hän onkin varsinainen tanssin ihmelapsi, joka omaksuu taitoja pelkästään tarkkailemalla muita. Hän imeekin vaikutteita joka kadunkulmasta – tuli vastaan sitten katutanssija tai passipoliisi.

Eniten kokemusta hän saa esiintymällä klubilla, jollaisesta voi vain haaveilla. Mawby’s Bar on räkälä, jossa näkee huippuluokan tanssiesityksiä toisensa perään – eikä kyseessä siis ole strippiluola. Elokuvalla onkin hyvä sisäänrakennettu mekanismi, että aina kun halutaan pitää taukoa varsinaisesta juonesta, ruudulle isketään uusi eeppinen show.

Silti Alex hermoilee hakemisesta arvostettuun tanssikouluun, sillä hänellä ei klassista tanssitaustaa. Hänen erilaisuutensa kerrotaan tyylikkäästi sanaakaan sanomatta, kun hän silminnähden erottuu muista tanssijoista vieraillessaan hakutoimistossa.

Jennifer Beals loistaa Alexin roolissa, mutta mikä tekee Alexista niin karismaattisen hahmon? Kyse ei ole pelkästä ulkonäöstä, vaan Alexin persoona on myös täynnä elämää. Hän tukee ystäviään, mutta on myös sanavalmis, huumorintajuinen ja okei, kunnon flirtti.

Nämä piirteet pääsevät esille etenkin suosikkikohtauksessani, jossa Alex tapaa poikaystävänsä ex-vaimon hienostoravintolassa. Jälleen kerran paikka, johon Alex ei näennäisesti kuuluisi. Ex yrittää pilata pariskunnan esileikin mutta Alex pistää tälle nopeasti jauhot suuhun.

Alex on vasta 18-vuotias ja työskentelee jo baarissa ja raksalla, mikä kuulostaa siltä, että Alexin pitäisi olla 21. Ehkä ajat olivat erilaiset. Silti tuntuu vähän kyseenalaiselta, että hän ryhtyy suhteeseen nelikymppisen pomonsa kanssa.

Toisaalta Jennifer Bealsin ja Michael Nourin välillä on mahtavaa kemiaa ja hahmojen luonteet täydentävät toisiaan: Alexin tunteen palo vastaan Nickin elämänkokemus.

Poikaystävän lisäksi tukijoukoissa on ikääntyvä isoäititäti, jonka kuolema on yksi elokuvan turhimmista käänteistä. Se vain… tapahtuu. Mutta ehkä läheisen menetys muistuttaa Alexia tarttumaan mahdollisuuksiin, kun ne ovat saatavilla.

Elokuva huipentuu Alexin koe-esiintymiseen. Tanssi on klassikkokamaa, joka säväyttää, vaikka sitä on miten parodioitu vuosien saatossa.

Yksi asia tosin syö kohtauksen tehoa. Jennifer Beals ei siis koko elokuvan aikana tanssi itse melkein ollenkaan, mutta loppuhuipennuksessa häntä tuuraa peräti kolme sijaistanssijaa – joista yksi on mies!

High Concept

Puhutaan vielä high conceptin käsitteestä.

Flashdance on Don Simpsonin ja Jerry Bruckheimerin ensimmäinen yhteistyö. Elokuva toimi prototyyppinä tuottajakaksikon menestyskaavalle, jota he toistivat Top Gunista Levottomiin sieluihin.

Kaavaan kuuluu muun muassa se, että elokuvan koko narratiivin voi tiivistää yhteen lauseeseen.

Sen lisäksi elokuva alkaa varta vasten tuotetulla biisillä. Ensimmäisessä näytöksessä tarjoillaan visuaalinen kohokohta, kuten Flashdance suihkutanssi tai Top Gunin ensimmäinen hävittäjätaistelu. Tarinan varrelle ripotellaan montaaseja ja viimein elokuva päättyy pysäytyskuvaan.

Vaikka Flashdance on inspiroinut kymmeniä elokuvia – jopa yliluonnollista ninjatoimintaelokuvaa Ninja III: The Domination – on syytä tarkastella muita 1980-luvun alun hittejä ennen kuin väittää yksin Flashdancen muokanneen elokuvateollisuuden uuteen uskoon.

Se julkaistiin vuosi Rocky III:n jälkeen – elokuvan, joka päivitti Rocky-estetiikan uudelle vuosikymmenelle – ja Flashdance viliseekin suoria vaikutteita heti alkuteksteistä lähtien. Ei ihme, että Flashdancea on kutsuttu naisversioksi Rockysta.

Soundtrack

Mutta siinä missä Rocky III muistetaan tunnusbiisistään Eye of The Tiger, Flashdance tarjoaa täyslaidallisen hittejä.

Soundtrack pursuaa ikivihreitä, kuten Irene Caran esittämä nimikkobiisi, Joan Jettin I Love Rock’N’Roll ja Michael Cembellon Maniac. Oma suosikkini on Shandin He’s A Dream. Näiden bangereiden välissä kuullaan Giorgio Moroderin tunnelmallista syntikkavetoista scorea.   

Elokuvan ainoa ärsyttävä osa on Alexin työkaveri Ricky. Hän on koomikon urasta haaveileva kokki, jonka korneille vitseille nauraa vain hän itse.

Silti niin Ricky kuin kaikki muutkin hahmot nivoutuvat täydellisesti elokuvan teemaan oman unelman tavoittelusta. Osa on saanut, mitä haluaa ja siksi kannustaa Alexia. Toiset taas luovuttavat unelmiensa suhteen ja toimivat siten varoittavana esimerkkinä.

Tuomio

Pakko arvostaa elokuvaa, joka rakentaa liudan mielenkiintoisia hahmoja ja draamankaaria ja ehtii kertoa sen kaiken vain puolessatoista tunnissa. Eikä se missään vaiheessa tunnu kiireiseltä vaan dynaamiselta ja siltä, ettei mukana ole mitään ylimääräistä.

Kaikki hahmot nivoutuvat täydellisesti elokuvan teemaan oman unelman tavoittelusta. Osa on saanut, mitä haluaa ja siksi kannustaa Alexia. Toiset taas luovuttavat unelmiensa suhteen ja toimivat siten varoittavana esimerkkinä. Voisi sanoa, että Flashdancen käsikirjoitus on täydellinen.

Flashdance on syystäkin tanssielokuvien klassikko. Se tarjoaa upeaa musiikkia, upeita roolisuorituksia, upeaa kuvausta, upeaa tanssia ja upeita hahmoja. Flashdance on upea.

Korni tieteistoimintaelokuva on kaikkea muuta kuin must see

Saatat muistaa vuodesta 2017 Despaciton, metoo-liikkeen ja Donald Trumpin nousun presidentiksi. Mutta muistatko miten kaikki seurasivat reality-ohjelmaa, jossa palkkamurhaajat tappavat rikollisia suorassa lähetyksessä?

Ai et? Missä umpiossa olet oikein asunut?

Juokse tai kuole

Vuonna 1987 julkaistussa ja kaukaiseen vuoteen 2017 sijoittuvassa tieteistoimintaelokuvassa Arnold Schwarzeneggerin esittämä sotilas lavastetaan syylliseksi siviilien massamurhaan ja tuomitaan osallistumaan brutaaliin gladiaattorikisaan The Running Man.

Kyseessä on kaikkien rakastama tv-ohjelma, jossa murhasta tehdään viihdettä suorassa lähetyksessä. Arska pakotetaan mukaan juoksijana, jota palkkatappajat metsästävät.

Nämä palkkatappajat eli stalkerit ovat toinen toistaan kummallisempia. Sub Zero on jääkiekkoa pelaava sumopainija, Buzzsaw moottorisahaa heilutteleva blondattu faija. Dynamo taas on kart-autolla huristeleva oopperalaulaja, joka ampuu käsistään sähköä.

Toisin sanoen pahikset ovat noloja – ja kuolevat aina oman erikoisaseensa voimasta. Liekinheittimellä varustettu Fireball räjähtää saadessaan vähän kipinää, Dynamo saa itse sähköiskun. Jesse Venturan esittämä ”kaikkien aikojen menestynein stalker” Captain Freedom taas saa potkut.

Pääpahis on Running Manin kaksinaamainen juontaja Killian, joka on kameroiden edessä Kari Salmelaisen kaltainen kansansuosikki mutta kulisseissa tekee kaikkensa Arskan päänmenoksi.

Arska pistää stalkereille kampoihin ja yleisö alkaa vähitellen kääntyä juoksijoiden eli uhrien puolelle. Kertoo paljon elokuvan laadusta, että sen parasta antia ovatkin sen statistit. On hilpeää seurata, miten liekeissä studioyleisö on tapposhown tapahtumista.

Ohjelma on osa totalitaristisen hallituksen oikeusjärjestelmää. Arskan mukana kisassa on juoksijoita, joilla on yhteyksiä salaiseen vastarintaliikkeeseen. Tiimi saa selville, että sattumalta televisio-ohjelman lähetysyksikkö sijaitsee keskellä Running Man -areenaa. He onnistuvat hakkeroimaan lähetyksen ja paljastamaan kaikille, että Killian on huijari.

Kingi tulkinta

Elokuva perustuu Stephen Kingin tarinaan, jonka hän julkaisi alun perin salanimellä Richard Bachman. Kuten niin monen muunkin filmatisoinnin kohdalla, King sanoo, ettei leffalla ole mitään tekemistä hänen tekstinsä kanssa.

Kommentti voi kuulostaa negatiiviselta, mutta jopa puhuessaan Stanley Kubrickin Hohdosta King toteaa, ettei halua kontrolloida muiden tulkintoja. (Running Mania hänellä tosin olisi oikeus kritisoida.)

Uudelleentulkinta ei yllätä, sillä tiettävästi itse Running Man -kilpailua käydään kirjassa vain muutaman sivun verran.

Konseptin venyttämisestä käsikirjoitukseksi vastasi Steven DeSouza, joka on tehtaillut toimintaklassikoita kuten Commando ja kaksi ensimmäistä Die Hardia. DeSouza on siis ansioitunut action-kirjoittaja, mutta Running Man on niin rampa, että jopa Arskan one-linerit ontuvat.

Jos siis haluat upeita one-linereita vilisevän Arska-leffan, jota et ole katsonut sataa kertaa, suosittelen paljon ennemmin Raakaa keikkaa. Tutustu elokuvaan katsomalla Kasarikultin arvostelu – ja muista tilata kanava.

Tuotantotiimissä on muitakin 80-luvun lahjakkuuksia kuin De Souza. Koreografiasta vastaa Paula Abdul ja musiikista Harold Faltermeyer, jonka merkittävin kontribuutio elokuvalle on tämä synafilli, joka korvaa kornin vitsin perään kuuluvan ba-dum-tsss-rummutuksen.

Tulevaisuuden kliseet

Jos elokuvalle pitää jostain antaa pisteitä niin muutamia asioita se ennustaa oikein – esimerkiksi deepfake-teknologian.

Tulevaisuudenkuvalla olisi saanut leikitellä vielä lisääkin.

Näemme muutaman mustalla huumorilla maustetun tv-mainoksen vähän samaan tapaan kuin samana vuonna julkaistussa Robocopissa, mutta muuten joudumme tyytymään kliseiseen näkymään resuisista köyhistä suurkaupungin raunioissa.

Tuomio

Running Manissa olisi ollut aineksia älykkäämpään toimintaspektaakkeliin, mutta tuotanto-ongelmien myötä tulos on lattea sekamelska eri ideoita. Ohjaaja vaihtuikin useampaan otteeseen, kun elokuvan konseptista ei päästy yksimielisyyteen.

Kun tuotanto ehti Andrew Davisin ohjaksissa mennä 8 miljoonaa dollaria yli budjetin pelkästään kahden ensimmäisen kuvausviikon aikana, Paul Glaser tarttui haasteeseen ja, noh, ainakin hän piti kiinni lupauksestaan saada kuvaukset valmiiksi ajallaan. Laatu jäi kuitenkin tv-tuotannon tasolle ja Arnoldin ja aiempien ohjaajien toivoma älyllisempi sosiaalinen kommentointi leikattiin.

Andrew Davis muistetaan parhaiten ysäritrilleri Takaa-ajetusta. Vuosia myöhemmin hän pääsi jatkamaan yhteistyötä Arskan kanssa ohjaamalla elokuvan Collateral Damage. Elokuva on yhtä kaukana Arskan parhaista kuin The Running Man. Viihdyttävin asia onkin Bill Haderin tarina leffan kuvauksista, joissa hän toimi tuotantoassistentina.

Kenties panokset olisivat olleet korkeammalla, jos pääosaa olisi esittänyt joku toinen kuin Arnold Schwarzenegger. Rooliin harkittiin esimerkiksi Christopher Reeveä – kyvykästä näyttelijää, joka oli osoittanut voivansa tähdittää myös toimintaelokuvia muttei olisi ollut Schwarzeneggerin kaltainen voittamaton lihaskimppu.

Toisaalta ilman Arskaa The Running Man olisi vaipunut nopeasti unholaan. Elokuva näyttää halvalta ja kuulostaa kornilta – se on kaikkea muuta kuin must see.