Hurraakerkko.com

Tag: 1980s

  • Blades of Steel on kaikkien aikojen urheilupeli – katso arvostelu!

    Blades of Steel on kaikkien aikojen urheilupeli – katso arvostelu!

    Blades of Steel on lätkäpelien suuri klassikko

    Suomalaiset laman lapset olivat kiekkokansaa jo ennen MM95:sta – never forget.

    Ala-asteella kaikilla oli Mighty Ducksin tai Blackhawksin logoilla koristeltuja vaatteita, reppuja, keräilykortteja ja muuta fanikamaa.

    Eikä fanitus jäänyt vain penkkiurheiluksi. Talvipäivät vietettiin jäällä ja kun päästiin kaukalosta kotiin, Nintendoon iskettiin kaikkien aikojen urheiluvideopeli: Blades Of Steel.

    Vuonna 1987 kasibittiselle Nintendolle julkaistu kiekkoklassikko Blades of Steel on mekaniikaltaan näennäisen yksinkertainen: liikutat pelihahmoja ristiohjaimella, syötät yhdellä näppäimellä ja lauot toisella. Tämä oli aikaa ennen Electronic Artsin NHL-pelejä, joten harhautuksia ei vielä ollut keksitty.

    Silti Blades of Steel on yllättävän monipuolinen, etenkin jos ottaa huomioon, että se julkaistiin 8-bittisen Nintendon alkutaipaleella. Ottelut ovat vauhdikkaita muttei tarvitse olla mikään Saku Koivu oppiakseen pelin salat. Ei siis ihme, että siitä riitti iloa vielä pitkälle 90-luvun puolelle.

    Peli oli niin suosittu, että kasetteja löytää edelleen edullisesti divareista ja netistä. Aikanaan pelit olivat tietysti kalliita, joten videopeleillä oli myös suurta sosiaalista arvoa – aina mentiin sen luokse, kenellä oli laajin pelivalikoima. Eli aika harvoin hengailtiin minun luonani.

    Blades of Steelin upea kansitaide

    Ennen internetiä ei voinut katsoa traileria YouTubesta vaan ostopäätös piti tehdä pitkälti nimen tai kannen perusteella.

    Blades Of Steelin upea, käsin piirretty kansi lupaa toiminnantäyteistä urheiluspektaakkelia. Kansi on klassikkokamaa, jonka jokainen kasarin lapsi tunnistaa.

    Kansi perustuu kuvaan Wayne Gretzkystä taistelemassa kiekosta Tomas Jonssonin kanssa. Kuva on vuoden 1983 Stanley Cup -loppuottelusta, jossa Edmonton Oilers kohtasi New York Islandersin.

    Kantta varten hahmojen kasvoja ja peliasuja muokattiin tekijänoikeuskiistojen välttämiseksi. Temppu oli Konamille tuttua pelien kuten Metal Gearin ja Contran kohdalla, ja olisikin ehkä Gretzkylle riittänyt muttei Sports Illustratedin valokuvaajalle.

    Metal Gear ottaa selviä vaikutteita Terminator-elokuvasta ja Contra Predatorista.

    Kuvaaja kertoi plagioinnista työnantajalleen, joka kertoi Konamille, joka kertoi kuvittaja Tom Duboisille, että tämän pitää maksaa 10 000 dollarin arvoiset sakot, jos halusi pitää työnsä Konamilla.

    Dubois (joka ääntää nimensä juuri [dybois] eikä ranskalaisittain [dy-bwaa]) suostui maksumieheksi. Tämän jälkeen hän teki itsestään entistä tunnetumman kuvittamalla ikonisia kansia. Niihin kuuluvat Super Castlevania IV ja Turtles In Time.

    Kannen yläosassa riehuvien nyrkkeilysankarien henkilöllisyys jää mysteeriksi, mutta rivakat otteet lupaavat toiminnantäyteistä urheiluspektaakkelia. Visu on klassikkokamaa, jonka jokainen kasarin lapsi tunnistaa.

    Taatusti lätkässä

    Kansi nostaa odotukset korkealle – ja peli ylittää ne. Blades Of Steel on syystäkin klassikko.

    Nykypeleissä on realistisemmat grafiikat mutta kasibittisessä Blades of Steelissä on yksinkertaista ja ajatonta vetovoimaa. Pelaa viisi minuuttia ja olet taatusti lätkässä.

    Muutama vuosi myöhemmin Electronic Arts lanseerasi yhdeksi kaikkien aikojen suosituimmaksi nousseen NHL-pelisarjan, joka otti etenkin alkuun valtavia teknisiä harppauksia joka vuosi.

    Super Nintendolle julkaistuihin peleihin verrattuna Blades Of Steel on tottakai pelkistetympi mutta se on silti kaukana primitiivisestä.

    Pelaa tätä peliä viisi minuuttia ja olet taatusti lätkässä.

    Kasibittinen Nintendo sisälsi paljon teknisiä rajoitteita. Ne vaikuttivat esimerkiksi ruudunpäivitysnopeuteen, väreihin ja miten monta hahmoa ruudulla voi näkyä samanaikaisesti. Niinpä en ymmärrä, miten mukaan on saatu näin monta pelimoodia, kuten rankkarit ja erätaukojen minipelit. Mukana on jopa ääninäytteitä.

    Yksi ominaisuus, joka tekee pelistä niin persoonallisen, on se, että kentällä liikutaan sivusuunnassa. Siinä mielessä peli muistuttaa enemmän nykyaikaisia futis- kuin lätkäpelejä.

    Toki pelissä on puutteitakin. Etenkin turnausmoodissa voi alkaa ärsyttää, kun maalituuletuksia ja muita välianimaatioita ei voi skipata. Samoin yleisön jatkuvat vihellykset voivat särähtää korvaan.

    Hankalinta on maalivahtina pelaaminen. Jo siinä on räpeltämistä, että saa valittua maalivahdin, mutta sittenkin veskarin ohjaaminen on aina vähän arpapeliä. Siinä ei auta edes kuuluisa Konami-koodi YLÖS-YLÖS-ALAS-ALAS-JA-NIIN-EDESPÄIN.

    Lue myös legendaarisen Konami-koodin synnystä!

    Joukkueet

    Mukana on kahdeksan joukkuetta tunnetuista NHL-metropoleista. Jokaisella joukkueella on oma vahvuutensa – yksi on nopeampi ja toisella on parempi maalivahti.

    Toisin kuin nykypäivän pelisarjoissa, joukkueet esiintyvät vain kaupunkiensa nimellä. Ei siis Maple Leafs, vaan Toronto. Ei Kings, vaan Los Angeles. Tämä lienee jälleen lisensointikysymys.

    Siitä huolimatta tietysti pelaaja yhdistää tiimit NHL:ään. Osalla tiimivärit jopa vastaavat NHL-joukkueen asuja, esimerkiksi New Yorkilla on samat sävyt kuin Rangersilla.

    Finish him

    Rehellisyyden nimissä paras asia ei liity kiekkoiluun.

    Minun lempparihommaani on haastaa riitaa vastustajan kanssa, koska silloin Blades Of Steel muuttuu tappelupeliksi.

    Jotta saat matsin aikaiseksi | kun kiekko on vastustajalla, luistele suoraan hänen pelaajaansa kohti, töni pari kertaa kuin olisit Linnanmäen törmäysautossa ja ”there you go”.

    Yhtäkkiä hyppäämme Street Fighter -tyyliseen kuvakulmaan, jossa hahmot seisovat nyrkit ojossa.

    Erilaisilla näppäinyhdistelmillä voi iskeä suoria ja koukkuja tai blokata vastustajan lyöntejä. Jälleen kerran – yksinkertaista mutta äärimmäisen viihdyttävää.

    Ja kun energiamittari tyhjentyy, tappelun häviäjä joutuu jäähylle. Pelaaja saa siis rikkoa sääntöjä ja vielä palkitaan siitä ylivoimalla.

    Juuri kuin sen pitäisi oikeastikin olla.

    Katso video kuullaksesi NES-klassikosta Blades Of Steel. Lisää 80-luvun klassikoita löydät YouTube-kanavaltani. Piirsin uusiksi muutaman pelihahmon saadakseni videoon korkealaatuiset versiot alkuperäisistä grafiikoista – katso galleria alla.

  • Arvostelussa Riskibisnes (Risky Business, 1983)

    Arvostelussa Riskibisnes (Risky Business, 1983)

    Riskibisnes on älykäs ja kenties kaikkien aikojen seksikkäin teiniseksikomedia

    Olen vuosien saatossa oppinut arvostamaan ja jopa fanittamaan Tom Cruisea elokuvantekijänä. Hän tekee elokuvansa määrätietoisesti yleisölle teatterissa nautittavaksi ja varmistaa, ettei leffoista puutu henkeäsalpaavia stuntteja. Malliesimerkkejä ovat Mission Impossible -sarja ja Top Gun: Maverick.

    Silti paluu Cruisen nuoruuteen ja erityisesti ajatus hänestä teiniseksikomedian päätähtenä tuntui luotaantyöntävältä. Tiesin vain kaikki meemit ja tietysti kuuluisan liu’un lattian halki kalsarit jalassa.

    Kino Reginan kuvaus Riskibisneksestä sai muuttamaan mieltä. Sen älykkyys ja taiteellisuus kuulemma erottavat sen muista teinikomedioista. Hetken mielijohteesta päätin antaa teini-Tompalle mahdollisuuden.

    Ja kylläpä kannatti, sillä tämä elokuva on aivan upea.

    Seksiseikkailu alkaa

    Tom esittää Joelia, jonka rikas perhe asettaa tälle kovia paineita päästä huippuyliopistoon ja sitä myöten kapitalistijuppien kermaan. Kun isi ja äiti lähtevät matkalle, Joel päättää hurvitella ja hoitaa opintoja tärkeämmän aikuistumisriitin.

    Asetelma kuulostaa hyvin tyypilliseltä teinikomedialta. Ja toki elokuva vilisee teinikomedian arkkityyppejä, kuten seksihulluja kavereita. Silti kokonaisuus on jotain aivan muuta. Riskibisnes on syvällinen ja aidosti seksikäs elokuva.

    Joelin kätyily saa kohtalokkaan käänteen, kun hän tapaa ilotyttö Lanan, jota esittää Rebecca De Mornay.

    Daami johtaa Joelin lihallisiin iloihin mutta myös ongelmiin. Joel ottaa yhteen tytön parittajan kanssa, äidin kallis kristallimuna varastetaan, isän Porsche päätyy Michigan-järven pohjaan – ja niin edelleen.

    Ja tietysti, Joel ihastuu Lanaan, jonka tunteista ja tarkoitusperistä ei ota selvää.

    Lanan hahmo olisi voinut jäädä kliseiselle hooker with a heart of gold –tasolle, mutta De Mornay onnistuu tuomaan hahmoon syvyyttä. Lana osaa olla määrätietoinen mutta paljastaa myös epävarmuuksiaan. Katsoja miettii koko ajan, onko kaikki Lanan osalta vain suurta vedätystä vai tunteeko hän sittenkin jotain erityistä Joelia kohtaan.

    Joel etsiytyy Lanan seuraan alun perin oppiakseen seksin salat ja – yritän parhaani mukaan välttää pervoilua, mutta seksikohtaukset ovat yksi elokuvan vahvuuksista. Ne ovat aidosti sensuelleja.

    Märkiä unia

    Koko elokuvaa hallitsee unenomainen tunnelma alusta lähtien. Ensimmäinen kohtaus onkin kirjaimellisesti uni. Hyppäämme Joelin toistuvaan uneen, jossa hänen suihkuunsa on ilmestynyt alaston kaunotar. Taustalla soiva Tangerine Dreamin hypnoottinen syntetisaattorimusiikki alleviivaa kohtauksen eroottista latausta.

    Myös kameratyöskentelyllä on valtava merkitys tunnelman luomisessa. Siinä missä nykypäivän elokuvat kuvataan niin mielikuvituksettomissa staattisissa yksilökuvissa, Riskibisneksessä osataan poseerata ja kamera liikkuu tapahtumien mukana tyylikkäästi. Näyttelijät antautuvat myös seksikohtauksille ja esimerkiksi Rebecca De Mornay esiintyy kokonaan alasti. Tämä ei ole B-luokan komediaa vaan A-luokan pehmopornoa.

    Tarinallisesti elokuvan eroottinen kohokohta on, kun Lana pyytää Joelia toteuttamaan erityisen fantasian. Hän haluaa rakastella junan kyydissä. Lana ja Joel hyppäävät täynnä matkustajia olevaan junaan. Tunnelma tiivistyy, kun väki vähenee, ja taustalla soiva biisi laskee alas sekunteja siihen, että pariskunta pääsee toteuttamaan Lanan haaveen.

    Ai millä tavalla laskee sekunteja? Hyvä, kun kysyin. Taustalla soi siis Phil Collinsin In The Air Tonight, jonka soidessa jokainen osaa odottaa kaikkien aikojen upeinta rumpufilliä.

    Miami Vice teki In The Air Tonightista osan populaarikulttuurihistoriaa, mutta Riskibisnes käytti biisiä jo aiemmin.

    Olin haltioissani, kun tunnistin kappaleen, sillä se on kaikkien aikojen suosikkibiisini. Kertoo paljon soundtrackin kovasta tasosta, kun näin ikoninen biisi jää täysin muiden jalkoihin. Old Time Rock And Roll on kuitenkin niin tunnettu – kaikki tietävät Cruisen kalsaritanssin, vaikka itse elokuva ei olisi tuttu.

    Myös In The Air Tonight muistetaan paremmin esiintymisestään Miami Vicessa vuosi Riskibisneksen jälkeen. Siinä biisi antaa Don Johnsonin autoilulle kohtalokasta tunnelmaa. Riskibisneksessä se taipuu yllättävän hyvin esileikiksi.

    Riskibisnes julkaistiin vuonna ’83 ja Miami Vice ’84. Saikohan Michael Mannin ryppyotsainen poliisitrilleri inspiraatiota teinikomediasta?

    Vuonna 1984 Phil Collins oli mukana myös elokuvan Against All Odds soundtrackillä. Siinä on toinen Kasarikultinkin suosittelema elokuva, joka on täynnä paljasta pintaa.

    Kapitalismi

    Riskibisneksessä on selkeä antikapitalistinen alavire.

    Elokuvan alkupuolella Joel keskustelee koulukavereidensa kanssa tulevaisuudesta. Hän kysyy, haluavatko kaikki saavuttaa jotain – vai pelkästään takoa rahaa? Kaikki vastaavat, että heitä kiinnostaa vain raha. Joel taas toteaa, että hän haluaa auttaa ihmisiä. Tämä on yksi elokuvan tärkeimpiä Joelin luonnetta rakentavia kohtauksia.

    Ja auttamaan hän pääseekin. Joel joutuu kalliiden sattumusten uhriksi, joten tienatakseen kipeästi tarvitut rahat hän muuntaa kotinsa bordelliksi. Bisnesmalli on simppeli: Joel houkuttelee kotibileisiin seksuaalisesti kokemattomat kaverinsa ja Lana tuo liudan kollegoitaan.

    SWOT-analyysi on turha.

    Erityisiä kotibileitä järjestäessä Joelkin innostuu kaupallisuudesta ja ihastelee, miten häpeilemättömästi Lana kauppaa välitöntä mielihalujen tyydyttämistä, toteamalla ”mikä kapitalisti.”

    Smells like Teen Spirit

    Onneksi elokuva ei ratsasta liikaa yhdellä teinikomedioiden rasittavimmista kliseistä: sillä, että kaikki teinipojat ovat räävittömiä törkyturpia, joilla ei ole mitään muuta mielessä kuin P***U.

    Kyllä, Bronson Pinchotin ja Curtis Armstrongin esittämät kaverit ovat kiimaisia ja kokemattomia ja jauhavat valloituksistaan tai niiden puutteesta. Puhe on kuitenkin ilahduttavan viatonta ja pojat suhtautuvat myös vastuullisesti koulunkäyntiin. Tämä tekee hahmoista inhimillisempiä ja he kestävät paremmin aikaa.

    Joelin märät unet päättyvät toistuvasti katastrofiin. Alun suihkufantasiassa hän myöhästyy kokeista, myöhemmin poliisit ja mikä kauheampaa, omat vanhemmat piirittävät talon, jossa Joel sekstailee teinidaamin kanssa. Unet kuvastavat paineita, joita Joel kokee isän ja äidin odotuksista. Katsoja myötäelää Joelin ahdinkoa, kun monet vanhempien läksytyksistä puhutaan suoraan kameralle.

    Yksi Joelin parhaista kavereista tarjoaa tärkeän elämänohjeen. Hän kertoo ylivarovaiselle Joelille, että joskus pitää vaan antaa mennä; sanoa ”what the fuck.” Sanat toimivatkin Joelin draamankaaren pohjapiirroksena, kun hän vapautuu ja löytää oman elämänpolkunsa.

    Tuomio

    Riskibisnes on moninkertaisesti älykkäämpi kuin keskivertoteinikomedia, seksikohtaukset ovat kutkuttavia, kuvaus ja musiikki luovat kokonaisuudelle unenomaisen tunnelman. Joten ei kysymystäkään – suosittelen vahvasti katsomaan Riskibisneksen.

    Aavistusta varovaisemmin suosittelen tilaamaan YouTube-kanavani, jolta löydät lisää arvosteluja 80-luvun elokuvahelmistä.

    Mutta hei – joskus kannattaa ottaa riskejä; sanoa ”what the f**k.”

  • Eye Of The Tiger (1982) – katso arvostelu!

    Eye Of The Tiger (1982) – katso arvostelu!

    Arvostelussa Survivorin ikoninen rock anthem Eye Of The Tiger, joka muistetaan urheiluelokuvasta Rocky III

    Survivorin Eye of the Tiger on yksi 80-luvun tunnetuimpia rock-anthemeita ja kaikkien aikojen leffatunnareita. Sen kitarasoundin tunnistaa välittömästi, ja sanoitukset ovat täynnä testosteronia. 

    Biisi on tietysti tuotettu urheiludraama Rocky III:a varten.

    Sylvester Stallone oli alun perin yrittänyt lisensoida leffan tunnariksi biisin Another One Bites The Dust, mutta Queen kieltäytyi. Sitten Stallone inspiroitui Survivorin biisistä Poor Man’s Son ja halusi ensimmäisen samanlaisen. Soundit ovatkin vahvasti samasta muotista.

    Stallonella oli selkeä visio elokuvan musiikille. Itse asiassa Stallone-leffoissa kuullaan usein hyvää musiikkia – lue suosikeistani täällä.

    Eye Of The Tigerin lyriikat nivoutuvat vahvasti Rocky III:n teemoihin, voitonhimoon ja ylpeyden vaaroihin. Erityisesti säkeistö

    So many times it happens too fast
    You change your passion for glory
    Don’t lose your grip on the dreams of the past
    You must fight just to keep them alive

    Survivor: Eye Of The Tiger

    puhuu tarkalleen siitä, miten aiemmin raadollinen treenaaja Rocky Balboa aliarvioi haastajansa Clubber Langin ja keskittyy ennemmin kameroille poseeraamiseen kuin mestaruusottelua varten valmistautumiseen.

    Musiikkivideolla ei kuitenkaan – varsin yllättäen – nähdä yhtään klippiä elokuvasta.

    Videon alussa vokalisti Dave Bickler kerää jengin kasaan ja johtaa heidät halki öisen suurkaupungin. Damn, täytyykin alkaa kävellä kavereiden kanssa aina auramuodostelmassa, jos haluaa näyttää kovikselta.

    Bändin askellus ja ilmeet ovatkin niin tiukkoja, että tuntuu kuin he olisivat matkalla tanssimaan Michael Jacksonin Beat It -videossa. 

    Valitettavasti tie vie jengisodan sijaan bänditreeneihin ja tunnelma lässähtää. Äijät ovat joko turhan ilmeettömiä tai sitten hymyilevät liian onnellisesti esittääkseen näin intensiivisen biisin.

    Parasta musiikkivideossa on se, että monet otokset kestävät monta sekuntia, siinä missä nykypäivän musiikkivideot ovat pelkkää biittiin leikkaamista.

    Muuten video on harmillisen tasapaksu. Se tavallaan paljastaa, miten minimalistinen biisi Eye of the Tiger on. Ei ole eeppistä kitarasooloa kallionkielekkeellä tai tuhatpäistä yleisöä pumppaamassa nyrkkiä ilmaan. 

    Eye of the Tiger saattaakin olla ensimmäinen soundtrack-biisi, jonka musavideolla katsoisi mieluummin leffaklippejä kuin bändin esitystä. 

    Muistathan tilata YouTube-kanavani. Löydät sieltä myös arvostelun itse elokuvasta Rocky III sekä sen jatko-osasta, jossa kuullaan lisää Survivoria.

  • Arvostelussa Tequila Sunrise – Vaarallinen sekoitus (1988)

    Arvostelussa Tequila Sunrise – Vaarallinen sekoitus (1988)

    Tequila Sunrise on romanttinen trilleri, jossa parhaat kaverukset joutuvat vastakkain niin lain edessä kuin rakkaudessa

    Tällä kertaa Kasarikultti pureutuu genreen, jota ei oikeastaan ole enää olemassa. Tequila Sunrise on romanttinen trilleri, jossa parhaat kaverukset joutuvat vastakkain niin lain edessä kuin rakkaudessa.

    Päärooleissa nähdään Kurt Russell, Michelle Pfeiffer ja Mel Gibson. Tequila Sunrise osuu mielenkiintoiseen kohtaan koko kolmikon uralla.

    Gibson oli vastikään palannut Hollywoodiin vietettyään kaksi vuotta maatilallaan Australiassa. Pfeiffer oli matkalla kohti ensimmäisiä Oscar-palkintojaan. Russellille elokuva merkitsi erilaista käännekohtaa – se auttoi Hollywoodia näkemään hänet myös vakavampien ja romanttisten elokuvien päätähtenä.

    Etsivä Nick Frescia (Kurt Russell) joutuu jahtaamaan rikollista kaveriaan Dale McKussicia (Mel Gibson). Kumpikin kiinnostuu ravintoloitsija Jo Ann Vallenarista (Michelle Pfeiffer).

    Ja sanonpa suoraan – Russell on ehdottomasti elokuvan coolein osa. Hän poseeraa aina tyylikkäissä puvuissa ja tukka sliipattuna, eikä suostu ottamaan skeidaa keneltäkään.

    Russell on etsivä Nick Frescia, joka pakotetaan jahtaamaan huumeita välittävää kaveriaan. Frescia joutuu koko ajan tasapainoilemaan ystävyyden ja velvollisuuksien välillä. Hänellä on herkullinen monologi, jossa hän tuskailee, miten rikollinen on kaveri, josta hän tykkää, kun taas agentti on oikeuden puolella, mutta silti vihamies. Ja hänen itsensä pitäisi toimittaa rikolliset telkien taakse, oli mikä oli.

    Pfeifferin esittämän ravintoloitsija Jo Ann Vallenarin tapaaminen lisää tunnontuskia. Pfeiffer sotkeutuu osaksi tutkimuksia ja ihastuu niin Russelliin kuin Gibsoniin.

    On ilo nähdä kipinää kaikkien välillä. Etenkin Pfeifferin ja Russellin flirttailu on sähköistä ja heidän rakkauskohtauksensa viinikellarissa on täynnä poikkeuksellisen intohimoisia suudelmia.

    Pfeifferin hahmo muuttuu eniten elokuvan aikana. Hänen hahmollaan ei ole kummoista draamankaarta, mutta alussa hän on sanavalmis, harkittu ja elegantti, kunnes Gibsoniin tutustuttuaan hän heittäytyy ja on välittömämpi. Kai muurien laskeminen on olevinaan kasvua mutta minun mielestäni se tyhmentää hahmoa.

    Michelle Pfeiffer kahden miehen välissä.

    Mel kipsissä

    Gibsonin esittämä Dale on päähenkilöistä riskaabelein – on todella rohkea veto tehdä huumediileristä romanttinen liidi. Gibson on siis stereotyyppinen hyväsydäminen rikollinen. Toimikohan hän Pretty Womanin Vivianin inspiraationa?

    Gibson ei ole Sunrisessa parhaimmillaan. Koko esitys tuntuu hakevan suuntaa. Ehkä hän yrittää esittää Dalen olevan hukassa, mutta enemmän hukassa on Gibson itse.

    Dale on siis legendaarinen huumediileri, joka yrittää päästä eroon rikollisista tavoistaan. Tai niin hän ainakin itse sanoo. Ollakseen kaidalla tiellä hän on harvinaisen höveli auttamaan vanhoja rikostovereitaan. Tuntuu siltä, ettei Dale edes oikeasti halua jättää rikosuraansa tai pitää huolta lapsestaan; vaikka hän harmittelee, miten huono isä hän on.

    Gabriel Damon Robocop 2.
    Gibsonin poikaa esittää Gabriel Damon, joka vain muutamaa vuotta myöhemmin esitti alaikäistä huumediileriä Robocop kakkosessa. Oliko Tequila Sunrise -isukilla huono vaikutus lapsinäyttelijään?

    Kuka on mystinen Carlos?

    Viranomaiset huohottavat Gibsonin niskaan, sillä hän on ainoa, joka tuntee kaupunkiin saapuvan huumeparoni Carlosin ulkonäöltä. Carlosin jäljillä on myös Raul Julian esittämä meksikolainen huumepoliisi, joka ryhtyy yhteistyöhön Russellin ja JT Walshin esittämän DEA-agentin kanssa.

    Paikallisten poliisien, huumeviraston ja meksikolaisten jatkuva valvonta hiertää erityisesti Pfeifferin suhdetta Russelliin. Viranomaisten aktiivisuudesta huolimatta Carlos onnistuu livahtamaan Gibsonin kämpille kenenkään puuttumatta.

    Entä kuka tuo mystinen huumeparoni onkaan? No, tietenkin Raul Julia. Kuka muka luulisi Julian ikinä esittävän suoraselkäistä hahmoa?

    Tykkään pahiksen kaksinaamaisuudesta – poliisi kartellin pääjehuna on hyvä koukku. Olisin kuitenkin kaivannut kylmäverisempää huumeparonia. Nyt Julia pääsee vetämään roolin turhan samalla lennokkuudella kuin Addams Familyssä. Hän on suulas hassuttelija, joka laulaa ja leikkii. Pahis olisi huomattavasti mielenkiintoisempi laskelmoivana psykopaattina.

    Carlos ei pääse oikeuksiinsa myöskään siksi, että hänen henkilöllisyytensä paljastetaan vasta niin myöhään, eikä Julialla ole kovin kummoista kemiaa Gibsonin kanssa.

    Kuka nappaa kenet?

    Loppuhuipennuksessa viranomaiset pääsevät lähelle Carlosin ja Dalen kuljettamaa valtavaa huumekuormaa. Hahmojen on valittava uskollisuuden ja velvollisuuksien välillä, kun Russell yrittää napata Julian ilman Gibsonin joutumista Walshin käsiin, Gibson joutuu pettämään Julian pelastaakseen Pfeifferin – ja Pfeiffer on… läsnä.

    Herkullinen asetelma; valitettavasti juonenpalaset loksahtelevat paikoilleen turhan laiskasti. Erityisesti Carlosin ja Dalen välienselvittelystä puuttuu kaikki jännite ja yllätyksellisyys.

    Kuten arvata saattaa, Carlos kuolee ja Dale pääsee pakenemaan viranomaisia Nickin avustuksella. Russell tekee ystävälleen myös palveluksen saattamalla tämän yhteen rakastettunsa kanssa, vaikka jääkin itse rannalle ruikuttamaan. Viimeisessä kohtauksessa Russell seuraa etäältä, kun Gibson ja Pfeiffer suutelevat ranta-aallokon kuohuissa; ah, miten kliseistä jopa 80-luvulle.

    Tuomio

    Tequila Sunrise ei ole ikimuistoinen elämys, eikä se purista kaikkia mehuja hahmojen välisistä suhteista.

    Siinä on kuitenkin tiettyä eleganssia ja energialatausta, joka vetää puoleensa. Paras osa on rehvakas Kurt Russell ihan pelkän asenteen ja stailin takia. Hänellä on myös herkullista kemiaa Pfeifferin kanssa.

    Tequila Sunrise cinematography Mel Gibson and Kurt Russell beach sunset
    Tequila Sunrisen kuvaus tekee vaikutuksen. Elokuva kylpee lämpimissä sävyissä ja vahvoissa kontrasteissa.

    Lisäksi pitää kehua jatkuvasti kaksoismerkityksillä pelailevaa dialogia ja etenkin Conrad Hallin kuvausta, joka oikeutetusti nappasi Oscar-ehdokkuuden.

    Elokuvaa pitää arvostaa myös siksi, että se edustaa harvinaista genreä, jossa rikokset ja rakkaus ovat yhtä keskeisiä tarinalle. Ehkä olen herkkis, mutta näkisin mieluusti ehtojen romanttisten trillerien tekevän comebackin.

    Erityisesti sydämeni saa sykkimään, jos tilaat YouTube-kanavani. Löydät sieltä myös lisää Russellia.

  • Arvostelussa Psycho 2 – katso video!

    Arvostelussa Psycho 2 – katso video!

    Psyko 2 on yllättävän onnistunut jatko-osa kauhuklassikolle

    1970–80-luvun vaihde oli slasher-kauhun kulta-aikaa, joten mikäpä olisikaan ollut otollisempi aika tuoda takaisin genren alkuperäinen klassikko Psyko.

    70–80-luvun vaihde oli slasher-kauhun kulta-aikaa, joten mikäpä olisikaan ollut otollisempi aika tuoda takaisin genren alkuperäinen klassikko Psyko.

    Miettikää, miten valtava riski on ollut tarttua yhden kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimpien elokuvantekijöiden teokseen, joka ei ole klassikko pelkästään omassa genressään. Pelkkä ajatuskin on härskin opportunistinen, varsinkin kun Alfred Hitchcock oli kuollut vain muutamaa vuotta aiemmin.

    Kaiken järjen mukaan Psyko II:n olisikin pitänyt jäädä pelkäksi suoraan kotilevitykseen päätyväksi kunnianhimottomaksi rahastukseksi. Elokuva tarjoaa kuitenkin positiivisen yllätyksen.

    Varoitus: artikkeli sisältää juonipaljastuksia!

    Tätä nykyä uskaltaa jo odottaa, että hittielokuvalle voidaan tuottaa onnistunut jatko-osa vuosien tauon jälkeen, mutta vuonna ’83 se oli hyvin poikkeuksellista.

    Onnistunut comeback

    Onnistumisesta voidaan erityisesti kiittää kolmea ihmistä.

    Ensimmäisenä ohjaaja Richard Franklin, joka tunsi Hitchcockin henkilökohtaisesti ja halusi selvästi varmistaa, että jatko-osa tehdään alkuperäisen mestariteoksen hengessä. Franklin opiskeli Etelä-Kalifornian yliopistossa George Lucasin, Robert Zemeckisin ja John Carpenterin kanssa.

    Toisena käsikirjoittaja Tom Holland, josta sukeutui myös kuuluisa kauhuohjaaja. Ja ei, kyseessä ei ole se Spider-Manin esittäjä. Olen aiemmin kritisoinut yhtä Hollandin tunnetuimmista tuotoksista…

    …mutta Psyko II:n käsikirjoitus on vahva – jopa niin onnistunut, että se vakuutti myös elokuvan vastahakoisen päätähden.

    Kauhuikonin varjostama ura

    Tästä päästäänkin kolmanteen menestystekijään. Anthony Perkins solahtaa takaisin Norman Batesin rooliin niin luontevasti, että on vaikea uskoa välissä olleen kahtakymmentä vuotta.

    Hänen koko olemuksensa liikkuu mestarillisesti hauraasta olosuhteiden uhrista kylmäveriseen tappajan sivupersoonaan. Norman Bates saa katsojan sympatian puolelleen toisin kuin tyypilliset slasher-pahikset, jotka ovat säälimättömiä tappokoneita.

    Batesin motellille palaaminen ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys.

    Alkuperäisen Psykon aikaan Perkinsistä povattiin Hollywoodin seuraavaa sydäntensärkijää, mutta Norman Bates langetti pitkän varjon. Perkins jäi hahmon vangiksi, joten ei ollut ihme, että hän harasi vastaan. Hollandin dramaattinen käsikirjoitus teki kuitenkin vaikutuksen.

    Psyko 2:n päärooliin harkittiin myös Christopher Walkenia, joka oli ehdolla myös samana vuonna julkaistun Tenebren tähdeksi. Walken on mainio näyttelijä, mutta samoin Tenebren kohdalla, en usko, että hän olisi osannut tehdä yhtä elävää ja sympaattista kuin Perkins.

    Kun Perkins hyppäsi mukaan projektiin, median ja tuotantoyhtiön kiinnostus nousi aivan uudelle tasolle. Psyko 2:n budjetti kasvoi ja elokuva lähti teatterilevitykseen. Hitchcockin perikuntakin antoi projektille siunauksensa.

    Tilanne olisi varmasti ollut toinen, jos elokuva olisi pohjannut Psykon luojan Robert Blochin tarinaan. Vuonna ’82 julkaistu virallinen Psyko 2 -romaani lähetti Norman Batesin Hollywoodiin viihdeteollisuutta kritisoivassa hengessä. Parodinen lähestyminen olisi varmasti halventanut alkuperäisen Psykon voimaa.

    Paluu Batesin motellille

    Elokuva sijoittuu 20 vuotta alkuperäisten tapahtumien jälkeen. Norman vaikuttaa selättäneen demoninsa, joten oikeus toteaa hänet kelvolliseksi palaamaan yhteiskuntaan. Hän suuntaa takaisin kotiin – pahoja muistoja hyökyvälle Batesin motellille.

    Paluukohtaus on yksi elokuvan kohokohdista. Talo näyttää yhtä pahaenteiseltä kuin 20 vuotta aiemmin.

    Yksi asia minua tosin ärsyttää todella paljon. Elokuvan keskeinen elementti on Normanin hapuilu ja kipuilu menneisyyden kanssa. Mutta että hän alkaa nähdä harhoja viisi minuuttia kotiutumisen jälkeen! 20 vuoden terapia lentää kertaheitolla ikkunasta ulos.

    Ongelmat jatkuvat, kun Norman tutustuu motellia pyörittävään Toomeyyn, jota Dennis Franz esittää niin niljakkaasti, että tekee mieli laittaa käsidesiä. Heti tietää, kuka kuolee ensimmäisenä. Limanuljaska on muuttanut motellin tuntihintaiseksi bilemestaksi täynnä kyseenalaisia vieraita, joten Norman irtisanoo hänet ja päättää pistää paikat uuteen uskoon.

    Norman saa toisen työn paikallisesta ravintolasta, jonka omistava vanharouva uskoo uusiin mahdollisuuksiin.

    Norman tutustuu myös nuoreen tarjoilija Maryyn. Kaksikon ystävyys vahvistuu tyylikkäästi elokuvan edetessä. Mary auttaa Normania taistelemaan demoneita vastaan, muttei itse ole niin viaton kuin miltä näyttää…

    Maryn rooliin kaavailtiin alun perin kauhukuningatar Jamie Lee Curtisiä. Se olisi ollut sopiva kunnianosoitus Curtisin äidille Janet Leighille mutta nautin myös vähemmän tunnetun Meg Tillyn maanläheisestä roolisuorituksesta, joka ei jää pelkäksi silmäniskuksi yleisölle.

    Meg Tillyn näyttelijänura jäi lyhyeksi, mutta sisko Jennifer tunnetaan räävittömän Child’s Play -kauhuelokuvien sarjan tähtenä. Ja kas kun sattui, Chucky-nuken saagan käynnisti ohjaaja-käsikirjoittaja Tom Holland.

    Jamie Lee Curtisin valinta Psykon jatko-osaan olisi tuonut lisäkerroksia kohtaukseen, jossa Norman vaanii Maryä suihkussa, mutta todennäköisesti vienyt huomion varsinaisilta tapahtumilta.

    Tribuutti Hitchcockin klassikolle

    Elokuva on täynnä viittauksia alkuperäiseen Psykoon ilman Curtis-Leigh-yhteyttä.

    Psyko 2:n kuvauksesta vastaa Dean Cundey, jonka kädenjälkeä voi ihailla klassikoissa, kuten Jurassic Park, Apollo 13, Paluu tulevaisuuteen, Road House – näitä olisi loputon lista. Cundey toisintaa useita Psykon ikonisia ruutuja ja valaistus selvästi suunniteltu niin, että elokuva toimisi alkuperäisen tapaan myös mustavalkoisena. Erityisesti pidän kaikista yläkulmasta ja kraanakameran avulla kuvatuista otoksista.

    Norman Bates tirkistelee jälleen nuorta kaunotarta elokuvassa Psyko 2.

    Kuulemme myös Bernard Herrmannin piinaavan Psyko-tunnarin muutamaan otteeseen, joskin suuremman musiikillisen vaikutuksen tekee Jerry Goldsmithin herkkä score.

    Roolinvaihdos

    Viittaukset jatkuvat roolituksessa. Anthony Perkins ei nimittäin ole ainoa, joka palaa rooliinsa vuosikymmenten tauon jälkeen, vaan myös Vera Miles palaa esittämään Lila Loomista. Hän vastustaa ankarasti Normanin vapautusta tämän tapettua Lilan siskon.

    Ei kestä pitkään ennen kuin Normanin todellisuudentaju alkaa hämärtyä. Hän saa uhkaavia viestejä ja puhelinsoittoja ja on näkevinään äitinsä kotitalon ikkunassa. Motellilla tapahtuvat murhat antavat lisää viitteitä Normanin lipsahtamisesta tappaviin tapoihinsa.

    Taustalla on kuitenkin Lila Loomisin salajuoni.

    On nostettava hattua Vera Milesille, että hän palaa rooliin pitkän tauon jälkeen – ja vielä pahiksena! Lila hiippailee tiluksilla Normanin äidiksi pukeutuneena horjuttaakseen tämän mielenterveyttä ja todistaakseen, ettei Norman ole yhteiskuntakelpoinen. Eikä hän juonittele yksin.

    Leffassa mainitaan, että hänen miehensä Sam on kuollut. Sam on myös tuttu ykkösosasta Janet Leighin hahmon miesystävänä ja jännä, että hän on ollut kummankin siskon kanssa. Parisuhteesta Lilan kanssa on syntynyt tytär, toinen salajuonittelija – Mary!

    Mary (Meg Tilly) ja Lila Loomis (Vera Miles) punomassa juonia.

    Lila haluaa palauttaa Normanin vankilaan hinnalla millä hyvänsä, mutta Mary alkaa epäröidä. Hän tunnustaa Normanille osallisuutensa, mutta kenties liian myöhään – Normanin päässä alkaa viirata ja voimme jälleen vain nauttia Anthony Perkinsin upeasta roolisuorituksesta.

    Modernin slasher-genren taakka

    Jännitteiden kasvaessa Normanin terapeutti saapuu tarkastuskäynnille. Tämä johtaa kenties elokuvan turhimpaan tappoon.

    Terapeutin roolissa nähdään yksi suosikkiluonnenäyttelijöistäni, karismaattinen Robert Loggia. Hän kuolee, kun paniikissa oleva Mary iskee vahingossa veitsen hänen rintaansa. Robert yleensä nostaa elokuvan kuin elokuvan tasoa ja olisi ansainnut parempaa.

    Tapoista puheenollen, vaikka Psyko 2 pitää kiinni Hitchcockin tyylistä, se ei täysin välty slasher-genren pakollisilta tunnuspiirteiltä. Jatko-osassa oikein herkutellaan 80-lukulaisilla tehosteilla. Raakuudet eivät kuitenkaan vie huomiota taidokkaasti rakentuvalta tunnelmalta.

    Suosikkitapponi nähdään aivan elokuvan viime sekunneilla. Elokuva tarjoilee vielä yhden twistin paljastamalla, että ravintolan omistava rouva onkin Normanin biologinen äiti ja kiltin pinnan alla on ihan yhtä lailla sekoboltsi tyyppi kuin poikansakin.

    Tämä on aika turha käänne – se jopa pyörrettiin kolme vuotta myöhemmin julkaistussa Psyko III:ssa. Norman on kuitenkin valmis kirjaimellisesti hautaamaan oidipaaliset ongelmansa. Hän tarttuu lapioon ja pamauttaa äidin pään pannukakuksi.

    Kohtauksen lopussa Norman antautuu täysin sivupersoonalleen. Kantaessaan ravintoloitsijan ruumista yläkertaan kuulemme Normanin käyvän keskustelua “äitinsä” kanssa. Äänenä kuullaan Virginia Gregg, joka esitti äitiä myös alkuperäisessä Psykossa.

    Tuomio

    Psyko 2:lla ei ole mitään syytä olla näin hyvä.

    Se ylittää odotukset niin kauhuleffan jatko-osana kuin jatko-osana yleisesti. Kaikessa paistaa läpi tekijöiden kunnioitus lähdemateriaalia kohtaan. Anthony Perkins loistaa elokuvan traagisena antisankarina, joka ei ole paha vain pahuuttaan.

    Sinä taas voit hyvää hyvyyttäsi tykätä tästä videosta ja tilata YouTube-kanavani, jolta löydät lisää 80-luvun kulttiklassikoita.

    Anthony Perkins Psycho 3 poster Psyko 3 juliste
    Norman Batesin tarina jatkui Perkinsin ohjaamassa jatko-osassa Psyko III. Sen hypnoottinen juliste teki vaikutuksen jo ollessani pieni poika, mutta valitettavasti elokuva on varsinainen rimanalitus.
  • Katso arvostelu elokuvasta Kadun haukat (Nighthawks, 1981)

    Katso arvostelu elokuvasta Kadun haukat (Nighthawks, 1981)

    Nighthawks on tiivistunnelmainen trilleri Sylvester Stallonen uran alkuajoilta

    Vuonna 1981 julkaistu Nighthawks on vaikeasti saatavilla. Siitä ei meinaa löytyä fyysistä tai digitaalista kopiota.

    Syynä on kaiketi kädenlämpöinen menestys. Elokuva tienasi kyllä budjettinsa takaisin, muttei noussut samanlaiseksi klassikoksi kuin yhtä lailla inhorealistiset Taksikuski, Likainen Harry tai Kovaotteiset miehet, jonka jatko-osaksi käsikirjoitus oli alun perin kaavailtu.

    Nighthawksin ydinteemat

    Kenties suuri yleisö ei osannut samastua elokuvan aiheeseen. Nighthawks käsittelee terrorismia Amerikassa, mikä oli vielä tuohon aikaan täysin vieras käsite. Elokuva haiskahtaa muilta osin vahvasti 70-luvulta, mutta temaattisesti se oli edellä aikaansa.

    Sylvester Stallone ja Billy Dee Williams esittävät piinkovaa kyttäparia, jotka puhdistavat New Yorkin katuja rikollisista kovin ottein. Siivousta kaupunki tarvitseekin – Nyki näyttää aikakauden leffoissa täydeltä kaatopaikalta. Mikä tosin sopii täydellisesti tällaisiin rosoisiin rikoselokuviin.

    Toiseksi Nighthawksin keskeisistä teemoista nousee viranomaisten voimankäyttö.

    Da Silva ja Fox siirretään terrorisminvastaiseen erikoisyksikköön. Sen johtaja yrittää saada poliisit ymmärtämään terroristin toimintamalleja ja väittää, että väkivallan voi tukahduttaa vain voimakeinoin. Näkemys saa kritiikkiä Da Silvalta, joka haluaa minimoida verenvuodatuksen. Tämä on poikkeuksellista kuultavaa Stallonelta, jonka muu filmografia on kaikkea muuta kuin pasifistinen.

    Etsivät Da Silva (Stallone) ja Fox (Williams) terrorismiluennolla, joka tuntuu kestävän ikuisuuden.

    Da Silva onkin kaukana Stallonen tyypillisistä rooleista. Voisi jopa argumentoida, että niin Stallonen kuin Williamsin tilalla olisi voinut esiintyä kuka tahansa muu, mikä on toisaalta tavallaan virkistävää.

    Muutamaa vuotta myöhemmin elokuva olisi takuulla räätälöity pönkittämään Stallonen imagoa (Rocky IV on malliesimerkki Syltyn egotrippailusta), mutta nyt poissa ovat kliseisen luodinkestävät superkytät onelinereineen.

    Joskin mukana on tyypillinen hapan poliisipäällikkö. Koska roolissa nähdään mm. Rocky– ja Kummisetä-elokuvista tuttu luonnenäyttelijä Joe Spinell, klisee on helppo hyväksyä.

    Joe Spinell velkojana elokuvassa Rocky.

    Enkä siis tarkoita, että Stallonen tai Williamsin roolisuorituksissa olisi jotain vikaa. Päinvastoin. Molemmat ovat erittäin uskottavia ja parivaljakon välillä on selkeää kemiaa, josta olisi nauttinut pidempäänkin.

    Wulfgar iskee!

    Wulfgar (Rutger Hauer) tekee tuttavuutta paikallisten kanssa New Yorkin metrossa.

    Aivan kuin kotimaan rikollisissa ei olisi tarpeeksi tekemistä, Da Silva ja Fox saavat vastaansa kansainvälisen terroristi Wulfgarin, jota esittää Rutger Hauer.

    Tämä on Hauerin Hollywood-debyytti, mutta hän on alusta lähtien kuin kotonaan kylmäverisenä superrikollisena. Hän väläyttää samoja laskelmoivan psykopaatin piirteitä kuin vuotta myöhemmin kuuluisimmassa roolissaan Blade Runnerin pääpahiksena.

    Wulfgarin apuna toimivana Shakkana nähdään intialainen Persis Khambatta, joka muistetaan parhaiten roolistaan scifi-elokuvassa Star Trek – The Motion Picture. Harmi, ettei Khambatta säilyttänyt kaljuaan, sillä se olisi tuonut vastapainoa Stallonen poikkeuksellisen karvaiselle kuontalolle.

    Kenties elokuvahistorian kaunein kaljupää, luutnantti Ilia (Persis Khambatta) elokuvassa Star Trek – The Motion Picture.

    Elokuvan kohokohta

    Nighthawksin tarina on suoraviivaisempi kuin modernin poliisisarjan keskivertojakso, mutta tiivistunnelmaiset toimintasekvenssit pitävät jännitystä yllä. Hienoa nähdä, kun leffassa ajetaan oikea bussi jokeen tai kun Stallone roikkuu kaapelin varassa kymmenten metrien korkeudella ilmassa.

    Jännittävin kohtaus sijoittuu yökerhoon. Wulfgar viihtyy yöelämässä, joten Da Silva ja Fox kiertävät baareja havaintojen toivossa. Viimein kaksikko on oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

    Wulfgar onnistuu kuitenkin pakenemaan. Seuraa pitkällinen ajojahti New Yorkin öisillä kaduilla ja kutkuttava panttivankitilanne metropysäkillä, kun Wulfgar pääsee hyppäämään maanalaisen kyytiin Da Silvan kieltäytyessä ampumaan viattomien vahingoittamisen pelossa.

    Wulfgar pääsee yllättämään Foxin ja viiltää tämän kasvoihin kuolettavan haavan. Toimintasekvenssi kulminoituu Da Silvan luopumiseen pasifistisista periaatteistaan, kun hän haavoittunut Fox sylissään karjuu kostoa Wulfgarille.

    Nighthawks ei lunasta potentiaaliaan

    Tuotanto-ongelmista ja kädenlämpöisestä vastaanotosta huolimatta Stallone on kehunut Nighthawksia yhdeksi parhaista elokuvistaan. Se on ainutlaatuinen osa Stallonen tuotantoa, mutta kaiken hehkutuksen jälkeen Nighthawksista jää ristiriitainen fiilis.

    Sen 70-lukulaisen rosoinen, jopa dokumentaarinen estetiikka puhuttelee ja Stallonen ja Williamsin roolisuoritukset vakuuttavat. Kaikki hahmot jäävät kuitenkin turhan ohuiksi eikä Keith Emersonin skitsofreeninen score ole ikääntynyt hyvin. Jännäreidenkin mittapuulla Nighthawks jää kauas eliitistä – tässä olisi ollut potentiaalia paljon kantaaottavampaan ja hahmovetoiseen elokuvaan.

    Kerkon kasarikultti siirtyy tämän jakson myötä kesälomalle. Katso lisää arvosteluja YouTubessa ja muista tilata kanavani! Hurraakerkko muualla somessa:

  • Rocky IV (1985) – katso video!

    Rocky IV (1985) – katso video!

    Sylvester Stallonen luoman nyrkkeilijä Rocky Balboan tarinaa on kerrottu yli 40 vuotta. Vuonna 1985 julkaistu Rocky IV on koko saagan tuottoisin ja ottelu Ivan Dragoa vastaan nousee toistamiseen kaikkien aikojen elokuvakamppailujen listojen kärkisijoille.

    En ole koskaan ymmärtänyt elokuvan suosiota. Rocky IV sisältää kenties joitain sarjan ikimuistoisimmista hetkistä, mutta kokonaisuus on repaleinen ja mielikuvitukseton. Olen valtava Rockyn ja Stallonen fani, joten oikein sydäntä särkee sanoa tämä: Rocky IV on täysin yliarvostettu.

    Marraskuussa 2021 elokuvasta julkaistiin uusi ohjaajan versio, joka sisältää ennennäkemätöntä materiaalia. Katso uusin Kasarikultti-jakso

    Niinpä on mielenkiintoista nähdä elokuvasta uusi tulkinta, joka sisältää ennennäkemätöntä materiaalia. Jäävätkö muutokset kosmeettisiksi, vai paljastuuko elokuvasta uusia tasoja?

    Alkuperäinen Rocky IV on repaleinen ja mielikuvitukseton

    Alussa näemme tuttuun Rocky-tyyliin kertauksen edellisen elokuvan loppuhuipennuksesta, kun Rocky voittaa maailmanmestaruuden takaisin Clubber Langiltä.

    Pöly ehtii hädin tuskin laskeutua ottelun jäljiltä, kun Neuvostoliiton delegaatio saapuu Amerikkaan haastamaan Rockyn kehään omaa mestariaan Ivan Dragoa vastaan.

    Apollo Creed tulee kuitenkin väliin. Hän haluaa haastaa uuden tulokkaan, koska janoaa itse päästä takaisin valokeilaan. Rocky yrittää toppuutella mutta Apollo ei ota kuullakseen. Hän ei selvästi ole ottanut opikseen Rockyn kanssa ottelusta, sillä hän jälleen aliarvioi vastustajansa, vaikka tämän murskaavasta tuhovoimasta uutisoidaan televisiossa.

    “Whatever he hits, he destroys.”

    Kohtalokkaassa ottelussa Apollo saa kuitenkin pikaisen muistutuksen vanhasta viisaudesta ”ylpeys käy lankeemuksen edellä”, kun Dragon iskut tappavat Apollon jo ottelun toisessa erässä.

    Kostonhimossaan Rocky haastaa Dragon. 17 treenimontaasin ansiosta Rocky selättää neuvostoliittolaisen ilman suurempia vaikeuksia. Ottelun jälkeen Rocky pitää ikonisen poliittisen puheensa.

    Sekin on jo naurettavaa, että Rocky-leffoissa aletaan poliittiseksi. Vielä kummallisempaa on, että Neuvostoliiton valtiojohdon aplodien perusteella Rocky päättää kylmän sodan.

    Dragoa esittää tietenkin Dolph Lundgren. Drago on hyvin visuaalinen hahmo ja hän puhuu tarkoituksella vain harvoin. Hahmo on mystisempi ja jokaisella sanalla on painoarvoa.

    Katsoja kaipaisi kuitenkin pientä kurkistusta hänen persoonaansa. Drago vaikuttaa vierastavan sosiaalisia tilanteita ja Apollon matsissa hän aluksi vain toljottaa vastustajaansa suu auki, mutta hetkeä myöhemmin hän viis veisaa, selviääkö Apollo hengissä vai ei. Onko hän viaton diplomaattien pelinappula vai ylimielinen tappokone?

    Stallonen vision mukaan Drago edustaa urheilun tulevaisuutta, modernin teknologian ja lääketieteen ehostamaa superihmistä. Rocky kuitenkin voittaa Dragon treenaamalla vanhan koulun tyyliin; viesti on, että ihminen on yhä parempi kuin kone.

    Ohjaajan versio uudistaa elokuvaa perinpohjaisesti

    Elokuvasta julkaistiin vastikään uusi ohjaajan versio, johon lupailtiin minuuttikaupalla uutta kuvamateriaalia. Mielikuvani Rocky IV:stä ei ole erityisen mairitteleva, joten suhtauduin skeptisesti siihen, että uusi leikkaus onnistuisi korjaamaan näin perustavanlaatuisesti rikkinäisen elokuvan.

    Mutta… uusi versio on aivan hemmetin kova! Kokonaisuus on nyt huomattavasti harkitumpi, dramaattisempi ja inhimillisempi.

    Muutoksen tuulet puhaltavat alusta lähtien, kun näemme heti useita uusia tai laajennettuja kohtauksia Rockystä ja Adrianista argumentoimassa Apolloa vastaan Dragon kanssa ottelusta. Elokuvan alkupuolisko saa nyt huomattavasti pahaenteisemmän ja traagisemman alavireen.

    Positiivista on myös, ettei Apollo ole ottelussa pelkkä Dragon nyrkkeilysäkki vaan iskee itsekin vaikuttavia osumia. Hautajaisissa kuullaan lisäksi Apollon valmentajan muistopuhe, mikä antaa paljon enemmän painoarvoa legendan kuolemalle. Apollon perintö käsitellään huomattavasti kunnioittavammin.

    Alkuperäisenkin Rocky IV:n kunniaksi on sanottava, että se erottuu koko sarjasta poikkeuksellisen visuaalisena taideteoksena. Se on täynnä ikonisia ruutuja lippuun kääritystä Rockystä sokaisevien valonheitinten rajaamaan Dragoon.

    Uusi versio teroittaa visuaalista ilmettä entisestään. Nykyaikainen värimäärittely tekee joka ruudusta raikkaamman, ja HD-resoluution avulla jokainen hikikarpalo kimmeltää loisteliaasti.

    Rocky vs Drago antaa Rocky IV:lle uuden raikkaamman värimaailman.

    Elokuvassa nähdään paljon vaihtoehtoisia ottoja tutuista kohtauksista. Esimerkiksi lähikuva oli vaihdettu laajakuvaan. Aluksi muutokset näyttävät vain kosmeettisilta ja jopa häiritseviltä, kun vanha versio oli vielä tuoreessa muistissa.

    Muutoksille on kuitenkin selkeä peruste. Jos puhutaan nopeasti äänisuunnittelusta, nyt James Brownin esitys on miksattu niin, että se kuulostaa live-esitykseltä eikä puhtaalta studioversiolta. Yhdessä laajempien kuvakulmien kanssa tuntuu, että seuraisi tapahtumia paikan päällä.

    Myös Rockyn ja Dragon ottelu tuntuu orgaanisemmalta. Matsi on yhä puoliksi montaasia, mutta koreografia on hienovaraisten leikkausten myötä virtaviivaisempi ja brutaalimpi. Vaikka kaipaan yhä tunnetta, että olisin mukana kehässä, nyt tuntuu, että seuraisi oikeaa ottelua.

    Uusi versio ei ole loppupeleissä merkittävästi alkuperäistä pidempi, mutta uusien kohtausten tieltä on leikattu paljon irtonaisia vitsejä ja etenkin reaktioita. Paulien sarkastiset kommentit tuntuvat paljon hauskemmilta, kun joku ei ole heti perään vääntämässä naamaansa. Ja mikä parasta – se robotti on leikattu kokonaan pois.

    Kömpelön komedian tilalla on nyt hieman enemmän kömpelöä Dragoa. Ja tarkoitan nyt sitä, että näemme siellä täällä lisää repliikkejä ja reaktioita niin jenkkien show-hypeen kuin omien tovereiden manipuloivaan kontrolliin. Drago vaikuttaa nyt haavoittuvaisemmalta ja naiivimmalta järjestelmän uhrilta.

    Myös Adrian saa enemmän ruutuaikaa. Yksi elokuvan avainkohtauksista on, kun Rocky kertoo Adrianille haastavansa Dragon, vaimonsa vastusteluista huolimatta. Alkuperäisessä versiossa kohtaus juostaan läpi yhtä hätäisesti kuin kaikki muukin. Tämä kiirehtiminen oli yksi asia, jota kritisoin jo Rocky III -arvostelussani.

    Stallone on myöntänyt olleensa aikanaan liian huolissaan mielenkiinnon säilyttämisestä – ettei MTV:n ehdollistama yleisö jaksaisi yhtäkään rauhallista hetkeä. Uusi leikkaus antaa paljon enemmän tilaa näyttelijänsuoritusten nyansseille, mikä tekee elokuvasta kauttaaltaan vakavahenkisemmän.

    Vahva suositus Rocky IV:n uudelle versiolle

    En olisi ikinä arvannut, että uusi leikkaus voisi näin perin pohjin kääntää mielikuvani tästä elokuvasta. Muutos on melkein samaa tasoa, kuin Blade Runnerin ohjaajan version kanssa.

    Siinä, missä suosittelisin originaalia korkeintaan korniuden puolesta, uutta versiota suosittelen ihan vakavissani. Tässä samalla suosittelen myös tykkäämään tästä videosta ja tilaamaan YouTube-kanavani. Lisää kasarikulttia on luvassa piakkoin.

    On mielenkiintoista, että näin vanha elokuva herättää tunteita ja keskustelua vielä vuosien jälkeen, sekä yleisössä että tekijöissä. Ja että näin pinnallistakin leffaa voidaan yhä tulkita uusin tavoin.