Batman

Syksyn lähestyessä Kesän merkit -sarja alkaa lähestyä loppuaan. Niinpä on vihdoin aika ryhtyä edes hieman syvälliseksi, aika syöksyä sesongin ytimeen – siihen, mitä kesä oikeasti minulle merkitsee.

Kesä on aina inspiroinut minua. En tiedä, mikä siinä oikein on – vaikuttaako lämpö ja kirkkaus jotenkin, vai onko kyse vain siitä, että lomaillessa hermo lepää koulujuttujen jäädessä taka-alalle. Joka tapauksessa aurinko puhaltaa minuun aina jotain luovaa hönkää.

Rankan kouluvuoden jälkeen kikkailu musiikin ja tekstin maailmassa on ollut tervetullutta tajunnanvirtaa. Alkukesästä puuhastelin useamman biisin kimpussa yhtäaikaa, ja loppukesä on kulunut muutamankin salaisen projektin kimpussa. Kerron niistä ehkä tuossa myöhemmin, kunhan on jotain vähän… hmm… konkreettisempaa kerrottavaa. Fiilis on joka tapauksessa erittäin hyvä näistä. Toivottavasti into säilyy syssymmällekin.

Kesä tosiaan alkaa vedellä viimeisiään. Törmäsin tähän totuuteen viime viikolla työharjoittelussa, kun muutamat kollegat keskustelivat jostain. Yhtäkkiä perushöpöttelyn seasta erottui tuo karmea sana, tuo kylmä, sateinen, synkeä sanansaattaja – ’syksy’.

No okei, ei siinä ketään, syksyt ovat erittäin kauniita. Syksyssä on jotain erittäin romanttista, täysin omalaatuista kauneutta. Jään toki kaipaamaan kesäisiä iltoja kaupungissa, joina aurinko laski tuntien ajan, ja pieni tuulenvire raikasti lämmintä rauhaa. Aijai.

Göteborg

Jätetääs imelät kesäillan valssit, ja siirrytään kertailemaan viime viikonlopun tapahtumia. Perjantaiaamuna alkoi ensimmäinen yhteinen matkamme Göteborgiin. Maria oli kaupungissa vuoden verran au pairina, ja nyt menimme morjestamaan noina aikoina tavattua ystävää, Riikkaa. Riikka on asunut lähes koko ikänsä Ruotsissa mutta on sukujuuriltaan suomalainen. Hän on viettänyt palatsissamme monet yöt vuosien aikana, joten nyt oli aika tehdä pikainen vastavierailu. Lentoliput tilattiin jo joskus, kun maassa oli vielä lunta eli loskaa.

Lähdimme lentoon perjantai-aamuna. Alkuperäinen aamukahdeksan lento myöhästyi yli tunnilla, mutta eipä siinä hätää. Tykkään lentämisestä: noustessa tulee aina mukava adrenaliinirykäys, kun kone nykäisee itsensä vauhdilla ilmaan. Laskut ovat kyllä aina veemäisiä: korvia vihloo, kutittaa, särkee, ja kipu leviää kummallekin kallonpuoliskolle ja kaulalle asti. Korvien lukkiutuminen on pienin ongelmista.

Ennen puoltapäivää paikallista aikaa oltiin jo asetuttu Riikan kämpille ja lähdetty shoppailemaan Frölunda Torgetin ostoskeskukseen. Ensimmäinen ilta vietettiin koti-iltameiningillä, katsottiin leffaa ja heitettiin läppää Riikan ja tämän poikaystävän kanssa. Seuraavana päivänä kikkailtiin kaupungilla, jossa oli menossa Kulturkalaset, jonkinlainen kulttuuritapahtuma. Keskusta oli täynnä tapahtumia ja ihmisiä niitä seuraamassa. Sää oli upea, aurinkoinen ja lämmin.

Seuraava yö vietettiin hulppeassa Liseberg Heden -hotellissa. Keskustassa sijaitsevaan neljän tähden laitokseen ei oltaisi menty ilman ex-työkaveri Saaran avustusta. Saimme häneltä lahjakortin, joka oikeutti yhden yön viettoon (ja samalla herkulliseen aamiaisbuffetiin ja ilmaiseen huvipuistokäyntiin) Hedenissä. Aijai, oli kivaa. Tosiaan, pääsimme samalla huvipuistoon, joka tunnetaan myös Suomessa, kiitos alkukesän Sateenkaari-laitteen toimintaviasta johtuneen onnettomuuden. Kävimme siis sunnuntaina Liseberg-huvipuistossa.

Reissu oli mielenkiintoinen sukellus morsion menneisyyteen. Olen kyllä kuullut au pair -vuodesta paljon, nähnyt kuvia ja tavannut tuttuja noilta ajoilta, mutta kyllähän kertomukset hahmottuivat ihan eri tavoilla. Konkretisoituivat.

Matkan kruunasi vierailu Marian silloisen isäntäperheen luona. Vastaanotto oli komea: perheen tytär halasi Mariaa kuin viime kerrasta olisi ollut vuosia (ai niin, niin olikin) ja sitten hän huusi: ”Mamma, Melli är här!”, jolloin koko perhe ilmestyi ovelle innoissaan. Siinä sitten istuttiin varttitunti ja vaihdettiin kuulumisia. Oli kivaa tutustua.

Ehkä vähän enemmän olisin halunnut reissun aikana puhua ruåtsia. Jag skulle ha velat prata mera svenska. Kyllähän sitä nytkin tuli jopa huultakin heitettyä, mutta enemmän on aina enemmän. Varsinkin, kun göteborgilaiset puhuvat ruotsia ihan omalla tavallaan. ”Murteessa” on sitä tanskalaista minulla on perunan kokoinen kieli ja pidän siitä –vivahdetta.  Muutenkin tekee mieli harjoittaa keskustelutaitoja oikeiden ruotsalaisten kanssa. Ei jännittäisi niin paljon kuin nyt. By the way, kun muut ruotsalaiset pahoittelevat sanomalla ”ursäkta”, gborgilaiset sanovat simppelisti ”tööt”. Hei miten tuollaisesta voisi olla tykkäämättä?

Paluu kotikonnuille koitti sunnuntai-iltana. Hieno kokemus takana oli kiva taas rauhoittua kotiin. Jäin kylläkin Göteborg-koukkuun ja haluan sinne takaisin. Kaiken kaikkiaan siis onnistunut reissu. Suosittelen kaikille reissua länsinaapurin länsirannikolle.

Money

Viime vuosi kului taloudellisesti ikävissä merkeissä. Olosuhteita ja fiiliksiä kuvaa erinomaisesti Michael Jacksonin biisi Money:

Nojoo, kesällä oltiin Ruotsissa kahteen otteeseen. Mutta jotain iloa oli pakko saada, kun muuten tuli kitkutettua. On ollut ihan ikävä sitä, että voi laittaa rahaa johonkin ihan vaan huvin vuoksi.

Nyt on kuitenkin uusi vaihde silmässä. Sain varmistettua opintolainan, ja harjoittelusta on alkanut tulla palkkakuitteja. Olen ylpistellyt lainan ottamista vastaan (vihaan lainaamista), mutta köyhällä ei ole varaa valita. Rahat pois vaan, fuck pride. Otinpahan lainan oikeaan tarpeeseen, enkä päästäkseni etelänmatkalle. Joka tapauksessa tilanne on siis ok ja uujee nyt. Ei enää tarvitse rutuilla rahoista, tai ainakaan hetkeen.

Näinä päivinä muuten eräytyi Helsingin Sanomien, lempilehteni, tilaus. Vaihdoni tilauksen nettinäköislehteen. Muutaman kokeilun aikana olen huomannut jo eroja paperiversioon. Tottakai se, että pitää laittaa kone päälle heti aamusta, on tottumusteni vastaista. Lehteä voi kuitenkin lukea missä vaan, milloin vaan, ja netissä voi lukea kaikki liitteet. Latausaikojen takia lukeminen on jonkin verran hitaampaa, mutta sivuja voi zoomailla ja vaikka mitä, joten uutisiin tulee paneuduttua tarkemmin. Muina etuina ekologisuus ja matalampi hinta paperijulkaisuun verraten.

Yön Ritari

Se en ole minä, vaikka joissain nörttifiiliksissä olen hahmoon samaistunutkin. Puhun siis kaikkien aikojen parhaasta supersankarista Batmanista.

Kävin tänään, muutaman päivän miniloman päätteeksi, vihdoin katsomassa uuden Yön ritari –elokuvan. Fanitin Christopher Nolanin ohjaamaa Batman Beginsiä monella tavalla jopa enemmän kuin Tim Burtonin Batman-elokuvia. Christian Balen versio traumatisoituneesta, synkeästä sankarista on upean aggressiivinen – Bruce Wayne olisi varmasti aikamoinen peto oikeassa elämässä. Ylistystä ansaitsee kyllä myös Michael Keaton, joka on tavallaan se alkuperäinen Lepakkomies. Viileä kolli, joka tarvitsee maskin ollakseen pelottava sankari. Val Kilmer ja George Clooney muka-viehättävine lässyilyineen jäävät kaaauuuuuuuuuuuuuaaaaaaaassssssss näistä jätkistä. Tv-sarjan Adam West oli sitten…no, tv-sarjan Batman.

Olen aina fanittanut Batmania jotenkin, jo tuosta campimäisestä sarjasta asti aina uusimpiin synkistelyihin. Mielestäni osuvimmat visiot hahmosta ovat juuri nämä pimeämmät Keaton- ja Bale-versiot. Batin pitää olla vihollistensa lailla  fucked up. Kahtiajakautunut miljonääri, joka jakaa ristiriitaista oman käden oikeutta yrittäen hyvittää oman elämänsä pimeyden pelastamalla muun maailman. Suuri kieroutunut mysteeri. Joku varmasti siellä näyttää minulle pitkää nenää, mutta ihan sama. Olenhan vain tällainen pikkupoika pohjimmiltani.

Elokuvat ovat olleet vaihtelevan tasoisia – toisin sanoen Batman Forever ja Batman & Robin olivat aikamoista huttua (poislukien Arnold Schwarzeneggerin hauska rooli Mr. Freezenä). Kaikkia kuitenkin yhdistää todella hyvät musat. Viimeisimpien leffojen musat ovat olleet pelottavia ja turboahdettuja toimintahehkutuksia muutamine romanttisine hetkineen, ekat marssimaisia ja mystisiä. Välissä oli enemmän pop/rock-musaan painottuneita leffoja, mutta niissäkin Batman-tunnarit ovat olleet täyttä rautaa, ja oli siellä muitakin hyviä biisejä seassa. Batman Beginsin soundtrack (säveltäjinä Hans Zimmer ja James Newton Howard) on yksi lempparilevyistäni.

Ehkäpä lempparikseni nousee kuitenkin Tim Burtonin toinen lepakkoseikkailu Batman – Paluu. Kaikki hahmot ovat ristiriitojen repimiä riekaleita, joita tarinan varsinainen peto vedättää koko leffan ajan. Lempparikohtaus on se, kun toisiinsa ihastuneet Selena ja Bruce kohtaavat tanssiaisissa ja tajuavat muuten taistelevansa Bätykkänä ja Kissanaisena. Herkullisen kohtauksen taustalla soi herkullinen biisi, Siouxsie & The Bansheesin Face to Face. En osaa kuvailla, miksi leffa ja tuo kohtaus on helmi, mutta kyllä vaan osaa olla.

Paineet olivat kovat tällä Batman Beginsin jatko-osalla. Olin skeptinen siitä, voiko The Dark Knight yltää edellisen tasolle, ja onko edesmennyt Heath Ledger oikeasti niin hyvä Jokeri, kuin kaikki väittävät. No olihan se hyvä show. Ei ehkä niin hyytävä kuin olisin puheista odottanut, mutta tyyliä kyllä löytyy. Tällä kertaa Jokeri oli limainen, oikeasti friikki ja pelottava. Vanhat Jokrut ovat olleet enemmän ”hilpeitä” makaaberilla tavallaan.

Mutta miltäs se leffa tuntui? Aika pirun hyvältä. Nohjoo, alkupuolisko ei kaikessa vauhdikkuudessaan ja tyylikkyydessäänkään osannut vakuuttaa. Oli ryskettä ja meisinkiä, mutta ei ollut sitä edellisen osan imua ja kehittelyä. Bat-Bale kikkailee paljon korkealentoisemmin, ja vähän alkaa kutkuttaa pahat rogermoore-bond-gizmo-fiilikset, kun Kiinassa käydään agenttihommissa. Lisäksi Battyn luonteenlaatu ei ole nyt niin sykähdyttävä siinä, missä viimeksi koko homman koukku oli juuri Balen muuntautuminen oikeaksi hirviöksi; pahiksille ärjyttiin niin, että katsojille tuli peet housuun.

Maggie Gyllenhaal ei ole yhtä hyvä Rachel kuin Katie Holmes oli, eikä Brucen ja Rachelin mollivoittoista suhdetta murehdi samalla tavalla kuin viimeksi. Ja vielä yksi pieeeeni marmatus musiikista, jota juuri hehkutin: musat olivat aika lailla samat, ja olisin kaivannut uusia vivahteita. Vähän niinkuin Tähtien Sodissa oli aina perusjuttujen lisäksi jokaisessa osassa monia uusia, upeita teemoja.

Mutta sitten – kun jo luulin, että leffa oli loppumassa (en katsellut kelloa ja oli jo ”tapahtunut tarpeeksi”) – niin vastahan leffa sitten alkoikin rymistä eteenpäin useiden monimutkaisten koukkujen kautta. Loppuratkaisu, tai -ratkaisut, olivat jopa yllättäviä. Harvey Dentin hahmon kehitys yllätti, vaikka tunsinkin jo hepun backstoryn. Joka tapauksessa hänen tarinansa oli mielestäni tyylikkäästi ja loogisesti selostettu. Myös Jokerin ”mytologiaan” oli puhallettu uutta, freesiä hönkää.

Batmanille olisin kaivannut ehkä lisää tilaa, mutta oli varmasti tarkoitettukin, että tämä on virallisten pahisten show. Lepakko saa kuitenkin kuitata koko kuitin loppusumman tavalla, jota eräs googlaamalla löydetty bloggaaja vertasi Messiaaseen. Ja siis edelleenkään edes Rocky Balboa ei lyö yhtä rajusti ja sykähdyttävästi kuin Gotham Cityn Yön Ritari.

Summa summarum: tykkäsin leffasta tosi paljon. Jotain olisi kaivannut lisää tunnepuolella, mutta toiminta korvasi sitä tarpeeksi. Ja nyt kun miettii, niin olihan hehkutus Ledgeristä ihan oikeutettua. Harvey Dentistä myös plussaa, ja pienet propsit siitä, että Scarecrow-hahmo tekee pikavisiitin. Odotan seuraavaa Lepakon liitelyä innolla, toivon että ohjaaja Nolan täydentää oman trilogiansa suurella, upealla, mahtavalla kolmannella osalla.

”Why so serious?”

Kuten sanoin, kesä lähestyy loppuaan, ja samoin tämä Kesän merkit -sarja. Mutta odottakaamme syksyn värejä ja viileää innolla. Kuten Batmanissa sanottiinkin: pimeintä on aina ennen aamua. Ehkä kuukausien eteneminen on vain hyvä asia, ja uudet ajat tuovat uusia yllätyksiä ja ihania kokemuksia.

Mutta nyt taivaalla liitää valonheittimellä luotu Kerkko-merkki. On aika hakea naamio ja viitta kellarista…