Hurraakerkko.com

Tag: Cannon Films

  • Allan Quatermain ja kadonnut kultainen kaupunki

    Allan Quatermain ja kadonnut kultainen kaupunki

    Taattua Cannon-laatua

    Törkyleffoista tunnettu tuotantoyhtiö Cannon Films piti tarkasti silmällä niin alakulttuureita (kuten budolajeja ja tanssityylejä) kuin valtavirran trendejä.

    Tuloksena oli liuta B-leffoja, joissa sekoitetaan genrejä ja kliseitä ihastuttavan kaistapäisellä tavalla. Kannattaa ehdottomasti katsoa esimerkiksi Ninja III: The Domination, jossa ninjojen välienselvittelyn ohella nähdään vaikutteita Flashdancesta ja Manaajasta.

    Allan Quatermainin seikkailut on tuotettu häpeilemättä Indiana Jonesin vanavedessä. Se on tavallaan hassua, sillä alkuperäiset Quatermain-kirjat 1800-luvun lopulta taas inspiroivat Indiana Jonesia. Sama asia tapahtui myös Flash Gordonin kohdalla: alkuperäiset Gordon-seikkailut inspiroivat Tähtien Sotaa, kun taas vuoden 1980 Flash Gordon -filmatisointi yritti selvästi ratsastaa Tähtien Sotien suosiolla.

    Cannon tuotti kaksi H. Rider Haggardin alkuperäisteoksista ammentavaa Allan Quatermain -seikkailua yhtä aikaa. Luulisi kimppatuotannon auttavan säilyttämään tyylin, mutta huolimatta samasta käsikirjoittajasta ja yhtä suuresta budjetista, Kultainen kaupunki vaikuttaa kaikin puolin after thoughtilta.

    Allan Quatermain and the Lost City of Gold

    Voiko syynä olla se, että puikoissa on eri ohjaajat – outoa, ottaen huomioon tuotannon yhtä aikaa.

    Ykkösen, Kuningas Salomonin kaivosten ohjaaja on kipparoinut klassikoita, kuten alkuperäinen Cape Fear ja Navaronen Tykit. Kakkosen ohjaajan tunnetuin elokuva lienee Disneyn Musta Aukko, minkä lisäksi ansioluettelossa on liuta tv-klassikoita Gilligan’s Islandista Onnen päiviin. Amatööreistä ei ollut kyse.

    Allan Quatermain (Richard Chamberlain) lähtee puolisonsa Jesse Hustonin (Sharon Stone) ja soturi Umslopogaasin (James Earl Jones) kanssa jäljittämään tarunhohtoista Kultaista Kaupunkia löytääkseen kadonneen veljensä.

    Kultainen kaupunki löytyy yllättävän helposti, ja paikka vaikuttaa alkuun viattomalta paratiisilta. Kokovalkoisiin pukeutuvassa valtakunnassa ei kuitenkaan ole kaikki hyvin. Kaupunkia johtaa kaksi kuningatarta, joista yksi haluaa rauhaa ja toinen juonittelee kaupungin todellisen vallanpitäjän, ylipappi Agonin kanssa.

    Quatermain ajaa Agonin ulos kaupungista, mutta tämä palaa kostamaan. Sankarit kuitenkin selättävät kaupungin valtausta yrittävät villit.

    Muistan fanittaneeni Allan Quatermain -leffoja lapsena, mutta etenkin tämän jatko-osan kohdalla aika on totisesti kullannut muistot (pun intended).

    Nyt on aika purkaa turhaumat – katso videolta tarkempi analyysi elokuvasta Allan Quatermain ja Kadonnut Kultainen Kaupunki (Allan Quatermain and the Lost City of Gold, 1986).

    Hurraakerkko muualla sosiaalisessa mediassa:

  • Arvostelussa Ninja III: The Domination – katso video!

    Arvostelussa Ninja III: The Domination – katso video!

    Legendaarisen törkytehtaan Cannon Filmsin tuottama Ninja III: The Domination on ilahduttavan happoinen sekoitus aasialaisia budoelokuvia, Manaajaa ja Flashdancea. Pääosassa nähdään Lucinda Dickey.

    Ohjauksesta vastaa Sam Firstenberg, jonka koko tuotanto on yhtä kulttiklassikkoa: hän on kipparoinut mm. useita American Ninja-, Delta Force- ja Cyborg Cop -elokuvia. Ei, sinun ei tarvitse hävetä jos et ole koskaan kuullutkaan kyseisistä elokuvista.

    Kokemus budo-lajien taltioinnista varmasti auttoi Firstenbergiä Ninja III:n ohjaamisessa. Syvällistä draamaa elokuvalta ei tarvitsekaan odottaa. 

    "He's the ultimate killer
She's the perfect weapon"

    Elokuva alkaa vihamielisen ninjan hyökkäyksellä golf-radalle. Poliisit saartavat ja tappavat hyökkääjän, mutta viimeisillä elinhetkillään tämä siirtää henkensä Dickeyn esittämään Christieen.

    Riivattu aerobic-ohjaaja suuntaa kostamaan ninjan tappaneille poliiseille, joista yksi sattuu olemaan hänen poikaystävänsä. Samaan aikaan Sho Kosugin esittämä hyvä ninja jäljittää vanhaa vihollistaan. Kosugi ja poliisi onnistuvat erottamaan riivaajan Christiestä, ja on aika viimeisen kamppailun.

    Elokuvan kohokohtiin lukeutuvat naisten takapuoliin zoomailulle pyhitetty aerobic-tunti, Christien kehon neon-valoilla skannaava arcade-pelikone ja juuresmehun avulla tapahtuva viettelykohtaus.

    Christie suostuu myös tapaamaan itämaisen velhon, joka yrittää manata pahan ninjan hengen ulos. Vaikka Christie rempoilee kahleissa kuin väkkärä, manaus ei onnistu – ei vaikka asialla on Säpinää Chinatownissa -elokuvasta tuttu James Hong. Sillä “vain ninja voi tuhota ninjan”.

    Dickey vaihtelee Christien viattoman ja riivatun puolen välillä oivallisesti. Hänessä olisi ollut ainesta vaikka naispuoleiseksi Terminaattoriksi! Oikean Christien luonne tuntuu tosin muuttuvan kohtauksesta toiseen hellästä aggressiiviseen aina käsikirjoituksen tarpeiden mukaan.

    Mahtava Cannon Films

    Kuten Cannon-elokuvat yleensä, Ninja III: The Domination on kaikkea muuta kuin Oscar-gaalaan optimoitua draamaa, eikä se niin väitäkään. Elokuva on kuitenkin selkeästi tehty vakaumuksella. Pyrkimys vääntää p***aakin pieteetillä tekeekin Cannon-tuotannoista kautta linjan niin viihdyttäviä.

    Kasarikultti on arvostellut muitakin Cannon-tuotantoja. Jatka toiminnallissa tunnelmissa Jean-Claude Van Dammen tähdittämän Bloodsportin tahtiin tai tsekkaa toinen genre-hybridi Lifeforce.

    Sivustolla on käsitelty myös Dolph Lundgrenin, Frank Langellan ja Courtney Coxin tähdittämää He-Man-seikkailua Masters of the Universe, joka lukeutuu suuriin syyllisiin nautintoihini.

    Israelilaisserkusten Yoram Globusin ja Menahem Golanin B-leffaimperiumin perintöä on niin ikään Indiana Jones -halpakopio Allan Quatermain ja kadonnut kultainen kaupunki.

  • Arvostelussa Lifeforce – katso video!

    Arvostelussa Lifeforce – katso video!

    Lifeforce on äärimmäisen viihdyttävä scifi-sekoilu

    Toim. huom. Tästä arvostelusta on saatavilla vuonna 204 päivitetty versio. ISOMPI, HAUSKEMPI, PAREMPI! Tämä artikkeli on saatavilla nostalgian vuoksi. Artikkelia on korjattu esim. mainitsemalla oikea julkaisuvuosi 1985, ei 1982.

    Vuonna 1985 julkaistu Lifeforce on Cannon-tuotantoyhtiön käsialaa. Yhtiö tunnettiin halpistuotannoista, mutta Lifeforcesta paistaa läpi iso budjetti: kuvauspaikkoja ja näyttelijöitä riittää, ja tehosteet ovat kovaa luokkaa.

    Tekijöinä onkin todellinen all-star-joukkue: mukana on kauhuohjaaja Tobe Hooper, Alienin käsikirjoittaja Dan O’Bannon, Star Warsin parissa työskennellyt efektivelho John Dykstra, ja musiikista vastaa Henry Mancini.

    Juonta on vaikea tiivistää. Elokuva käynnistyy Avaruusseikkailu 2001 -tyylisenä mysteerinä, jatkaa sexploitaationa ja eskaloituu Dawn of the Dead -tyyliseksi zombimässäilyksi.

    Astronautit bongaavat komeetan vanavedessä matkaavan avaruusaluksen, jonka sisällä on kolme humanoidia ja nippu outoja hirviöitä. Humanoidit pääsevät vapaaksi ja alkavat imeä kaikilta vastaantulijoilta elinvoimaa.

    Ikimuistoisen elokuvasta tekee sen hätkähdyttävä pahis, joka kulkee lempinimellä Space Girl. Mathilda May esiintyy nimittäin suuren osan elokuvasta täysin alasti, eikä alastomuutta turhia peitellä.

    Mathilda Mayn vaikuttavaa ulkonäköä ei paljoa peitellä.

    Ymmärrettävästi monikaan näyttelijä ei moisesta innostunut, mutta Mathilda hoitaa roolinsa tyylillä. Hän esiintyy aavemaisen kylmästi – juuri niin, ettei alastomuus haittaa alienia lainkaan – mikä auttaa myymään mielikuvaa tasokkaammasta tuotannosta, ei pelkästä pervoilusta.

    Space Girliä jahtaamaan lähtevät hänet avaruudesta löytänyt Carlsen ja tämän kollega Caine. Matkan varrella nähdään body snatchingiä, hypnotisointia ja Patrick Stewart.

    Kun sankarit viimein yhyttävät pahikset, Lontoo on suistunut maailmanlopun tunnelmiin, kun väestö on muutettu zombeja muistuttaviksi avaruusvampyyreiksi.

    Lifeforce on kaikessa älyttömyydessään äärimmäisen viihdyttävä tieteiselokuva – kannattaa tsekata!

    Katso myös arvostelu kyberpunk-kulttileffasta Videodrome ja lue, mitä uudessa Blade Runnerissa tapahtuu.

  • Arvostelussa Bloodsport (1988) – katso video!

    Arvostelussa Bloodsport (1988) – katso video!

    Jean-Claude Van Damme ensi kertaa pääroolissa

    Bloodsportin (1988) tuotantoprosessista kiertää useita tarinoita, joiden todenmukaisuudesta ollaan montaa mieltä.

    Elokuva perustuu Frank Duxin omakohtaiseen kertomukseen siitä, miten hän soluttautui aasialaiseen rikollisjärjestöön. Jean-Claude Van Dammen taasen sanotaan saaneen ensimmäisen tähtiroolinsa yllättämällä tuottaja Menahem Golanin kadulla ja heittämällä kiertopotkun tuuman etäisyydellä tämän naamasta.

    Olivat tarinat tosia tai eivät, Bloodsport on vaikutusvaltainen toimintaelokuva, joka on inspiroinut niin leffoja kuin videopelejä.

    Van Dammen esittämä Dux osallistuu raakaan ja erittäin salaiseen kamppailuturnaukseen, johon kutsutaan taistelijoita ympäri maailmaa. Osallistuminen on hänen tapansa kunnioittaa opettajaa, mutta taistelusta päävastus Chong Lin kanssa tulee entistä henkilökohtaisempi, kun pahis melkein tappaa Van Dammen kaverin kehässä.

    Kehän ulkopuolella Van Damme väistelee yhdysvaltalaisten agenttien yrityksiä kuljettaa hänet takaisin armeijan palvelukseen ja tekee lähempää tuttavuutta turnausta tutkivaan journalistiin.

    Bloodsport hiipii so bad it’s good -osastolle. Kaikesta paistaa tuotantoyhtiö Cannonille tuttu matalan budjetin meininki. Juonesta riittää saivarreltavaa ja vaikka mukana on Forest Whitakerin tasoisia esiintyjiä, näyttelijänsuoritukset ovat kömpelöitä. Etunenässä tietysti nautinnollisesti överiksi vetävä Van Damme.

    Kaiken kökköyden painaa kuitenkin villaisella, kun varsinainen Kumite-turnaus alkaa.

    Kumite! Kumite! Kumite!

    Ottelut ovat huikeaa seurattavaa, kun mukana on aitoja kamppailulajien taitajia. Turnauksen edetessä taisteluparit käyvät yhä mielenkiintoisimmaksi – yksi erikoisimmista otteluista on eläinten lailla liikkuvan taistelijan ottelu sumopainijaa vastaan.

    Van Dammen vastustajista suosikkini on muythai-mestari Paco (Paulo Tocha) omintakeisine kamppailuasentoineen ja askelluksineen.

    Komeimmat liikkeet on tietysti Van Dammella. Spagaattitaitoja esitellään taajaan, ja yksi vastustaja hoidellaan iskulla sukukalleuksiin. Tämä varmasti inspiroi videopeli Mortal Kombatin Johnny Cage -hahmoa.

    Bloodsport tehtiin aikaan, jolloin niin sanottu ”edit fighting” oli kuumaa hottia, joten finaaliottelussa komeasti lentävä kiertopotku nähdään useampaan kertaan. Samaa tehostetta hyödynnettiin esimerkiksi Arnold Schwarzeneggerin Commandon loppuhuipennuksessa.

    Bloodsportin soundtrack tuo mieleen toisen Schwarzenegger-leffan. Ensimmäinen Terminator-elokuva on yhtä lailla halpistuotanto, mutta synavetoinen score imaisee mukaansa.

    Jos muuten kiinnostuit, miten käsirysyjä kuvataan, suosittelen katsomaan tämän videon Jackie Chanin tyylistä.

    Viimeksi Kasarikesän varrella: The Running Man -arvostelu

  • Kuukauden Digilluusio: TOP 5 katsausta surullisenkuuluisiin elokuviin

    Kuukauden Digilluusio: TOP 5 katsausta surullisenkuuluisiin elokuviin

    Manos the Hands of Fate
    Modernien kriitikoiden suosio perustuu b-luokan elokuvien, pelien ja biisien ruoskintaan.

    “So bad it’s good” – avain maineeseen?

    Termi “so bad it’s good” on tuttu kelle tahansa elokuvafanille. Sillä luonnehditaan monia kulttimaineeseen nousseita elokuvia, jotka viihdyttävät yleisöjään tarjoamalla ontuvia juonikuvioita, amatöörimäisiä näyttelijänsuorituksia ja ö-luokan tehosteita.

    On yleistä, että ainakin osa kunkin surullisenkuuluisan teoksen tekijöistä on täysin tosissaan uskonut luovansa jotain maagista ja upeaa. Sokaistuminen omalle surkeudelle on kuitenkin kääntynyt toisenlaiseksi maineeksi kuin toivottiin: kuuluisimpien kökköelokuvien ympärille on vuosien varrella kerääntynyt omat vannoutuneet fanikantansa, jotka herkuttelevat kaikilla mahdollisilla yksityiskohdilla. Hoopous on hauskaa.

    Innokkaimmat fanit ovat nousseet jopa maailmanmaineeseen julkaisemalla omia arvosteluitaan.

    Muutoin kenties unholaan jäävien elokuvien (tai pelien ja biisien) ruodinnasta on muodostunut oma taiteenlajinsa: netin video-, blogi- ja podcast-palvelut ovat täynnä pitkällisiä besserwisser-henkisiä pohdintoja siitä, mikä on mennyt vikaan. Jotkut näistä nettikriitikoista ovat nousseet niin suureen suosioon, että tienaavat muita arvostelemalla merkittäviä summia rahaa.

    Film Februaryn päätökseksi listataan viisi viihdyttävää katsausta – arvostelua, artikkelia tai muuta dokumentaatiota – tökeryydestään tunnettuihin teoksiin.

    5. The Nostalgia Critic & AVGN: The Turtles 2014

    Doug Walkerin ja James Rolfen anarkistiset hahmot The Nostalgia Critic ja The Angry Video Game Nerd olivat modernin nettikritiikin uranuurtajia. Ensimmäinen keskittyi alun perin elokuviin, toinen vanhoihin videopeleihin, mutta vuosien varrella kaksikko on tehnyt useita cross over -videoita. Niistä yksi hauskimmista on parodinen arvostelu Michael Bayn muutama vuosi sitten tuottamasta Turtles-filmatisoinnista.

    4. Electric Boogaloo: The Wild, Untold Story of Cannon Films

    Electric Boogaloo on kertomus israelilaisserkusten Menahem Golanin ja Yoram Globusin b-leffoista (kuten Lifeforce, Superman IV ja Masters of the Universe) tunnetun elokuvayhtiön noususta ja tuhosta. Nopeatempoinen dokumenttielokuva on täynnä Cannonin työntekijöiden haastatteluja ja leffaklippejä, jotka ovat ehdottomasti ”so bad it’s good”.

    3. Greg Sestero: The Disaster Artist – My life inside The Room, the greatest bad movie ever made

    Wiseau Sestero The Room
    Greg Sestero (oik.) käänsi nöyryytyksen voitoksi.

    Tommy Wiseaun ohjaustyö on yksi kaikkien aikojen parjatuimpia elokuvia. Omaelämäkerrallisessa kirjassaan The Disaster Artist Greg Sestero kuvailee hyvällä huumorilla, miten hän kulkeutui mukaan pahamaineeseen produktioon. Ainutlaatuisesta näkökulmasta kerrottua teosta ollaan sovittamassa myös elokuvaksi. Päivitys 2018: Katso arvostelu the Disaster Artist -elokuvasta.

    2. How Did This Get Made

    How Did This Get Made -podcast roastaa huonoja elokuvia. Tähtinä Jason Mantzoukas, June Diane Raphael ja Paul Scheer.

    HDTGM on yksi ehdottomista podcast-suosikeistani. Tekijät käsittelevät b-elokuvia räävittömään tyyliin, mutta tunnustavat faniutensa kaikesta älyttömyydestä huolimatta. Käsittelyssä ovat olleet monet Cannonin ja Sylvester Stallonen tuotannot. Erityisen hauskoja ovat live-yleisön edessä nauhoitetut jaksot, joista yksi on omistettu oman Renny Harlinimme Deep Blue Sealle.

    1. MST3K: Manos – The Hands of Fate

    Huonoja elokuvia on toki haukuttu jo aikana ennen internetiä. Jenkkiviihdesarjat, kuten MonsterVision ja Mystery Science Theater 3000, roastasivat filmikeloittain surkeita kauhu- ja scifi-elokuvia.

    MST3K:in tekijöitä voidaan kiittää amatöörituotanto Manosin noususta toiseksi kökköelokuvien suureksi klassikoksi. Suosittelen myös Playboyn (kyllä, Playboyn) artikkelia, jossa syvennytään Manosin taustoihin. Artikkelissa kerrotaan elokuvan restauroidusta versiosta – I want that!

    Film February 2016 kiittää!

    Monet mainituista teoksista tai sarjoista löytyvät esimerkiksi YouTubesta tai iTunesista ja muista Applen kaupoista. Suosittelen kaikkia lämpimästi! Jos tiedät lisää erinomaisia so bad it’s good -elokuvia tai niiden arvosteluja, vinkkaa kommenteissa.

    Easter Egg: Päättäkäämme vuoden 2016 Film February palaamalla siihen, mistä se alkoi. Star Wars Episode VIII:n kuvaukset alkoivat muutama viikko sitten – lue lisää ja katso ensimmäinen teaser StarWars.comissa.

  • Guilty Pleasures: Masters of the Universe 1987

    Guilty Pleasures: Masters of the Universe 1987

    It has the power!

    Kun Skeletorin joukot valtaavat Grayskull-linnan, He-Man kavereineen joutuu pakenemaan tuntemattomaan ulottuvuuteen kosmisen avaimen avulla. Hyvisjoukko löytää itsensä Maa-nimiseltä planeetalta.

    Samaan aikaan Skeletor juonii saadakseen universumin voimat itselleen, joten He-Manin on keksittävä keino päästä takaisin Eterniaan. Mutta mitä tehdä, kun kosminen avain on tuhoutunut? Voivatko nuoret Maan asukkaat Julie ja Billy auttaa pelastamaan maailmankaikkeuden pahuuden voimilta?

    Kuulostaako hölmöltä juonelta elokuvalle? Jos ajattelet ‘kyllä’, et ole yksin:  lelusarjaan ja piirrettyyn perustuvasta live action -filmatisoinnista Masters of the Universe on vuosien saatossa tullut yksi nettikriitikoiden ahkerimmin parjaamista elokuvista.

    Vai satuitko kuitenkin kiinnostumaan? Tervehdi hengenheimolaistasi – vuonna 1987 julkaistu scifi-fantasia on yksi suurimmista elokuvallisista syyllisistä nautinnoista.

    Taattua Cannon-“laatua”

    Masters kärsii samasta ongelmasta kuin muut pahamaineisen Cannon-tuotantoyhtiön julkaisut: budjetista pyritään nipistämään kaikessa.

    Lue myös: Top 10 elokuvastudioiden tunnusta

    Ensimmäinen versio käsikirjoituksesta olisi sijoittanut koko tarinan Maan päälle, mutta ohjaaja Gary Goddard taivutteli tuottajat rahoittamaan yhden isomman lavasteen, Grayskullin rakentamisen. Elokuvan juoni alkaisi linnoituksesta ja myös loppuisi sinne. Tällä “kehyksellä” saataisiin häivytettyä silmiinpistävin halpistuotannon leima, eivätkä temput siihen loppuneet.

    Mastersiä tehtiin nimittäin samoihin aikoihin, kun Cannon oli syöksymässä kohti konkurssia. Olikin vähällä, että tuotanto keskeytettäisiin kesken kaiken, jolloin elokuva olisi jäänyt ilman loppuhuipennusta.

    Aivopestylle fanille moinen halpuuttaminen ei onneksi paista automaattisesti läpi. Grayskull ja suurin osa maskeerauksista myyvät illuusion riittävän pätevästi. Etenkin Saurodin design toimi, joskin vasta vanhemmiten ymmärrän, miksi todennäköisesti eniten maskeeraustiimin apuja kaipaava peto on ensimmäisiä tapettuja pahiksia.

    He-Man vs. Skeletor

    He-Man Dolph Lundgren Masters of the Universe
    Mattel-leluyhtiöllä oli tuotannon suhteen viimeinen päätösvalta kahdesta asiasta: ohjaajan ja He-Manin esittäjän valinnasta. Goddard onnistui nostamaan tuotannon tasoa, ja kyllä Lundgrenkin tavallaan teki elokuvasta ikimuistoisen.

    Tuotantotiimillä oli varauksensa He-Mania esittävän Dolph Lundgrenin suhteen. Elokuvan päätähti ei nimittäin puhunut lainkaan englantia, vaan joutui opettelemaan vuorosanansa foneettisesti. Repliikit oli tarkoitus dubata jälkeenpäin, mutta taloudelliset haasteet pakottivat käyttämään Dolphin originaaleja purkituksia. Niinpä He-Manin aksentti on vähintäänkin… omalaatuinen.

    Dolphilla itselläänkin oli epäluuloja. Toimintafiguurin esittäminen tuntui kummalliselta. “I felt a little stupid doing it”, Dolph kommentoi rooliaan Cannon-tuotantoyhtiöstä kertovassa erinomaisessa dokumentissa Electric Boogaloo. Masters onkin kierolla tavalla uraauurtava teos: lelusarjaan perustuvia elokuvia ei ollut oikeastaan koskaan aiemmin tehty.

    Ruotsalaisen matemaatikon dialogihaasteiden vuoksi ohjaaja päätti keskittää tarinansa muihin hahmoihin.

    Viihdyttävimmät hetket tarjoaakin Skeletor, joka Frank Langellan tulkitsemana muuttuu shakespeareläisen melodramaattiseksi elokuvapahikseksi. Langella on kehunut Mastersia yhdeksi hauskimmista rooleistaan, ja nautinto paistaa kuminaamarin läpi.

    Skeletorin lisäksi positiivisesti suoriutuvat Evil–Lynnin esittäjä maagisine silmineen sekä valkokangasnoviisit Courtney Cox ja Chelsea Field.

    Miksi pidän He-Man-elokuvasta?

    Myönnettäköön, Masters on monilta osin räikeä Tähtien Sota -ripoff, jonka juonesta ei aukkoja ja heikkoja kohtia puutu.

    Kenties osa elokuvan viehätyksestä piilee juuri sen epäkohdissa, joita on mukava ruotia nostalgiakakkulat silmillä. Netti on pullollaan videoita ja podcasteja, joissa ruoditaan heikkouksia ja vaikeaa tuotantoprosessia. Suosittelen lukemaan esimerkiksi SlashFilmin artikkelin.

    Suurimmat syyt suositella Mastersia ovat kuitenkin Langellan roolisuoritus ja Bill Contin fantasiantäyteinen score. Molemmat paikkaavat b-leffafiilistä a-luokan suureellisuudella.

    Lisäksi elokuva muistuttaa, miten tärkeää on nauttia joka hetkestä; muistamaan, että jokainen matka on elämys, joka pitää kokea. Kaikille Masters of the Universe ei ole suuri elämys, mutta vanhalle He-Man-fanille se on matka viattomampaan aikaan.

    Frank Langella pitää Skeletoria kaikkien aikojen suosikkiroolinaan.