Diegeettinen musiikki elää elokuvan maailman sisällä.
Elokuvien musiikilliset valinnat voidaan jakaa kahteen kategoriaan: diegeettiseen ja ekstradiegeettiseen. Continue reading →
These composers know how to bring a story to life.
Elokuva voi toimia ilman puhetta, mutta ilman ääniraitaa tarina menettää merkittävän osan tunnelmastaan. Jo elokuvahistorian alussa on ymmärretty tapahtumia korostavan musiikin päälle, eikä aitojen säveltäjien ja orkestraatioiden arvostus ole laskenut vaikka elokuvat itse olisivat kokonaan digitaalisia. Niinpä HurraaKerkko nostaa hattua kymmenelle ansioituneelle elokuvasäveltäjälle.
Ranskalainen Éric Serra oli kovimmassa vedossa 1980-90-luvulla tuottaessaan musiikkia moniin Luc Bessonin elokuviin (mm. Subway ja The Fifth Element). Rockia ja electronicaa sekoittava säveltäjä sorvasi myös yhden kaikkien aikojen persoonallisimmista Bond-soundtrackeistä, Kultaisen Silmän scoren.
Silvestri on kynäillyt musiikkia muihinkin Robert Zemeckisin leffoihin, mutta pääsee listalle yksinomaan Paluu Tulevaisuuteen -tunnarin tehtailun ansiosta. Jos tämä lista käsittelisi tykeimpiä leffatunnareita, BTTF olisi ehdottomasti kärkikahinoissa. Tunnarissa on niin paljon suureellista seikkailuhenkeä, että sen kuullessaan nörttipoika huutaa aina: ”Fuck yeah!”
Jatkamme sarjassamme ”ikoniset tunnusmelodiat 80-luvulta”. Sankarillista järkähtämättömyyttä huokuvan RoboCop-tunnarin lisäksi tämä ehkä vähemmän tunnettu säveltäjä vastasi myös Conan Barbaarin machoepookista ja antoi musiikillaan B-luokan scifari Cherry 2000:lle paljon A-luokan loistoa.
Jos lista olisi laadittu vuosituhannen vaihteen tienoilla, tämä mies olisi ehdottomasti ollut mitalisijoilla. Elfmanilla on hyvin tunnistettava tyyli – lennokas ja dramaattinen fantasiamusiikki on värittänyt useita mustalla huumorilla maustettuja aikuisten satuja, kuten Batman, Scrooged ja Army of Darkness. Lepakkomiehen tunnusmusiikki on sekin kasaritunnareiden kermaa, mutta muuten Elfman tuntuu tätä nykyä toistavan samoja temppuja.
Herra Numero 6 muistettaneen parhaiten Moon Riveristä ja Vaaleanpunaisesta Pantterista. Omalla kohdalla lämpimimpiä muistoja herättää aavikkoseikkailu Hatari!, jonka soundtrackilla on muitakin kohokohtia kuin legendaarinen Baby Elephant Walk. Mancinin tyyli on jazzahtavaa, chilliä ja ajoittain kujeilevaa; muisto vanhan Hollywoodin kulta-ajasta. Continue reading →