Elokuva alkaa tuotantoyhtiön ja levittäjän logolla.
Elokuvatuotantoyhtiöiden upeimmat introt
Pixaria ja muutamaa muuta lukuun ottamatta elokuvastudiot saavat harvoin kiitosta. Etenkin suuret Hollywood-studiot nähdään usein vain laskelmoivina, rahanahneina diktatuureina, jotka rajoittavat itse tuotantotiimin visiota.
Keskitytään syytösten sijaan kuitenkin kehuihin hyvin spesifistä aiheesta: studioiden logojen designista.
Yhtiön tunnus on vain pieni osa täyspitkää elokuvaa, mutta voi virittää tunnelmaan. Nörtin sydän hypähtää edelleen, kun Star Wars -leffan alussa ruutuun ilmestyy Lucasfilmin logo.
Tässä siis muutama elokuvastudiologosuosikkini.
10. Touchstone (198-90-luku)
Verrattuna muihin listalla oleviin tunnareihin, Touchstone hieman alihyödyntää saatavilla olevan tilan sijoittamalla logonsa kokomustan ruudun alalaitaan. Salamaa muistuttava logo ilmestyy kuitenkin ruutuun syntikan säestämänä. Soitinvalinta itsessään ei toki listalle Touchstonea nosta, mutta melodiassa on tiettyä toiveikkuutta ja taikaa sekä voimauttava loppusoundi.
Sivumennen sanoen olen joskus pohdiskellut, mistä yhtiön nimi tulee. Pienen tutkimustyön jälkeen selvisi, että Touchstone tarkoittaa mittaa, johon verrataan, eli benchmarkia. Yhtiö siis nostaa omat tuotantonsa esimerkiksi muille. Nimen takana on samaa ajattelua, kuin erittäin tärkeää tarkoittavassa Paramountissa (esimerkiksi “it’s paramount that you see this motion picture.”)
9. Shaw Brothers
Listan ainoan ei-Hollywood-esimerkin tyyli on verrattain simppeli, mutta sitäkin ylväämpi. Mahtipontinen fanfaari saattelee ruutuun Warner Brothers -tyylisen logon ja maininnan yhtiön “omasta kuvaformaatista” Shaw Scopesta.
8. New Line Cinema (elokuvassa Mortal Kombat, 1995)
New Linen logon clip art -tyyli ei säväytä, mutta se pääsee listalle tietyn esiintymisen takia. Lentäviä filminauhoja kuvaava animaatio yhdistettynä hyvin erityiseen biisiin – Mortal Kombatin tunnariin – teki aikanaan vaikutuksen pieneen fanipoikaan.
7. Metro Goldwyn Mayer (70-80-luku)
MGM:n karjuva leijona on yksi ikonisimpia studiotunnuksia kautta aikojen, ja on säilyttänyt muotonsa vuosien halki.
Miinuksia ropisee siitä, miten ilmiselvästi ruudussa näkyvä leijona vain avaa suutaan, eikä oikeasti karju. Uudemmissa iteraatioissa nähtävä yhdistelmä aiheuttaa silti vaaran tuntua, toisin kuin MGM:n alkuvuosien leijona, joka vain pälyilee tylsistyneenä ympärilleen.
6. Paramount (80-luvun loppu)
Olin muistavinani, että uudemmissa Paramount-tuotannoissa nähdään tähdet liukumassa vesistön pintaa hipoen kohti auringonnousun värjäämän taivaan taustoittamaa vuorta. 100-vuotisversio alkaa kyllä liu’ulla, mutta aiemmin nähty vehreä suisto on nyt huomattavasti karumpi ja ympäristö muistuttaa Himalajaa.
Digitaalisen aikakauden myötä tunnus on myös turhankin terävä – kuvasto näyttää kivemmalta vanhan koulun film grainin kansssa. Niinpä nostamme ennemmin hattua esimerkiksi vuoden 1987 versiolle, jossa miljöö tuntuu kotoisammalta, ei kaukaiselta. Tyylikkäänä nyanssina tähdet liukuvat alanurkasta kohti vuorta kameran liikkeen mukana – joissain tylsemmissä versioissa ne ilmestyvät 2D-efektinä vuoren sivusta.
’87-version melodia on tosin turhan liisterinen.
5. Disney
Disney-linna on vuosien saatossa kasvanut ylväämmäksi ja ylväämmäksi. Yksinkertainen siluetti tummalla taustalla on vaihtunut tunnelmallisesti valaistuun 3D-malliin, jonka ympärillä nähdään vesistöä, junarata ja ilotulitteita. Tron: Legacyä varten ulkoasu päivitettiin elokuvan tyyliin sopivan scifi-henkiseksi.
4. Cannon…
…ja Carolco
Cannon ja Carolco jakavat sijoituksensa yhteneväisen graafisen tyylinsä johdosta. Cannonin huippuvuosien logo heijastelee aikansa kasarisoundeja. Erityisesti nautin logon hajoamisesta ja syöksymisestä kerros kerrokselta kohti katsojaa. Carolcon pyöreä logo taas piirtyy ruutuun hitaasti, ehkä vähän samanlaisen synamelodian kanssa kuin Touchstone.
Monet studiot ovat päivittäneet tunnuksiaan vuosien varrella, mutta muutokset ovat olleet pääosin kosmeettisia: Paramountilla on vuorensa, Universalilla maapallonsa. James Bond -fanit ovat kuitenkin huomanneet, miten United Artists on pistänyt pakan täysin uusiksi pariinkin otteeseen. Yksi ehdottomista studiotunnussuosikeistani onkin UA:n 80-luvulla käyttämä versio.
Ruudulle piirtyy kapea viiva dramaattisen syntetisaattorin ja harvakseltaan soitetun pianon säestyksellä. Vähitellen muoto kääntyy ja paljastuu UA-logoksi. United Artists -tekstin ilmestyessä ruutuun sinfoniaorkesteri päräyttää ilmoille melodramaattisen fanfaarin. So epic!
1. Columbia Pictures
Antiikin irma on kuulunut Columbia-kuvastoon vuosikymmenten ajan, mutta parhaiten kolahtavat 1950-60-luvun sekä 80- ja 90-luvun versiot. Yllä nähtävässä versiossa on mahtava Hollywood-epookkien kulta-aikaan sopiva fontti. 80-luvun versiossa taas vetoavat saturoituneet sini-oranssi-kontrastit, jotka ovat tyylikäs silta vanhan ja uuden välillä.
90-luvun versiossa leidi näyttää käyneen nuorennusleikkauksessa. Hän ei ehkä vaikuta yhtä “arvokkaalta” kuin edeltäjänsä, mutta poseerausta ryyditetään juhlallisella fanfaarilla ja pieni parallax-efekti tuo hyvää lisäsäväystä.
#1 Universal Pictures
Suosikkini siirtää katsojan ulkoavaruuteen seuraamaan, miten Universal-teksti lipuu sulavasti Telluksen edustalle. Vuoden 1990 synttäriversiossa (yllä) nähdään otteita vanhoista tunnuksista ja kuullaan James Hornerin sävellys, joka on kuin suoraan Steven Spielberg -seikkailusta.
Vuonna 1997 Jerry Goldsmith (alla) päivitti fanfaariin ryhtiä tuovat rummut ja vaihtoi jouset puhaltimiin, ja näemme maailman valojen syttyvän elokuvanautinnon kunniaksi.
Pian jo kuusi vuotta täyttävällä Taikalla on paraikaa käynnissä jonkinlainen filosofis-uskonnollisen uteliaisuuden kausi. Esimerkiksi joulun tienoilla hän kyseli paljon Jumalasta ja Jeesuksesta.
Tämän lisäksi Taika on halunnut kuulla, kuka on isin lemppari-ihminen koko maailmassa. Siihen on tietysti ollut helppo vastata, mutta toinen vakiokysymys onkin hieman vaikeampi: “Isi, mikä on sun lempparijuttu elämässä?”
Olisipa vastaaminen hankalaa ideologioiden, moraalikäsitysten ja muiden dogmien takia, mutta ei – ongelmana on pakonomainen halu vastata Conan Barbaarin tapaan…
Total Recall, Blade Runner, The Terminator… Etenkin tulevaisuuteen sijoittuvissa tieteiselokuvissa vilisee kuvitteellisia korporaatioita, jotka tarjoavat kuluttujille mitä erilaisimpia palveluita mielikuvitusmatkoista keinotekoisiin ihmisiin ja eläimiin.
Ihmiskunnan tulevaisuus näyttää ainakin Hollywoodin visioimana varsin kolkolta: joko elämme happosateiden piiskaamissa megakaupungeissa tai ydintuhon raunioissa. Oli kohtalomme mikä tahansa, joku firma on varmasti paikalla tienatakseen rahaa ihmisten ahdingolla.
Toki myös nykyhetkeen sijoittuvissa elokuvissa esitellään kaikenlaisia kuvitteellisia bisnesmalleja. Onneksi kaikki eivät tähtää pelkkään rahastukseen epäeettisin keinoin.
Film Februaryn kunniaksi luvassa on lista legendaarisia, vaikutusvaltaisia ja muuten erityisiä feikkibisneksiä.
10. Bubba Gump Shrimp Company (Forrest Gump, 1994)
Menetettyään parhaan kaverinsa Vietnamin sodan taisteluissa, Forrest Gump alkaa kalastajaksi kaverinsa muistoa kunnioittaakseen.
Aluksi katkarapusaaliit eivät ole häävejä, kunnes suuri myrsky tuhoaa kaikkien muiden alueella toimivien kalastajien alukset. Suosio siivittää Bubba Gump Shrimpin miljoonien arvoiseksi brändiksi – jopa niin suosituksi, että sen kunniaksi on tosimaailmassakin perustettu samanniminen ravintolaketju.
9. Big Kahuna Burger (mm. Pulp Fiction, 1994)
Big Kahuna Burger on havaijilainen pikaruokaketju, joka esiintyy monissa Quentin Tarantinon elokuvissa, kuten Death Proof, Neljä huonetta, Hämärästä aamunkoittoon ja True Romance.
Ikimuistoisin esiintyminen nähdään Pulp Fictionissä, jossa Samuel L. Jacksonin onnistuu tehdä tavallisen hampurilaisen syömisestä piinaava hetki. Havaijilainen hampurilainen kuulostaa mielenkiintoiselta ja houkuttelevalta, etenkin kun puhemiehenä on Jules Winnfield.
Ensimmäisessä Die Hardissa eurooppalainen rikollisryhmä hyökkää Nakatomi Corporationin Los Angelesin toimistoon. Hans Gruberin johtama tiimi väittää olevansa terroristeja poliittisella asialla, mutta tosiasiassa hyökkääjät ovatkin vain Nakatomin obligaatioiden ja muiden arvotavaroiden perässä.
Nakatomin varsinainen bisnesala jää kuitenkin vähän hämärän peittoon. Japanilaisella yrityksellä on joka tapauksessa toimintoja ympäri maailmaa, ja sen projekteihin kuuluu mm. rakennushanke Indonesiassa.
OCP on lähitulevaisuuteen sijoittuvista Robocop-elokuvista tuttu megakorporaatio, jonka työntekijät kuvastavat 1980-luvun häikäilemättömiä juppibisnesmiehiä. OCP tarjoaa kuluttajille tuotteita ja palveluita laajalla skaalalla sairaalapalveluista avaruusmatkailuun.
Detroitissa päämajaa pitävä OCP omistaa kaupungin poliisivoimat ja rakentaa kaupunkia suojellakseen myös koneellisia järjestyksenvalvojia. OCP:n suuri visio on rakentaa Detroit uudelleen yksityistetyksi, ylelliseksi tulevaisuuden Delta Cityksi. I’d buy that for a dollar.
6. Rekall (Total Recall – Unohda tai kuole, 1990)
Kuten taannoisessa vaihtoehtoisten todellisuuksien listassa todettiinkin, Arnold Schwarzenegger lähtee vuoden 1990 Total Recallissa kunnon mindfuck-matkalle Marsiin.
Tulevaisuudessa Rekall-niminen tarjoaa tavallisille kuluttajille mahdollisuuden lähteä lomamatkalle kaukaisille planeetoille poistumatta Maan kamaralta.
Asiakkaalle siirretään kustomoitava muisti-implantti, jonka avulla tämä voi kuvitella olevansa vaikka salainen agentti. Sivuvaikutuksiin kuuluvat mahdollinen vainoharhaisuus, väkivaltaisuus ja kuivien onelinereiden laukominen.
5. Ghostbusters (Haamujengi, 1984)
Haamujengi on yksi elokuvamaailman parhaista startupeista.
Tiedemieskolmikko perustaa oman aavejahtiin keskittyvän yrityksen aseinaan protoniaseet, kulkuvälineenään ruumisauto ja tukikohtanaan hylätty paloasema. Omat TV-mainokset nostavat firman suureen suosioon, mutta pelastettuaan New Yorkin epäjumala Gozerilta kaupunki haastaa Haamujengin oikeuteeen ja kieltää paranormaalien ilmiöiden tutkimisen.
Ennen kuin yliluonnolliset voimat jälleen pakottavat takaisin tositoimiin, tiimin jäsen Ray ehtii perustaa myös oman kirjakaupan Ray’s Occult.
4. Cyberdyne (The Terminator – tuhoaja, 1984)
Teknologiakehittäjä Cyberdyne on helposti yksi kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmista yrityksistä elokuvissa. Heidän kehittämänsä Skynet-asejärjestelmä on kuitenkin vastuussa kansainvälisen ydinsodasta ja ihmiskunnan ajamisesta tuhon partaalle.
Cyberdynen edistyksellinen keksintö sai alkunsa, kun tutkijat löysivät rikkoutuneen mutta huippusofistikoituneen mikrosirun tehtaalta, jolla nainen nimeltä Sarah Connor väitti taistelleensa tulevaisuudesta saapuneen tappajarobotin kanssa. Sirun (ja tehtaalta löytyneen metallikäden) ansiosta Miles Dysonin johtaman tiimin tutkimustyö ottaa aimo harppauksen kohti apokalypsin aiheuttamista.
Cyberdyne on ensimmäisten Terminator-elokuvien ohjaaja-käsikirjoittaja James Cameronin käsialaa. Sisäpiirin vitsinä Cameron kirjoitti Aliens-elokuvaansa myös maininnan yrityksestä nimeltä Hyperdyne.
3. Universal Exports (Live and Let Die -kirja, 1954)
Kaikkien aikojen legendaarisin agentti James Bond ei ehkä jaksanut keksiä itselleen joka tehtävää varten uutta aliasta. Britanniaa ei kuitenkaan koskaan lähdetty edustamaan virallisesti vaan matkaan lähdettiin peitefirman varjolla.
Salaisen tiedustelupalvelun MI6:n koodinimi Universal Exports esiintyi leffoissa vielä 80-luvulla; pienenä pettymyksenä edes Skyfallissa, joka vilisee viittauksia vanhoihin Bondeihin, ei peitefirmaa mainittu.
Science fiction -elokuvagenren ikonisimmat megakonsernit saavat jakaa kakkossijan niitä yhdistävän tekijän johdosta: molemmat ovat tuttuja Ridley Scottin elokuvista.
yrell Corporation tunnetaan Blade Runnerissa nähtyjen Nexus-androidien ja muiden keino-olentojen valmistajana, ja Weyland-Yutani Alien-elokuvien ulkoavaruuden kolonialismin harjoittajana.
Molempien yritysjättien perustajat, Eldon Tyrell ja Peter Weyland, nähdään elokuvissa elämänsä ehtoopuolella. Miehet ovat erityisen ylpeitä luomistaan keinoihmisprototyypeistään ja jopa kiintyvät edistyksellisiin uutuusmalleihinsa – Tyrell Rachaeliin ja Weyland Davidiin.
Oikeisiin ihmisiin he kuitenkin suhtautuvat eri tavoin. Joviaalimpi Tyrell pelaa säännöllisesti shakkia palkollisensa kanssa, kun taas Weylandille (ja koko Weyland-Yutanille) ihmiset ovat vain hyväksikäytettävää käyttötavaraa; keino haalia yritykselle lisää mainetta ja mammonaa.
1. InGen / Jurassic Park (Jurassic Park -kirja, 1990)
Varsin värikooditettu seurue matkaa Isla Nublariin InGen-yrityksen sponsoroimana.
Listan kärkeen nousee geneettiseen tutkimukseen keskittynyt International Genetics. John Hammondin luotsaamaa yritystä on kritisoitu niin muiden tutkijoiden työn kopioinnista kuin DNA-manipuloitujen eläinluomustensa epäeettisestä kohtelusta, mutta heidän suurelle innovaatiolleen, aidosti hengittäviä dinosauruksia vilisevälle Puuhamaalle, on pakko nostaa hattua edistyksellisyydestä.
Kuvitteellisella Isla Nublarin saarella sijaitsevaa Jurassic Park -huvipuistoa rakentaessa ei ole kuluissa säästelty, pois lukien yritysvakoilijaksi ryhtyvän koodaajan palkassa. Sabotaasin ja saarelle iskevän hirmumyrskyn johdosta saaren esihistorialliset vetonaulat pääsevät valloilleen, eikä Jurassic Parkia päästä lopulta koskaan avaamaan yleisölle.
New Business
Älkäämme toki unohtako, miten huomaamatonta tosielämän brändien product placementia elokuvissa joskus harjoitetaan…
Listalta jäi monen monta enemmän tai vähemmän tunnettua yritystä ja yrittäjää: PsykonNorman Bates motelleineen, Konttorirottien Chotchkie’s-ravintola (jonka tarjoilijoiden oli pidettävä päällä persoonallisuuttaan esiin tuovia pinssejä), kyseenalaista valmisruokaa tuottava Soylent Corp…
Yrittäjyys ei toki rajoitu elokuvamaailmaan. Sarjakuvasankarit Iron Man ja Batman rakentavat gadgetteja omien jättiyritystensä piikkiin. Saksalaisessa trillerikirjassa S.O.R.R.Y. kaverukset perustavat nerokkaan palvelun, jonka edustajat välittävät anteeksipyyntöjä.
Suosikkibisnekseni televisiossa on South Parkissa esitellyt alushousutontut, jotka nimensä mukaisesti ovat alushousuja varastavia tonttuja. Parasta on heidän kolmivaiheinen bisnesmallinsa: vaihe 1) Kerää alushousuja; vaihe 2) ? ; vaihe 3) Tuotto. Yksinkertaista, eikö?
Olen aina jollain tasolla ollut kiinnostunut oman bisneksen pyörittämisestä, mutten usko kuitenkaan oikeasti soveltuvani yksityisyrittäjäksi. Niinpä taidan edelleen tyytyä toivoon siitä, että joskus joku muu rakentaa minulle robottikaverin tai lentävän auton, ja sitä odotellessa hoen itsekseni vanhaa totuutta: “There’s no business like show business.”
Videopelin sovittaminen elokuvaksi on vaikea laji. Mortal Kombat on yksi harvoista onnistujista.
Kun Mario-peleihin tottuneet pikkulapset saivat käsiinsä pelin, jossa veri suihkusi hahmojen repiessä toisiltaan päitä ja muita ruumiinosia irti, oli tunnelma huumautunut.
Supervoimilla kyllästetyt fotorealistiset pelihahmot kiehtoivat ja kuka tahansa pelaaja saattoi hetkessä oppia, miten hahmon saa tekemään erikoisliikkeitä. Hurmeella mässäily oli toki moraalisesti arveluttavaa, mutta väkivalta oli niin överiksi vedettyä, ettei sitä voinut ottaa vakavissaan.
1990-luvun puolivälissä taistelupelien faneja hemmoteltiin kahdella elokuvasovituksella. Vuonna ’94 julkaistu Street Fighter saattoi olla monille pettymys, mutta muistan ainakin pienenä tykänneeni elokuvasovituksesta. Pankin kuitenkin räjäytti vuonna ’95 julkaistu Mortal Kombat.
Sarjakuva- ja videopelifilmatisoinnit pääsevät harvoin kisaamaan Oscareista, mutta tekijöilleen ne ovat erittäin haastavia tuottaa. Lähdemateriaalissa ei välttämättä ole juonta kuin nimeksi, mutta silti pitäisi saada ängettyä leffaan liuta hahmoja. Samalla leffaversion pitäisi noudattaa lähdeteoksen tyyliä tai fanaattiset fanit hyökkäävät kimppuun.
Ensimmäinen Mortal Kombat onkin yksi harvoista onnistujista. Juoni pohjautuu näppärästi pelisarjan perusideaan, toimintaa on kylliksi ja tuotantoarvot korkealla.
Test your might
Mystinen velho Shang Tsung houkuttelee taistelijoita ympäri maailmaa osallistumaan turnaukseen, jossa päätetään maailman kohtalosta. Jos Tsung voittaa turnauksen vielä kerran, Ulkomaailman örvelöt pääsevät riehumaan Maan päälle.
Sankarimme ilmoittautuvat kisaan eri syistä: Liu Kang haluaa kostaa Tsungille veljensä kuoleman, Sonya Blade haluaa napata Kano-nimisen rikollisen, ja leffatähti Johnny Cage haluaa todistaa osaavansa oikeasti taistella.
Kolmikkoa turnauksen voittoon auttaa käheä-ääninen ukkosjumala Rayden. Tsungilla taasen on apureinaan nelikätinen mutantti Goro sekä pelisarjan cooleimmat hahmot Sub-Zero ja Scorpion.
Turnauksen lopuksi Tsung käyttää vilppiä houkutellakseen sankarit lopullista välienselvittelyä varten omaan, Ulkomaailmaksi kutsuttuun ulottuvuuteensa. Vastattuaan kaiken maailman haasteisiin Liu Kangin onnistuu selättää Shang Tsung. Maailma pelastuu, ja sankarit voivat palata kaikessa rauhassa omaan ulottuvuuteensa. Vai voivatko?
Finish him
Mikä tekee Mortal Kombatista onnistuneen elokuvan?
Juoni ei ole mitään Shakespearea, mutta se tosiaan vertautuu näppärästi pelien turnausideaan, mikä myös oikeuttaa jatkuvat taistelukohtaukset. Leffaan on saatu luontevasti ympättyä valtaosa ensimmäisen MK-pelin hahmoista Kanosta Kitanaan.
Halpisleffasta ei ole kysymys. tuotantosuunnittelu hahmoista lavasteisiin on paikoin jopa vaikuttavaa. Erityispropsit siitä, että Goro on animatronic-nukke eikä tietokoneella tehty hahmo.
Jos jotain epäkohtia halutaan kaivella, taistelukoreografiat eivät aina suju niin saumattomasti kuin toivoisi. Animoitu Reptile on naurettavan feikki. Monet ovat kritisoineet sitä, ettei elokuva ole yhtä yltiöverinen kuin sen lähdemateriaali. Vuodatus olisi kuitenkin helposti vetänyt leffan campin puolelle, kun taas tekijät ovat selvästi halunneet tehdä vakavasti otettavan – muttei haudanvakavan – elokuvan. Pelihahmojen erikoisliikkeet on kuitenkin huomioitu leffassa kiitettävästi, se riittää.
Toiminta- ja kauhuelokuvat tarvitsevat aina jonkun pitkän linjan näyttelijän tuomaan tuotannolle uskottavuutta ja syvyyttä.
Painajainen Elm Streetillä -elokuvassa kiintiöveteraanin roolissa nähdään John Saxon ja Street Fighterissa überviileä Raul Julia. Mortal Kombatiin dramatiikkaa tuo Shang Tsungin ylväs ja tummaääninen esittäjä Cary Hiroyugi-Tagawa. Kuivien naurujen kuninkaan Christopher Lambertin castaaminen käheä-ääniseksi Raydeniksi on myös nappivalinta.
Mortal Kombatia pitää kehua myös sen musiikista. Uhkaavat rummunpäristykset saattelevat Liu Kangin temppelilleen ja Reptilen muunnuttua ihmismuotoon alkaa aggressiivinen trancehehkutus. Eikä tietenkään sovi unohtaa leffan tunnusbiisiä, kaikkien aikojen tarttuvinta leffatunnaria, jota hyödynnetään hauskasti heti ensimmäisestä ruudusta lähtien.
Mortal Kombat on yllättävän toimiva ja sopivan suoraviivainen elokuva, jota vain pelien fanit jaksavat arvostaa. Komeine lavasteineen ja puvustuksineen, adrenaliinia nostattavine musiikkeineen ja uskollisuudellaan lähdemateriaalille se on kuitenkin genrensä Citizen Kane. Flawless victory!
Puolustettakoon samalla ohjaaja Paul W.S. Andersonin toista videopelielokuvasovitusta Resident Eviliä, joka sekin on aliarvostettu toimintaleffa.
Vuonna 1982 ensiesityksensä saanut Blade Runner (tai ehkä sen ohjaajan versio, joka julkaistiin noin 10 vuotta myöhemmin) on yksi kaikkien aikojen arvostetuimmista tieteiselokuvista. Monilta on kuitenkin näkemättä scifi-klassikon parjattu alkuperäisversio ja kirja, johon elokuva perustuu.
Palkkionmetsästäjän ja poliisin sekoitus Rick Deckard lähetetään tuhoamaan karkuteillä olevia androidia, ihmisen kaltaisia työläisrobotteja. Metsästäessään pahiksia Rick kohtaa Tyrell-yrityksessä työskentelevän hyvisandroidi Rachaelin, josta hän kiinnostuu enemmänkin kuin vain työmielessä. Lopulta Rickin onnistuu tuhota kaikki Roy Battyn johtamat pahikset.
Ridley Scottin ohjaamaa mestarillista androidijahtia maustavat komeat ja moneen kertaan matkitut visuaaliset tehosteet sekä Vangeliksen ainutlaatuinen elektroninen soundtrack. Elokuvassa Harrison Fordin esittämä Deckard (joka viime kesänä pääsi Digilluusion Top 10 Hyvikset -listalle) joutuu kyseenalaistamaan, missä kulkee koneen ja ihmisen raja – ja sen, onko hän ehkä itsekin androidi…
Blade Runner on yksi ehdottomista lempparielokuvistani. Rakkaus syttyi jo joskus ala-asteella, vaikken tuolloin kaikkia elokuvan koukeroita tajunnutkaan. Melankolinen futurismi teki kuitenkin lähtemättömän vaikutuksen.
Vuosien saatossa ymmärrys lisääntyi, mutta tavallaan yksi asia aina haittasi fanitusta: olin nähnyt 90-lukulaisen ohjaajan version, mutten paljon sekä ohjaajan että fanien parjaamaa alkuperäistä teatteriversiota. Lisäksi kirja, johon Blade Runner pohjautuu, oli jäänyt lukematta.
Seikat on nyt kuitenkin korjattu, ja onkin aika tutkailla, miten eri versiot Rick Deckardin seikkailuista eroavat toisistaan.
Päivitys 2020: Tässä arvostelu Blade Runnerin alkuperäisestä teatteriversiosta.
Lammasfarmari
Ihmisyyden ja keinoälyn eroavuuksia tutkiva, film noir -henkinen kyberpunk-elokuva pohjautuu Philip K. Dickin teokseen Do Androids Dream Of Electric Sheep? Olen aina silloin tällöin etsinyt teosta tuloksetta, kunnes viime syksynä tärppäsi.
Yllätyin positiivisesti huomatessani, miten hyvin Blade Runnerin juoni noudattelee kirjaa. Hahmot pysyvät melko pitkälle samoina, ja muutama kohtaus siirtyy elokuvamuotoon lähes sanatarkasti. Usein elokuvat ottavat suuriakin vapauksia tulkinnoissaan – esimerkkinä vaikkapa Jurassic Park ja sen jatko-osa Kadonnut maailma, joiden valkokangasversiot ovat vallan etäällä Michael Crichtonin kirjoituksista.
Toki Scott tiimeineen tekee paljon muokkauksia Dickin visioon, vaikka juonen perusraamit yhtenevätkin. Kirjassa tapahtuma-aika on vuosi 1992 eikä 2019; Deckard on naimisissa Iran-nimisen naisen kanssa; Rachael ja muut androidit ovat kirjassa ROSEN-yrityksen tuotantoa. Androidit ovat elokuvassa enemmän uniikkeja kuin kirjassa, jossa Rachael ja Pris ovat samaa mallia. Androideja testataan Voigt-Kampf -testin eikä Voight-Kampff -testin avulla.
Iranin ohella “uutena hahmona” tavataan palkkionmetsästäjä Phil Resch, jonka Deckard kohtaa outojen sattumusten kautta. Elokuvassa käärmeen kanssa tanssijana esiintyvä androidi onkin oopperalaulaja, joka passittaa Deckardin poliisiasemalle päästäkseen tästä eroon. Deckard viedään oudolle poliisiasemalle, joka paljastuu androidien johtamaksi. Hänen kuitenkin onnistuu paeta Reschin kanssa.
Koodi #398: Vakaa epäusko tunne-elimen toimivuuteen.
Teoksen erikoisin ja samalla epäuskottavin juttu on kone nimeltä mood organ, jonka avulla käyttäjä voi napin painalluksella hallita omia tunnetilojaan. Heti kirjan alussa kikkaillaan aivan liian paljon aivan liian spesifeillä tunnetiloilla.
Koneen kautta ihmiset pystyvät kokemaan eräänlaisen virtuaalisen sielunvaelluksen sulautumalla yhteen maagisen Wilbur Mercerin kanssa. Mercerin ja mercerismin, Maan uuden pääuskonnon, alkuperä on yksi kirjan tärkeimmistä sivujuonista Rickin ja Rachaelin suhdekemian ohella. Kaikkien fanittama 24/7-viihdeohjelma lupaa paljastaa totuuden mercerismin takana.
Kaikkinensa kirjassa kulkee enemmän sivujuonia suoraviivaisemmin etenevään elokuvasovitukseen verrattuna. Toinen merkittävä sivujuoni on… lammas. Dickin dystopiassa eläimet ovat harvassa, ja Deckard haaveilee aidon lampaan ostamisesta nykyisen sähköisen tilalle. Aidon eläimen omistaminen on niin kewl, että Rosenitkin yrittävät lahjoa Deckardia pöllöllä, jonka väittävät olevan aito (elokuvassahan pöllön feikkiys myönnetään heti). Deckard aikoo ostaa lampaan palkkiorahoillaan kuolattuaan elikon iPadin tapaisen mobiililaitteen kautta.
Karkuriandroidit asustavat hylätyssä talossa J.R. Isidoren luona. Huomattavasti isommassa roolissa oleva, “chicken headiksi” ja “specialiksi” monesti haukuttu J.R. on terveydentilansa vuoksi joutunut jäämään Maan päälle vaikka monet muut, niin sanotut normaalit ihmiset ovat suunnanneet asuttamaan ulkoavaruuden planeettoja.
Myös Blade Runnerissa puhutaan kolonisaatiosta, mutta elokuvan maailma tuntuu kärsivän vain saasteen takia, kun taas kirjassa ympäristön rapistumisen mainitaan johtuvan World War Terminukseksi kutsutusta ydinsodasta. Maan päälle jääneitä vaivaa saasteiden ohella romu eli kipple ja sen edustama, hmh, aate:
Kipple is Dick’s reflection on the nature of accumulated stuffs. More than just clutter, Kipple is a spiritual and transcendent reflection of humanity’s desire to collect commodities and then let them degrade and degenerate as they collect. Kipple is worthless, but it is also dangerous because it builds on itself and it encourages and causes everything around it to degrade as well.
Gradesaver.com
Juonet nivoutuvat lopulta yhteen Deckardin tehdessä selvää kohteistaan. Seikkailun päätteeksi Deckard kokee filosofisen oivalluksen luonnosta, robotiikasta ja kaikesta. Kirjassa tapahtuu paljon ja kiitettävän monella tasolla, mutten jaksa innostua teoksesta yhtä paljon kuin myöhemmästä elokuvasovituksesta. Tarina on vakava ja siinä luodataan syvällisiä ajatuksia, mutta jonkinlaisen tunnelaatikon esittely heti tarinan alussa tuntuu vähän jumping the shark -jutulta, jonka jälkeen on vaikea ottaa maailma täysin todesta.
All those stupidities are lost… like tears in rain…
Toinen pitkään elätelty Blade Runner -toiveeni on ollut alkuperäisen teatteriversion näkeminen (sivusinhan aihetta jo viime keväänä). Viimein vuodenvaihteessa sain käsiini alkuperäisen teatteriversion, ja niinpä saan ahdettua tähän blogikirjoitukseen kaiken toivomani.
Blade Runnerista on vuosien saatossa julkaistu lähemmäs kymmenen eri versiota, mutta arvostetuin lienee Ridley Scottin muokkaama Director’s Cut. Muutama vuosi sitten julkaisu Final Cut on remasteroitu versio Director’s Cutista eli käytännössä täysin sama leffa.
Ohjaajan versio eroaa merkittävästi kymmenen vuotta aiemmin julkaistusta alkuperäisestä harvinaislaatuisesti karsimalla paljon löysiä pois. Yleensähän ohjaajan versioissa on ylimääräisiä tai pidennettyjä kohtauksia.
Scott joutui vääntämään kättä useaan otteeseen Blade Runneria kuvatessaan. Ikävimmät kapulat rattaisiin tuottajat heittivät pakottamalla mukaan muun muassa kertojan äänen, joka tekisi elokuvasta helpommin lähestyttävämmän. Scott soti tätä ja monia muitakin muutoksia vastaan tuloksetta – samoin Ford, joka tarkoituksella esitti pakotetun ääniraidan mahdollisimman huonosti siinä toivossa, ettei sitä voitaisi käyttää.
Poistamalla vaivaiset kaksi elementtiä Scottin onnistuu muokata elokuva perinpohjaisesti paremmaksi. Itse asiassa olin luullut, että ohjaajan versiossa olisi paljon uusia kohtauksia alkuperäiseen verrattuna. Toisin kuitenkin kävi, ja about ainoa lisäys on yksisarvista hevosta kuvaava unijakso.
Sen sijaan kaksi ainesosaa on oikeutetusti leikattu pois. Kertojan ääniraita onkin tosiaan naurettavan aneemisesti purkitettu, ja spiikkien sisällöt onnistuvat tyhmentämään elokuvaa aika totaalisesti. Kaikki vähänkin scifistinen selitetään puhki: “Gaff puhui kaupunkikieltä, minäkin osasin sitä / Ammeesta löytynyt ei ollut androidin osa, sillä androideilla ei ole suomuja / Kävin vessassa, siellä haisee.”
Toinen merkittävä ero versioiden välillä on onnellisen lopun poistaminen ohjaajan versiosta. Tuottajat pakottivat alkuperäiseen lopun, jossa Rachaelillä ei olekaan samanlaisia elinajan rajoituksia kuin muilla androideilla. Niinpä Rick ja Rachael lähtevät he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti -tyylisesti matkalle jonnekin Hohdon jämämatskuista pöllittyyn metsikköön.
Sen sijaan Director’s Cut päättyy Rickin ja Rachaelin astuessa hissiin paetakseen Rachaelin mahdollisilta jahtaajilta.
Gaffin lattialle jättämä, yksisarvista esittävä origami paljastaa Rickille myös hänen (ja oman tulkintani mukaan myös Gaffin) olevan androidi. Yksisarvinen kuvastaa kaikkien androidien mieleen istutettua muistoa. Ilman onnellista loppua ja voice-overia Blade Runnerin Director’s Cut on paljon dramaattisempi ja vainoharhaisempi – siis huomattavasti parempi kuin alkuperäinen.
One more kiss, dear?
“It’s too bad she won’t live. But then again who does?”
Vuosien saatossa Blade Runner on noussut yhdeksi kaikkien aikojen arvostetuimmista tieteiselokuvista, ja syystä. Sen melankolinen future noir -atmosfääri on ainutlaatuinen, hahmot ja heidän välisensä suhteet ovat kiehtovia, ja visuaalinen ilme täysin omaa luokkaansa.
Ford esittää Deckardia ivallisesti ja vakavasti, eikä todellakaan sorru samoihin aikoihin suosittujen Indiana Jonesin ja Han Solon veitikkamaisten roolien toistamiseen. Myös muu näyttelijäkatras hoitaa hommansa kotiin hienosti.
Rutger Hauer tekee loistavaa työtä androidien johtajana Roy Battynä. Blade Runnerin jälkeen hän kuitenkin päätyi tekemään nippukaupalla B-leffoja. Onneksi ura on viime vuosina lähtenyt uuteen nousuun Batman Beginsissä ja Sin Cityssä. Rachaelin esittäjä Sean Young on hänkin erinomainen ja persoonallinen, ja olisi ansainnut parempaa kuin sivuroolin Ace Venturassa. Prisin hahmosta en kuitenkaan erityisemmin pidä (osaltaan Daryl Hannahin takia), ehkä hahmon mitäänsanomattomuuden takia.
Muiden kuin nörttipoikien keskuudessa Blade Runner jakaa varmasti mielipiteitä. Yksi fanittaa, toinen ei ymmärrä pölkäsen pölähtävää. Saa nähdä, miten paljon tuleva jatko-osa jakaa kuolaavien fanipoikien mielipiteitä.
Jonkun supersuositun leffan tai leffasarjan jatkaminen vuosien tauon jälkeen tuntuu harvoin onnistuvan – nähtiinhän se jo Indiana Jonesien, Star Warsien ja Die Hardienkin kohdalla. Onneksi Ridley Scott palaa ohjaamaan ja mitä todennäköisimmin tuottamaan. Jaksaa vähän uskoa, että elokuvasta voi tulla oikeasti hyvä. Fordinkin paluu rooliinsa vaikuttaa suht todennäköiseltä.
Lopuksi vielä summa summarum: mikä versio Philip K. Dickin robo-oopperasta on se paras?
Koettuani viimein myös Blade Runnerin alkuperäiset versiot joudun edelleen antamaan parhaan version tittelin vuoden 1992 Director’s Cutille. Se keskittyy alkuperäisen tarinan olennaisiin elementteihin, eikä tyhmennä sitä selittelemällä liikaa. Se jättää tilaa tulkinnalle niin, että katsoja voi todella “uppoutua” elokuvan maailmalle.
Viimein olen lukenut Dickin teoksen ja nähnyt leffateattereissa nähdyn vuoden 1982 originaalin. Olen nähnyt asioita, joita et voi uskoa. Taistelualuksia liekeissä Orionin tähtivyöllä. C-säteitä välkehtimässä Tannhauserin portin ympärillä. Kaikki nuo hetket ovat katoavaisia, kuin kyyneleet sateeseen.
Ei hätää, luvassa ei ole koulukiusaustilitystä. The Expendables -toimintaepookin innoittamana onkin aika listata lempparipahiksiani elokuvissa. Koska pahuus ei koskaan kuole, on mahdotonta tehdä kaiken kattavaa listaa loistavista leffapahiksista. Ongelmia tuottaa varsinkin jonkinlaiseen parhaimmuusjärjestylseen laittaminen.
Yritetään kuitenkin – ja tässä ovatkin leffapahisten kymmenen kärjessä, valitsijana Digilluusio.
Kaikkia hienoja villaineja en tosiaan mukaan saa mahdutettua, mutta kaikkien legendaarisimpien The Expendables -esiintyjien verivihollisia listalta tottakai löytyy. Pyrin pitämään minimissä kirjoihin tai sarjakuviin perustuvat hahmot. Tosielämän ihmisiin perustuvat hahmot jääkööt kokonaan pois.
Ennakkovaroituksena sen verran, että jonkin verran juonipaljastuksia on luvassa. Paljastan myöskin, että ykköseksi yltää kaksi hahmoa: ykkönen ja ilmiselvä ykkönen. Syystä, että ilmiselvä on ilmiselvä.
”Do you believe in God, Mr. Le Chiffre?” “No. I believe in a reasonable rate of return.”
Bond-villaineista on totisesti varaa valita. Päätin kuitenkin sivuuttaa legendaarisen Kultasormen, Auric Goldfingerin ja valita listalle vähän tuoreempaa. Ovathan molemmat hahmot Ian Flemingin kädenjälkeä, jos se jotain lisärispektiä antaa.
Le Chiffre pääsee listalle pitkälti tietyn inhimillisyytensä vuoksi. Hän ei haaveile maailmanvalloituksesta eikä pidä palkollisinaan yliluonnollisin voimin tai epäluonnollisin proteesein varustettuja tappajia. Le Chiffre on talousrikollinen, joka joutuu pulaan Bondin ohella liikekumppaniensa takia. Omaa ahdinkoaan hän lievittää kiduttamalla Bondia aikas härskisti.
Le Chiffressä viehättää puhetapa; Goldfingerin tapaan britahtava aksentti, jossa on kuitenkin mannereurooppalaista maustetta. Mads Mikkelsenin kasvot ovat jylhät ja veemäiset. Silmäkulmassa on klassinen pahisarpi, ja silmästä valuu ajoittain verinen kyynel. Le Chiffre tarkoittaa Numeroa, eli aika hyvä-muttei-silmille-hyppäävä taiteilijanimikin on valittu.
Bond-pahis, johon olen myös viime aikoina tykästynyt, on Kultaisen SilmänAlec Trevelyan, joka on periaatteessa 007:n varjo, paha Bond.
9. Eric Qualen elokuvassa Cliffhanger (1993)
”You want to kill me, don’t you? Well, take a number and get in line.”
Yksi Renny Harlinin parhaista elokuvista jää mieleen myös John Lithgown hyytävästä pääpahisroolista. Eric Qualen jahtaa vuoristoon kadonnutta rahasaalista kiusanaan yllättävän sankarilliset vuorikiipeilijät.
Jo psykopaattinen katse antaa vihiä rasvaisen miehen häijyistä ajatuksista, eikä Qualen epäröikään uhrata omia jengiläisiään saadakseen ryöstämänsä rahasaaliin takaisin. Miesten kylmeneminen ja kaikille v*ttuilu on tälle rikolliselle arkipäivää, ja Qualen ottaa yhtä usein yhteen toisen hyviksen kuin oman rikoskumppaninsa kanssa. Eripuraiset pahikset ovat aina kiva juttu.
Lisäksi tämän ihanan kliseisesti sotilas-ennen-rikolliseksi-muuttumista jaksaa keski-ikäisyydestään ja köykäisemmästä fysiikastaan huolimatta pitää puoliaan – ainakin hetken aikaa – Sylvester Stallonea vastaan vuorenhuipulla painiessa.
8. Angel Eyes elokuvassa Hyvät, Pahat ja Rumat (1966)
”Oh, I almost forgot, he paid me a thousand. I think his idea was that I kill you. But you know, the pity is when I’m paid, I always follow my job through.”
Viheliäinen palkkasoturi ampuu vaikka oman pomonsa, jos siitä saa rahaa. Möreä-äänisellä Lee Van Cleefillä on aina pahankurinen pilke silmäkulmassa, eikä hänen tarvitse raivota ja sekoilla, tappaa kaikkia vastaantulijoita tai ottaa panttivankeja päästääkseen lähemmäs Bill Carsonin lupaamaa rahasaalista. Angel Eyes jopa lyöttäytyy yhteen vihollisensa kanssa päästäkseen eteenpäin.
Pahan pahuus tulee tyylikkäästi ilmi jo ensiesiintymisestä. Sälli tulee sisään, istuu pöytään ja syö – ja jo ruokaseuran ja “Angel Eyesin” väliset katseet kertovat hänen tulleen tappamaan. Ja hei – äijän ampuessa kuva pysähtyy ja ruutuun tulee teksti “The Bad”. That’s epic!
7. Apollo Creed elokuvissa Rocky I & Rocky II (1976-1979)
“Apollo Creed versus The Italian Stallion. Sounds like a damn monster movie.”
Carl Weathersin neljässä Rocky-elokuvassa esittämä nyrkkeilylegenda muuttui myöhemmissä osissa kivaksi treenikaveriksi, mutta kahdessa ensimmäisessä mies on kaikkien pelkäämä raskaan sarjan mestari, todellinen tappokone kehässä. Kehän ulkopuolella Apollo on huulta heittävä show-mies, kehän sisälläkivenkovaa lihasta ja tulisia iskuja, todellinen titaani.
6. Amalia Rygseck elokuvassa Komisario Palmun Erehdys (1960)
“Olen lukenut yhden kirjoistanne. Luettuani poltin sen!”
Vanharouva Amalia Rygseck on tiukka täti, joka manipuloi ympärillään olijat, mutta katsoja näkee julman katseen ja noita-akan arkkityyppiset kasvonpiirteet. Amalia on tuhat kertaa synkeämpi kuin Norman Batesin äiti. On muuten ainoa naispuoleinen pahis tällä listalla.
Yksi suomalaisen elokuvan mestariteoksista (kirja ei tosin ole mielestäni yhtä tyylikäs) on dekkari ja psykologinen trilleri – värisävyjä löytyy, vaikka ruutu mustavalkoinen onkin. Amalia tappaa veljenpoikansa tämän myrkytettyä tätinsä kissan. Myöhemmin kylmenee toinenkin ruumis, ja lisääkin suunnitellaan.
Kylmät väreet iskevät aina, kun demoninen Amalia ilmestyy soppaa hämmentämään. Jos Paholainen on nainen, tässä hänen kuvajaisensa. Ja lopussa tanttaran huuto on kuin karmaisevan petolinnun.
5. Monstereita! Monstereita!
Resistance Is Futile. Elokuvamaailma vilisee outoja örkkiarmeijoita.
Tähän väliin hatunnosto varsinaisille joukoille pahiksia. Vuosikausia vampyyrit olivat yliluonnollisten olentojen ykkösiä, mutta viime vuosina olen joutunut korjaamaan mielipidettäni. Nec-romanttisten hammaskeijujen sijaan lemppariörvelöitäni ovat elävät kuolleet, zombiet.
Viime vuosikymmenellä zombieita marssitettiin valkokankaalle monasti erittäin tyylikkäästi. Resident Evil, Dawn Of The Dead, Shaun Of The Dead ja tietysti Planet Terror muistuttivat jälleen siitä, miten eläviltä kuolleilta ei paeta – osasivat nämä sitten juosta tai ei. Tuho on vääjäämätön.
Katsoin alkukesästä Dawn Of The Deadin uusioversion about kolmatta kertaa, ja edelleen olo oli vainoharhainen leffan jälkeen kaupungille lähtiessä. Kaikkien zombie-leffojen äiti, Night Of The Living Dead on ainoa elokuva, jonka olen yli viisivuotiaana jättänyt ensimmäisellä kerralla kesken – se oli niin pelottava katsoa yöllä, pakko myöntää. Olin siis ekalla kerralla lukiossa, muistaakseni.
Zombiet matelevat kohti ja purevat ihmislihaan tartuttaen zombie-viruksen myös uhriinsa. Luvassa verta ja suolenpätkiä, pakokauhua ja taidokasta maskeerausta. Suurta kunnioitusta annan myös Star Trekistä tutuille ihmisen ja koneen zombiemaisille sekoituksille borgeille. Zombien tapaan borgi on periaatteessa aivoton, vailla omia ajatuksia toimiva hahmo, joka tartuttaa uhrinsa. Heidän seurassaan voi kuitenkin oleskella, jos ei herätä huomiota tai uhkaa.
Nerokkaan HR Gigerin designiin pohjaava Alien on tietysti alien. Ulkoavaruuden uhka hiiviskelee uhrinsa lähelle ja tappaa kyselemättä. Parhaimmillaan alienit ovat ehdottomasti James Cameronin Aliensissa.
4. Skeletor elokuvassa Masters Of The Universe (1987)
“I must possess all, or I possess nothing.”
Frank Langellan esittämä luurankovelho on yksi listan melodramaattisimmista pahiksista. Skeletor on armoton ja väsymätön arkkivihollistaan He-Mania metsästäessään, eikä hän tyydy vähään. Panoksena Dolph Lundgrenia vastaan mitellessä on nimittäin puolijumaluus ja universumin herruus.
Skeletor, kuten koko He-Man-elokuvakin, lainailee paljon Tähtien Sodista. Pahalaisen piirteet ovat kuitenkin juuri kohdallaan: juhlallinen sotisopa, huppu ja viitta, salamanampumistaidot, omien miesten tappaminen… Ja tietysti brittiaksentti, aivan kuin Qualenilla ja monella muulla kunnon pahiksella.
Eri aksenttien käyttö on tuttu jo vanhoista antiikin aikaa käsittelevistä Hollywood-megatuotannoista: Rooman ylimykset puhuvat brittiläisittäin, sankarilliset orjat ja gladiaattorit jenkkiläisittäin. Skeletorin sananvalinnat, lauserakenteet ja repliikkien sisällötkin ovat täynnä hienostuneita muotoja, juhlallisuutta ja hiiviskelevää filosofiaa.
Taikojen ja suuren armeijan lisäksi Skeletorilla on apunaan Bill Contin superdramaattinen musiikki. Jykevät orkestraatiot paukkuvat, kun Skeletor astuu sisään. Contin sävellystyö on täyttä rautaa kautta linjan, mahtavia ja mahtipontia teemoja on soundtrack täynnään – paikoin jopa Rocky-elokuvia iskevämmin.
Mikä piristävintä, kerrankin pahis onnistuu tavoitteessaan: hän valtaa vihollistensa tukikohdan, vangitsee ja pahoinpitelee Hän-Miehen sekä muuttuu kultapintaiseksi epäjumalaksi.
“I’m not going to shoot you between the eyes. I’m going to shoot you between the balls.”
Bennett haluaa pahan latinoamerikkalaisen ex-diktaattorin kanssa kostaa eversti John Matrixille. Iso Arska antoi Bennettille fudut eliittisotilaiden ryhmästä, ja niinpä tämä Freddy Mercury –kopio juonii sankarin ja tämän tyttären päänmenoksi.
Bennett on niin kova jätkä, että heittää eeppisessä loppuyhteenotossa pistoolinsa pois ja tyytyy huitelemaan viidakkoveitsellä. Kuitenkin pitää antaa hieman miinusta siitä, ettei Bennett ole tavallaan se pääpahis, vaan velverdeläisdiktaattorin kätyri.
Mikähän sotilasjoukko on ollut kyseessä, kun mukana on niin englantilainen sekopää kuin Arnoldin esittämä sakemanni?
“‘And when Alexander saw the breadth of his domain, he wept, for there were no more worlds to conquer’. Benefits of a classical education.”
Saksalainen Hans Gruber on ehta rikollinen mastermind: korkeakoulutettu strategi, joka käyttäytyy ja pukeutuu fiksusti – hienostunut aina teutoniaksenttia myöten. Hans on kuin pahisten James Bond, huoliteltu ja elegantti sekä kyvykäs pistoolin kanssa.
Gruber osaa juonitella parikin suunnitelmaa päällekkäin, eikä missään vaiheessa myönnä olevansa heikoilla jäillä. Hänellä on lopulta sama motivaattori kuin Qualenilla – raha – mutta hän ei ole yhtä raakalaismainen. Pahuus onkin rivakkaa päätöksentekoa ja delegointia, muka-ystävällistä diplomatiaa ja harkittuja laukauksia.
Yksi kaikkien aikojen parhaista toimintaelokuvista, yksi kaikkien aikojen pahiksista.
“I am the light of this city, and I’m its mean twisted soul.”
Kovan pohdinnan jälkeen ykköseksi nousee Christopher Walkenin esittämä teollisuusmagnaatti Max Schreck.
Tim Burtonin toinen Batman-ohjaus vilisee ties mitä maskeerattuja hyypiöitä, mutta lopulta se todellinen pahan alku ja juuri on eksentriseltä tiedemieheltä näyttävä liikemies.
Schreck on kaupungin valo ja varjo; kaksinaamainen pelailija, joka vedättää, kiristää ja tönii.
Hän vetää Pingviinin mukaan omiin juoniinsa mutta hylkää tämän kylmästi, on osallisena Kissanaisen luomisessa ja on napit vastakkain myös Bruce Waynen kanssa. Ja kuvastakin näkee, että stailauksessa löytyy.
Batmanin paluu on lempparini kaikista Bat-pätkistä, enkä välttämättä jättäisi sitä pois kaikkien aikojen lempielokuvieni listalta. Tunnelma poikkeaa kaikista muista, tekninen toteutus on kohdallaan ja roolitukset täysin nappiin. Juonessa ja hahmoissa on paljon tarttumapintaa, ja elokuva saattaakin olla sarjan psykologisin.
Lempparikohtaukseni on Schreckin järjestämät naamiaiset, joissa Bruce ja Selina kohtaavat Face To Face -biisin tahtiin ja paljastavat toisilleen toiset minänsä. “Sattumalta” nämä muutoin naamioissa viihtyvät gothamilaiset ovat ainoat juhlavieraat ilman maskeja.
Ilmiselvä 1. Darth Vader mm. elokuvassa Imperiumin vastaisku (1980)
“I find your lack of faith disturbing.”
Darth Sidious oli tietysti oikeasti Tähtien Sotien se todellinen pahis, mutta eihän siitä pääse yli eikä ympäri, että erään galaksin – ja kaiken elokuvissa nähtävän – pahuuden kiistaton ruumiillistuma on Darth Vader.
Ilmiselvää on myös tämän pahuuden supertähden vetovoiman alkuperä: kiiltävä, musta metallikuori, melodramaattinen ruumiinkieli, jyrisevä ääni ja selkäpiitä karmiva hengitys. Ja se jos mikä on machoa, että kehottaa poikaansa tutkiskelemaan tunteitaan. Entä kuka muu voisi todeta pojalleen: “Älä pakota minua tuhoamaan sinua.”
Erityisesti haluan nostaa esiin Episodi V:n Darth Vaderin. Siinä Vader ei ole Grand Moff Tarkinin alaisena, ja Keisarikin esiintyy vain pikaisesti. Imperiumin Vastaiskussa Vader on maailman herra. Mieskonehan vain kulkee kohtauksesta toiseen tappaen alaisiaan. You don’t f*ck with Vader!
Lopuksi: Pahuus ei koskaan kuole
Villains Might Die, But Evil Doesn’t…
Jack Torrance, T-1000, Biff Tannen, Scorpio, Mola Ram, eversti Jessep, Dr. Evil, Vilos Cohaagen, The Kurgan, Clarence Boddicker… Älkäämme unohtako näitä ja muita ihastuttavia pahiksia. Muistakaa, ettei pahuus koskaan kuole, ei elokuvista kuin todellisestakaan maailmasta. Mutta maailma on aina sitä parempi, mitä parempia pahiksia valkokankaalla on.
Hyvässä elokuvassa pahis varastaa shown, mutta hyviksen voitokkuuskin palkitsee. Pahiksen pitää siis olla vähintään yhtä kyvykäs tai mieluusti mahtavampikin kuin hänen arkkivihollisensa. Muuten elokuvassa ei ole mitään dramatiikkaa.
Pahuus on nykyään menossa vähän alamäkeen. Kaikilla on vaijerit tai digitaalisia efektejä apunaan – missä on vanha kunnon lihastyö? Lisäksi pahisten suunnitelmat ovat nykyään liian nokkelia ja pikkutarkkoja – miettikääpä Die Hard 4.0:n kyberterrorismia tai Inceptionin univarkauksia. Vielä viitisentoista vuotta sitten riitti, että pahis haluaa rahaa tai sankarin pään.
Darth Vader tuo tasapainoon Voimaan ja saa armahduksen, Skeleletor uhkaa vielä palaavansa, ja zombiet ja muut örvelöt palaavat aina. Useimmiten kuitenkin pitää kutinsa se, että pahiksilla on suolainen loppu. Vai onko…?
PÄIVITYS 2/2012: Kirjoitus elokuvan 10-vuotisjuhlaversiosta lisätty blogin Film February -kategoriaan.
Kuume nousi viime keskiviikkona jopa 38,5 asteeseen, mutta seuraavana aamuna lämpö oli taas normaali, aivan kuten ounastelinkin. Tuli sykittyä töissä yli yksitoista tuntia ylitöitä viime viikolla, ja sunnuntaina myymälävastaava oikein tekstaili kehuakseen, miten hyvään kuntoon kauppa oli laitettu lauantaina. Kato Kerkko hoitaa niin se on… no joo paremman puutteessa.
Espoon vampyyrit menivät Matisyahun keikalle Nosturiin, toivottavasti tykkäsivät amerikkalaisen ortodoksijuutalaisen reggaeräpistä. Perjantaina on sitten Marian tuparit ja Elisan synttärit, joihon pitäisi Walter Powerinkin tulla. Attekin yhteysteli tuossa lukujen lomassa (se luki tenttiin ja mä pääsykokeisiin) ja jubailtiin niitänäitä. Huomenna Veeran pitäisi tulla leikkaamaan mun reuhka taas nätiksi.
Ehkäpä Aten meseilyn innoittamana äidyin tässä iltasella katsomaan pitkästä aikaa vuoden 2002 abileffamme Hiipivä Kerkko Piilotettu Valkama.
Alun perin Nikkar Itch Projectiksi nimetty kulttielokuva parodioi pääosin ensimmäistä Levottomat-elokuvaa ja Päivääni murmelina, ja sisälsi viittauksia mm. Sormusten Herraan, Tähtien Sotiin, Salkkareihin, Jurassic Parkiin ja moneen muuhun enemmän tai vähemmän nörttielokuvaan.
Elokuvaa kuvattiin suunnilleen syyskuusta joulukuun vikoihin koulupäiviin vuonna 2001, ja vuodenvaihteen jälkeinen editointi vei ehkä kuukauden puolitoista.
Perusidea oli jo Nikkar Itchin aikoihin selvillä, mutta olin esim. ajatellut että yksi opettajista (Seppo Visti) soluttautuisi poikaporukkaan vaihto-oppilaana Korsosta ja lopulta vangitsisi päähenkilö Keken rehtorin puhuttelua varten pikkuaudikseen. Hylkäsin idean muun muassa kuvausaikataulujen sopimisen vaikeuden takia.
Olin myös ajatellut, että leffa alkaisi elokuvan trailerilla, joka loppuisi suunnilleen sanoihin “…ja näette sen… nyt!” tai jotakin sellaista. Pojat eivät innostuneet ideasta. No joo, oikeastaan olisin vaan halunnut käyttää Antiloopin Autoload-biisiä leffassa, ja traileriin se olisi sopinut oivallisesti.
Juoni tiivistettynä
Tarina alkaa, kun päähenkilö Kerkko eli Keke herää nähtyään toistuvaa painajaista koulunsa opettajakunnasta. Hän tajuaa myöhästyvänsä koulusta ja lähtee juosten kohti koulua. Matkalla hän törmää rehtori Kinnulaan, ja löytää tältä pudonneen sormuksen.
Nopeasti Keke huomaa sormuksen taikavoimat, jotka saavat saman päivän toistumaan uudelleen ja uudelleen. Keke tietää, että saadakseen asiat takaisin raiteilleen hänen täytyy selvittää totuus opettajien salaliitosta ja Kinnulan suunnitelmasta herättää henkiin LIITUkauden suurin peto – VALKAMA!
Matkalla kohti pimeyden sydäntä Kerkko löytää rakkauden ja katselee Levottomia. Koulutehtävätkin pitäisi ehtiä tekemään…
Tuotannon alkumetrit
Alun perin Salosen Kari halusi tehdä abileffan, mutta olin silti hautonut leffaideaa jo pitkään. Kun sitten tulin kysäisseeksi Karilta leffanteon sujumisesta jätkä ihmetteli, että “Ai, pitikö mun tehdä se”. En paljoa miettinyt vaan otin homman pohkeeseen ja väänsin käsiksen suht nopeasti kasaan.
Pojat suostuivat onneksi auttamaan projektissa, mikä olikin maailman hienoin juttu. Sai toteuttaa omaa unelmantapaista parhaiden kavereiden kanssa… Poikien kanssa ideoitiin kaikenlaista, mutta olin kyllä aika natsina koko ajan: teksti oli 99% mun käsialaa mainoskatkoja myöten. Totta kai improvisoitiin paljon ja säädettiin yhdessä mutta runko säilyi aina samana.
Tiimi toimii ja saadaan palautetta
Toimin siis näyttelijänä, ohjaajana, kuvaajana, tuottajana (eli lainasin koulun kameran, varasin ajat editointilaitteistolle ja maksoin videokasetit), vastasin soundtrackistä (Juha toi yhden levyn Mosh’n’Go -mainosta varten) ja “sävelsin” originaalimusat (Lessmann Theme, Mosh’n’Go -tunnari) sekä päätin pääosin kuvauspaikoista.
Mikko ja Ville kuvasivat, Tomi ja Juha kuskasivat kalustoa ja henkilökuntaa, Mikko ja Juha olivat editointivelhoja. Juha oli myös prop master ja näytteli leffassa Tomin, Aten ja Villen ohella. Vaikka pomotin hauskanpidon ohessa, jätkät jaksoivat jatkaa ja olivat innolla mukana.
Opettajista saatiin mukaan Valkama, Liuskari (jonka roolin olin alunperin ajatellut Siukoselle) ja Kinnula puherooleihin. Painajaisjaksoissa kummittelivat lisäksi Brunila-Kovanen, Sirpa Lappalainen, Karkela, Merja Hytönen, pikkuserkkuni Merja Juhala, Visti ja Matti Kortelainen. Valkamalla ja Kinnulalla oli yhteisiä kohtauksia, kummankin osuudet kuvattiin kuitenkin eri päivinä. Movie magic…
Kuvaa kahdesti kaikki, mitä et käytä
Kuvaukset hoidettiin vähän kerralla purkkiin -meiningillä, joten monissa otoksissa katseet harhailevat, ihmiset hymyilevät ja unohtavat vuorosanojaan, ja niin edelleen. Hommat meni kyllä monta kertaa uusiksikin, kun alettiin vaan nauraa omille vitseille, tai kun Liuskari ei tajunnut, ettei hänen tarvinnut oikeasti laulaa Bobby McFerriniä sanasta sanaan – kuitenkin laitettaisiin oikea laulu jälkeenpäin päälle.
Lessmann-mainos kuvattiin kahteen kertaan, ja jälkimmäisellä kerralla oli jo melkein pakkasta, mutta silti hilluttiin avonaisissa flanellipaidoissa Häklin montulla (eikä jälkimmäistä kertaa edes käytetty leffassa!). Samoin Kallen kalliorokkailut kuvattiin kahdesti; tokalla kerralla jätkän kauluspaidan alle ilmestyi villapaita.
“Teemme homopornoa!”
Leffassa piti olla sellainen Titanic-kohtaus, jossa Kerkko on heiluvassa autossa, jonka huuruiseen ikkunaan läiskähtää käsi. Sekin pätkä tehtiin kahdesti, mutta sitten meni pupu pöksyyn sensuuri-intoisten makutuomarien pelossa, ja niin kohtaus jäi pois.
Kun tokalla kerralla yritettiin huurruttaa ikkunoita ja istuttiin autossa porukalla, pari kännistä pissistä tuli koputtamaan oveen. Ihmettelivät ulkona seisovaa kameraa, niin sanottiin tekevämme pornoleffaa. Tytöt halusivat heti mukaan, mutta Lajusen poika möläytti, että teemme homopornoa. Damn, olin jo valmiiksi farmarin tavaratilassa…
Mitäpä en tekisi kouriakseni ihastustani asiattomasti?
Kuvattaessa kohtausta, jossa Keke lähentelee luokan kissaa, tajuttiin “uhrin” jo lähdettyä ettei perseeseen tarttumista näy kameraan. Turvauduttiin niksipirkkaan eli joku roikotti mun paidalla verhottua reppua, ja sitten tartun siihen. Tiukka lähikuva ja nopea leikkaus, niin jälleen tuli lisää movie magiciä.
Leffasta jätettiin pois myös mun kotona kuvaamani lähikuvat sormuksesta öisellä pöydällä. Kuvasin otot selventääkseni, että kaikki on tosiaan korun syytä. Jäi käyttämättä, mutta leffaan pääsivät kuitenkin samalla kerralla kuvaamani nukkumaanmenopätkät, joissa lauleskelen ja sammutan valot.
Leffaan upotettiin myös Mikon tsoukilla kuvaama pätkä, kun haahuilen kouluruokalassa ja hakkaan pulloautomaattia. Jälkimmäinen pätkä yhdistettiin viimeiseen, vähän pitempään painajaisunijaksoon.
Alun perin poikien piti vitsailla Kinnulan kaljusta tyyliin “arvatkaa mitä näin kinnulan ostamasta S-marketissa? Kamman!” , mutten halunnut loukata miestä, joten neuvoteltiin että vaihdetaan se vitsi toiseen. Koska sehän ei loukkaa, että kysyy vitsin uhrilta “loukkaako tämä sinua?” Atte sitten kehitti tilalle legendaarisen “tiiättekö mitä sompiolainen sanoi kun osti maitoa?”-vitsin.
Kaikkien ihme inside-vitsien lisäksi leffa on täynnä tahattomia “mokia” ja yksityiskohtia, jotka tosin näkyvät mitä todennäköisimmin vain tekijöiden silmiin: käsiksiä näkyy pöydillä, mun tukka kasvaa ja lyhenee kohtausten välillä jatkuvasti, on stunttipeba, mun koulumatkan reitti on fuulaa – ja yhdessä kohtauksessa ruudulla on Mikon taiteilema Cartman-piirros.
Lopputeksteistä
Puvustus: Kaikki Itse
Make-Up: Kirsi Kaikko (sehän oli ainoa joka meikkasi)
Valaistus: puuttuu
Kyltit ja Shampoo: Juha “Fabio” Koppinen
Choreographies: Kerkko Laakso
Kuljetus ja Sähköiset hiukset: Tomi Lindholm
And – ACTION!
Eka juttu, joka kuvattiin oli se hylätty Titanic-spooffi, joka siis kuvattiin sateisena syysiltana Nikkarin yläparkkiksella. Sen tilalle rakennetaan tällä hetkellä uutta parkkitaloa, by the way. Pojat rynkyttää kameran ulkopuolella autoa, ja mä oon farkun tavaratilassa ja läiskäsen käden huurteiseen ikkunaan.
Sitten lähdettiin Mäkin kautta Alikeravalle kuvaamaan Quick’n’Bright-mainosta, joka oli pilaversio Ostos-TV:n samannimisestä pesuaineesta.
Juha katselee yläkerrassa telkkaa, ja kun joku (oikeasti Juha itse jälkiäänitettynä) käskee laittamaan valot pois, mies yrittää sammuttaa lampun huitomalla katkaisijaa kepillä – tipahtaen lopulta sohvalta lattialle.
Sitten mä, eli Jim McBright, saavun paikalle sohvan viereisestä kaapista ja alan esitelmöidä lampuille tarkoitetusta kaukosäätimestä (joka itse asiassa oli television kaukkari; jouduin koko ajan pitämään sormea Luxor-merkin päällä). Loppumainos kuvattiin alakerrassa, Mikko kuvaa mua ruokapöydän ääressä ja Tomi, Juha ja Atte seisovat keittiön ovensuussa.
Ensimmäinen kuvausviikonloppu
Seuraavana päivänä kuvattiin Villen kanssa mun koulumatkaa ja kotonahengailupätkiä, joissa Ville esittää mun äitiä.
Koulumatkahan tehtiin ihan vänkyrällä tavalla. Herään painajaisista, ryntään vaatteita pukien ulos, laskeuduin portaita tokasta kerroksesta vaikka koti on ekassa kerroksessa, ja juoksen kauppiksen ohi eli väärästä suunnasta kouluun.
Tämä kuvattiin siis lauantaipäivänä, joten kouluun saapuessa en voinut rynkyttää ovea, sillä se oli lukossa. Sitten matkattiin Tomin, Aten ja Mikon kanssa kuvaamaan ekaa, elokuvassakin nähtävää versiota LessMann-mainoksesta.
Oma lempparikohtaus on ehkä se, jossa Keke lähtee Kissan perään ja yrittää hurmata tämän Michael Jackson -imitaatiollaan You Rock My Worldin tahtiin. Makeet liikkeet jätkällä, vaikka itse sanonkin. Mainokset onnistuivat myös hyvin, oikeastaan kaikki muu toimii OK paitsi loppuhuipennus koululla.
Kiire ja motivaation lasku vaivaavat
Alkoi vissiin kaikilla into loppua kuvauksen ja editoinnin suhteen, niin loppupää kursittiin aika pikaisesti kasaan… Jos olis vaikka jonkun hidastuksen tai taustamusaa jaksanut laittaa mukaan, ni olis ehkä ollut huolitellumpi lopputulos.
Kun saavun “vikan päivän” iltana kouluun, kello on ruudun mukaan 21.30, mutta käytävällä näkyy iso kello, joka ilmoittaa kellon olevan about 17.00… Kuvattiin semmonen Commando-henkinen varusteiden kasaamis- ja pukemisjuttu, mutta tehtiin se digikameralla, eikä se ollut erityisen hauskakaan niin jätettiin väliin.
Toinen lemppari on lopputekstien jälkeen nähtävä Behind the scenes -kohtaus, jossa mietitään yhden kohtauksen kuvausta. Mehän kuvattiin monta kohtausta läpänheittoa koulun käytävällä, mutta sitten tuli hoksattua joskus myöhemmin, ettei tehty mitään loogista siirtymää siihen Jackson-juttuun. Niinpä kuvasimme semmoisen lähikuvan minusta ja Tomista “tuijottamassa Kirsiä”. Kissamme ei Aten ohella ei ollut paikalla, joten feikattiin vähän tiukan rajauksen avulla.
Anyway, bonus leffan lopussa on siis parin sekunnin pätkä Tomista ja musta miettimässä käytävällä, että “mites tää homma kuvataan”. Ns. hauskaksi pätkän tekee Tomin säätäminen hiustensa kanssa.
Editoinnissahan ne leffat syntyvät?
Editointi oli v***umaista hommaa – joskaan en saisi valittaa, sillä Mikko ja Juha hoitivat todellisen työn. Koneet lakkoilivat ja pienenkin efektin renderöinti kesti jopa kymmeniä minuutteja. Eipä teknologia muutenkaan häikäissyt. Ekan kerran päästiin koulun editointihuoneeseen joku maanantai-ilta ja rehdisti luulin, että jo sillä kertaa saataisiin puoli leffaa koostettua. Sain huomata olevani p-a-h-a-s-t-i väärässä.
Onneksi velhot osasivat hommansa. Suurin osa editoinnista tehtiin viikonloppuisin, joina tavan takaa rikottiin älä ruokaile editointilaitteiston äärellä -sääntöä, ja puolitoista kuukauttahan siinä editoinnissa varmaan meni.
Ymmärrettävästi eritoten Mikolla alkoi vähitellen keittää homma, kun hän se kuitenkin vastasi leikkaamisesta. Niinpä vikat kohtaukset huutavat inspiksen puutetta, ja alkoihan meillä olla kiirekin. Lisättiin musat, kertojan ääni ja alku-ja lopputekstit.
Hoidettiin tosiaan Juhan kanssa musapuoli. Juha toi Thin Lizzyn Cold Sweatin shampoo-mainosta varten. Mun hyllystä tuli Tubular Bells ja Inner ChildMike Oldfieldiltä, Bobby McFerrinin Don’t Worry Be Happy, Levottomat-biisi samannimisestä leffasta, DarudenSandstorm, Michael Jacksonin You Rock My World, John Williamsin Duel Of The Fates, sekäSandran In The Heat Of The Night.
Voisin esitelmöidä aiheesta vielä tuntikausia, mutta eiköhän tässä ole tarpeeksi tekstiä yhdelle kerralle. Joutuu kyllä vielä hehkuttamaan poikien panosta leffanteossa. Mun unelmien täyttymys olisi tehdä leffasta pikkasen uusi edit, jossa olisi kohtauksia viilattu ja esim. se Titanic-juttu lisättynä. Voisi olla myös lisää musaa ja kertojan ääntä (eli Kerkon Levottomat-henkistä monologia) ehkä. Sitten äänittäisi kommenttiraidan tai pari ja iskis koko homman valikkoineen dvd:lle. Olis helmi.
Ehkä joskus – mutta sitä odotellessa “another Glass Of Pernod, and she’s dancing like Whoa!”
PÄIVITYS 2/2012: Kirjoitus elokuvan 10-vuotisjuhlaversiosta lisätty blogin Film February -kategoriaan.
