Tequila Sunrise on romanttinen trilleri, jossa parhaat kaverukset joutuvat vastakkain niin lain edessä kuin rakkaudessa
Tällä kertaa Kasarikultti pureutuu genreen, jota ei oikeastaan ole enää olemassa. Tequila Sunrise on romanttinen trilleri, jossa parhaat kaverukset joutuvat vastakkain niin lain edessä kuin rakkaudessa.
Päärooleissa nähdään Kurt Russell, Michelle Pfeiffer ja Mel Gibson. Tequila Sunrise osuu mielenkiintoiseen kohtaan koko kolmikon uralla.
Gibson oli vastikään palannut Hollywoodiin vietettyään kaksi vuotta maatilallaan Australiassa. Pfeiffer oli matkalla kohti ensimmäisiä Oscar-palkintojaan. Russellille elokuva merkitsi erilaista käännekohtaa – se auttoi Hollywoodia näkemään hänet myös vakavampien ja romanttisten elokuvien päätähtenä.
Ja sanonpa suoraan – Russell on ehdottomasti elokuvan coolein osa. Hän poseeraa aina tyylikkäissä puvuissa ja tukka sliipattuna, eikä suostu ottamaan skeidaa keneltäkään.
Russell on etsivä Nick Frescia, joka pakotetaan jahtaamaan huumeita välittävää kaveriaan. Frescia joutuu koko ajan tasapainoilemaan ystävyyden ja velvollisuuksien välillä. Hänellä on herkullinen monologi, jossa hän tuskailee, miten rikollinen on kaveri, josta hän tykkää, kun taas agentti on oikeuden puolella, mutta silti vihamies. Ja hänen itsensä pitäisi toimittaa rikolliset telkien taakse, oli mikä oli.
Pfeifferin esittämän ravintoloitsija Jo Ann Vallenarin tapaaminen lisää tunnontuskia. Pfeiffer sotkeutuu osaksi tutkimuksia ja ihastuu niin Russelliin kuin Gibsoniin.
On ilo nähdä kipinää kaikkien välillä. Etenkin Pfeifferin ja Russellin flirttailu on sähköistä ja heidän rakkauskohtauksensa viinikellarissa on täynnä poikkeuksellisen intohimoisia suudelmia.
Pfeifferin hahmo muuttuu eniten elokuvan aikana. Hänen hahmollaan ei ole kummoista draamankaarta, mutta alussa hän on sanavalmis, harkittu ja elegantti, kunnes Gibsoniin tutustuttuaan hän heittäytyy ja on välittömämpi. Kai muurien laskeminen on olevinaan kasvua mutta minun mielestäni se tyhmentää hahmoa.
Mel kipsissä
Gibsonin esittämä Dale on päähenkilöistä riskaabelein – on todella rohkea veto tehdä huumediileristä romanttinen liidi. Gibson on siis stereotyyppinen hyväsydäminen rikollinen. Toimikohan hän Pretty Womanin Vivianin inspiraationa?
Gibson ei ole Sunrisessa parhaimmillaan. Koko esitys tuntuu hakevan suuntaa. Ehkä hän yrittää esittää Dalen olevan hukassa, mutta enemmän hukassa on Gibson itse.
Dale on siis legendaarinen huumediileri, joka yrittää päästä eroon rikollisista tavoistaan. Tai niin hän ainakin itse sanoo. Ollakseen kaidalla tiellä hän on harvinaisen höveli auttamaan vanhoja rikostovereitaan. Tuntuu siltä, ettei Dale edes oikeasti halua jättää rikosuraansa tai pitää huolta lapsestaan; vaikka hän harmittelee, miten huono isä hän on.
Kuka on mystinen Carlos?
Viranomaiset huohottavat Gibsonin niskaan, sillä hän on ainoa, joka tuntee kaupunkiin saapuvan huumeparoni Carlosin ulkonäöltä. Carlosin jäljillä on myös Raul Julian esittämä meksikolainen huumepoliisi, joka ryhtyy yhteistyöhön Russellin ja JT Walshin esittämän DEA-agentin kanssa.
Paikallisten poliisien, huumeviraston ja meksikolaisten jatkuva valvonta hiertää erityisesti Pfeifferin suhdetta Russelliin. Viranomaisten aktiivisuudesta huolimatta Carlos onnistuu livahtamaan Gibsonin kämpille kenenkään puuttumatta.
Entä kuka tuo mystinen huumeparoni onkaan? No, tietenkin Raul Julia. Kuka muka luulisi Julian ikinä esittävän suoraselkäistä hahmoa?
Tykkään pahiksen kaksinaamaisuudesta – poliisi kartellin pääjehuna on hyvä koukku. Olisin kuitenkin kaivannut kylmäverisempää huumeparonia. Nyt Julia pääsee vetämään roolin turhan samalla lennokkuudella kuin Addams Familyssä. Hän on suulas hassuttelija, joka laulaa ja leikkii. Pahis olisi huomattavasti mielenkiintoisempi laskelmoivana psykopaattina.
Carlos ei pääse oikeuksiinsa myöskään siksi, että hänen henkilöllisyytensä paljastetaan vasta niin myöhään, eikä Julialla ole kovin kummoista kemiaa Gibsonin kanssa.
Kuka nappaa kenet?
Loppuhuipennuksessa viranomaiset pääsevät lähelle Carlosin ja Dalen kuljettamaa valtavaa huumekuormaa. Hahmojen on valittava uskollisuuden ja velvollisuuksien välillä, kun Russell yrittää napata Julian ilman Gibsonin joutumista Walshin käsiin, Gibson joutuu pettämään Julian pelastaakseen Pfeifferin – ja Pfeiffer on… läsnä.
Herkullinen asetelma; valitettavasti juonenpalaset loksahtelevat paikoilleen turhan laiskasti. Erityisesti Carlosin ja Dalen välienselvittelystä puuttuu kaikki jännite ja yllätyksellisyys.
Kuten arvata saattaa, Carlos kuolee ja Dale pääsee pakenemaan viranomaisia Nickin avustuksella. Russell tekee ystävälleen myös palveluksen saattamalla tämän yhteen rakastettunsa kanssa, vaikka jääkin itse rannalle ruikuttamaan. Viimeisessä kohtauksessa Russell seuraa etäältä, kun Gibson ja Pfeiffer suutelevat ranta-aallokon kuohuissa; ah, miten kliseistä jopa 80-luvulle.
Tuomio
Tequila Sunrise ei ole ikimuistoinen elämys, eikä se purista kaikkia mehuja hahmojen välisistä suhteista.
Siinä on kuitenkin tiettyä eleganssia ja energialatausta, joka vetää puoleensa. Paras osa on rehvakas Kurt Russell ihan pelkän asenteen ja stailin takia. Hänellä on myös herkullista kemiaa Pfeifferin kanssa.
Lisäksi pitää kehua jatkuvasti kaksoismerkityksillä pelailevaa dialogia ja etenkin Conrad Hallin kuvausta, joka oikeutetusti nappasi Oscar-ehdokkuuden.
Elokuvaa pitää arvostaa myös siksi, että se edustaa harvinaista genreä, jossa rikokset ja rakkaus ovat yhtä keskeisiä tarinalle. Ehkä olen herkkis, mutta näkisin mieluusti ehtojen romanttisten trillerien tekevän comebackin.
Erityisesti sydämeni saa sykkimään, jos tilaat YouTube-kanavani. Löydät sieltä myös lisää Russellia.
