Tag: kulttielokuva

  • Arvostelussa Tequila Sunrise – Vaarallinen sekoitus (1988)

    Arvostelussa Tequila Sunrise – Vaarallinen sekoitus (1988)

    Tequila Sunrise on romanttinen trilleri, jossa parhaat kaverukset joutuvat vastakkain niin lain edessä kuin rakkaudessa

    Tällä kertaa Kasarikultti pureutuu genreen, jota ei oikeastaan ole enää olemassa. Tequila Sunrise on romanttinen trilleri, jossa parhaat kaverukset joutuvat vastakkain niin lain edessä kuin rakkaudessa.

    Päärooleissa nähdään Kurt Russell, Michelle Pfeiffer ja Mel Gibson. Tequila Sunrise osuu mielenkiintoiseen kohtaan koko kolmikon uralla.

    Gibson oli vastikään palannut Hollywoodiin vietettyään kaksi vuotta maatilallaan Australiassa. Pfeiffer oli matkalla kohti ensimmäisiä Oscar-palkintojaan. Russellille elokuva merkitsi erilaista käännekohtaa – se auttoi Hollywoodia näkemään hänet myös vakavampien ja romanttisten elokuvien päätähtenä.

    Etsivä Nick Frescia (Kurt Russell) joutuu jahtaamaan rikollista kaveriaan Dale McKussicia (Mel Gibson). Kumpikin kiinnostuu ravintoloitsija Jo Ann Vallenarista (Michelle Pfeiffer).

    Ja sanonpa suoraan – Russell on ehdottomasti elokuvan coolein osa. Hän poseeraa aina tyylikkäissä puvuissa ja tukka sliipattuna, eikä suostu ottamaan skeidaa keneltäkään.

    Russell on etsivä Nick Frescia, joka pakotetaan jahtaamaan huumeita välittävää kaveriaan. Frescia joutuu koko ajan tasapainoilemaan ystävyyden ja velvollisuuksien välillä. Hänellä on herkullinen monologi, jossa hän tuskailee, miten rikollinen on kaveri, josta hän tykkää, kun taas agentti on oikeuden puolella, mutta silti vihamies. Ja hänen itsensä pitäisi toimittaa rikolliset telkien taakse, oli mikä oli.

    Pfeifferin esittämän ravintoloitsija Jo Ann Vallenarin tapaaminen lisää tunnontuskia. Pfeiffer sotkeutuu osaksi tutkimuksia ja ihastuu niin Russelliin kuin Gibsoniin.

    On ilo nähdä kipinää kaikkien välillä. Etenkin Pfeifferin ja Russellin flirttailu on sähköistä ja heidän rakkauskohtauksensa viinikellarissa on täynnä poikkeuksellisen intohimoisia suudelmia.

    Pfeifferin hahmo muuttuu eniten elokuvan aikana. Hänen hahmollaan ei ole kummoista draamankaarta, mutta alussa hän on sanavalmis, harkittu ja elegantti, kunnes Gibsoniin tutustuttuaan hän heittäytyy ja on välittömämpi. Kai muurien laskeminen on olevinaan kasvua mutta minun mielestäni se tyhmentää hahmoa.

    Michelle Pfeiffer kahden miehen välissä.

    Mel kipsissä

    Gibsonin esittämä Dale on päähenkilöistä riskaabelein – on todella rohkea veto tehdä huumediileristä romanttinen liidi. Gibson on siis stereotyyppinen hyväsydäminen rikollinen. Toimikohan hän Pretty Womanin Vivianin inspiraationa?

    Gibson ei ole Sunrisessa parhaimmillaan. Koko esitys tuntuu hakevan suuntaa. Ehkä hän yrittää esittää Dalen olevan hukassa, mutta enemmän hukassa on Gibson itse.

    Dale on siis legendaarinen huumediileri, joka yrittää päästä eroon rikollisista tavoistaan. Tai niin hän ainakin itse sanoo. Ollakseen kaidalla tiellä hän on harvinaisen höveli auttamaan vanhoja rikostovereitaan. Tuntuu siltä, ettei Dale edes oikeasti halua jättää rikosuraansa tai pitää huolta lapsestaan; vaikka hän harmittelee, miten huono isä hän on.

    Gabriel Damon Robocop 2.
    Gibsonin poikaa esittää Gabriel Damon, joka vain muutamaa vuotta myöhemmin esitti alaikäistä huumediileriä Robocop kakkosessa. Oliko Tequila Sunrise -isukilla huono vaikutus lapsinäyttelijään?

    Kuka on mystinen Carlos?

    Viranomaiset huohottavat Gibsonin niskaan, sillä hän on ainoa, joka tuntee kaupunkiin saapuvan huumeparoni Carlosin ulkonäöltä. Carlosin jäljillä on myös Raul Julian esittämä meksikolainen huumepoliisi, joka ryhtyy yhteistyöhön Russellin ja JT Walshin esittämän DEA-agentin kanssa.

    Paikallisten poliisien, huumeviraston ja meksikolaisten jatkuva valvonta hiertää erityisesti Pfeifferin suhdetta Russelliin. Viranomaisten aktiivisuudesta huolimatta Carlos onnistuu livahtamaan Gibsonin kämpille kenenkään puuttumatta.

    Entä kuka tuo mystinen huumeparoni onkaan? No, tietenkin Raul Julia. Kuka muka luulisi Julian ikinä esittävän suoraselkäistä hahmoa?

    Tykkään pahiksen kaksinaamaisuudesta – poliisi kartellin pääjehuna on hyvä koukku. Olisin kuitenkin kaivannut kylmäverisempää huumeparonia. Nyt Julia pääsee vetämään roolin turhan samalla lennokkuudella kuin Addams Familyssä. Hän on suulas hassuttelija, joka laulaa ja leikkii. Pahis olisi huomattavasti mielenkiintoisempi laskelmoivana psykopaattina.

    Carlos ei pääse oikeuksiinsa myöskään siksi, että hänen henkilöllisyytensä paljastetaan vasta niin myöhään, eikä Julialla ole kovin kummoista kemiaa Gibsonin kanssa.

    Kuka nappaa kenet?

    Loppuhuipennuksessa viranomaiset pääsevät lähelle Carlosin ja Dalen kuljettamaa valtavaa huumekuormaa. Hahmojen on valittava uskollisuuden ja velvollisuuksien välillä, kun Russell yrittää napata Julian ilman Gibsonin joutumista Walshin käsiin, Gibson joutuu pettämään Julian pelastaakseen Pfeifferin – ja Pfeiffer on… läsnä.

    Herkullinen asetelma; valitettavasti juonenpalaset loksahtelevat paikoilleen turhan laiskasti. Erityisesti Carlosin ja Dalen välienselvittelystä puuttuu kaikki jännite ja yllätyksellisyys.

    Kuten arvata saattaa, Carlos kuolee ja Dale pääsee pakenemaan viranomaisia Nickin avustuksella. Russell tekee ystävälleen myös palveluksen saattamalla tämän yhteen rakastettunsa kanssa, vaikka jääkin itse rannalle ruikuttamaan. Viimeisessä kohtauksessa Russell seuraa etäältä, kun Gibson ja Pfeiffer suutelevat ranta-aallokon kuohuissa; ah, miten kliseistä jopa 80-luvulle.

    Tuomio

    Tequila Sunrise ei ole ikimuistoinen elämys, eikä se purista kaikkia mehuja hahmojen välisistä suhteista.

    Siinä on kuitenkin tiettyä eleganssia ja energialatausta, joka vetää puoleensa. Paras osa on rehvakas Kurt Russell ihan pelkän asenteen ja stailin takia. Hänellä on myös herkullista kemiaa Pfeifferin kanssa.

    Tequila Sunrise cinematography Mel Gibson and Kurt Russell beach sunset
    Tequila Sunrisen kuvaus tekee vaikutuksen. Elokuva kylpee lämpimissä sävyissä ja vahvoissa kontrasteissa.

    Lisäksi pitää kehua jatkuvasti kaksoismerkityksillä pelailevaa dialogia ja etenkin Conrad Hallin kuvausta, joka oikeutetusti nappasi Oscar-ehdokkuuden.

    Elokuvaa pitää arvostaa myös siksi, että se edustaa harvinaista genreä, jossa rikokset ja rakkaus ovat yhtä keskeisiä tarinalle. Ehkä olen herkkis, mutta näkisin mieluusti ehtojen romanttisten trillerien tekevän comebackin.

    Erityisesti sydämeni saa sykkimään, jos tilaat YouTube-kanavani. Löydät sieltä myös lisää Russellia.

  • Arvostelussa Ninja III: The Domination – katso video!

    Arvostelussa Ninja III: The Domination – katso video!

    Legendaarisen törkytehtaan Cannon Filmsin tuottama Ninja III: The Domination on ilahduttavan happoinen sekoitus aasialaisia budoelokuvia, Manaajaa ja Flashdancea. Pääosassa nähdään Lucinda Dickey.

    Ohjauksesta vastaa Sam Firstenberg, jonka koko tuotanto on yhtä kulttiklassikkoa: hän on kipparoinut mm. useita American Ninja-, Delta Force- ja Cyborg Cop -elokuvia. Ei, sinun ei tarvitse hävetä jos et ole koskaan kuullutkaan kyseisistä elokuvista.

    Kokemus budo-lajien taltioinnista varmasti auttoi Firstenbergiä Ninja III:n ohjaamisessa. Syvällistä draamaa elokuvalta ei tarvitsekaan odottaa.

    "He's the ultimate killer
    She's the perfect weapon"

    Elokuva alkaa vihamielisen ninjan hyökkäyksellä golf-radalle. Poliisit saartavat ja tappavat hyökkääjän, mutta viimeisillä elinhetkillään tämä siirtää henkensä Dickeyn esittämään Christieen.

    Riivattu aerobic-ohjaaja suuntaa kostamaan ninjan tappaneille poliiseille, joista yksi sattuu olemaan hänen poikaystävänsä. Samaan aikaan Sho Kosugin esittämä hyvä ninja jäljittää vanhaa vihollistaan. Kosugi ja poliisi onnistuvat erottamaan riivaajan Christiestä, ja on aika viimeisen kamppailun.

    Elokuvan kohokohtiin lukeutuvat naisten takapuoliin zoomailulle pyhitetty aerobic-tunti, Christien kehon neon-valoilla skannaava arcade-pelikone ja juuresmehun avulla tapahtuva viettelykohtaus.

    Christie suostuu myös tapaamaan itämaisen velhon, joka yrittää manata pahan ninjan hengen ulos. Vaikka Christie rempoilee kahleissa kuin väkkärä, manaus ei onnistu – ei vaikka asialla on Säpinää Chinatownissa -elokuvasta tuttu James Hong. Sillä “vain ninja voi tuhota ninjan”.

    Dickey vaihtelee Christien viattoman ja riivatun puolen välillä oivallisesti. Hänessä olisi ollut ainesta vaikka naispuoleiseksi Terminaattoriksi! Oikean Christien luonne tuntuu tosin muuttuvan kohtauksesta toiseen hellästä aggressiiviseen aina käsikirjoituksen tarpeiden mukaan.

    Mahtava Cannon Films

    Kuten Cannon-elokuvat yleensä, Ninja III: The Domination on kaikkea muuta kuin Oscar-gaalaan optimoitua draamaa, eikä se niin väitäkään. Elokuva on kuitenkin selkeästi tehty vakaumuksella. Pyrkimys vääntää p***aakin pieteetillä tekeekin Cannon-tuotannoista kautta linjan niin viihdyttäviä.

    Kasarikultti on arvostellut muitakin Cannon-tuotantoja. Jatka toiminnallissa tunnelmissa Jean-Claude Van Dammen tähdittämän Bloodsportin tahtiin tai tsekkaa toinen genre-hybridi Lifeforce.

    Sivustolla on käsitelty myös Dolph Lundgrenin, Frank Langellan ja Courtney Coxin tähdittämää He-Man-seikkailua Masters of the Universe, joka lukeutuu suuriin syyllisiin nautintoihini.

    Israelilaisserkusten Yoram Globusin ja Menahem Golanin B-leffaimperiumin perintöä on niin ikään Indiana Jones -halpakopio Allan Quatermain ja kadonnut kultainen kaupunki.

  • Cult Sure: Hellraiserin kuopattu Nintendo-peli

    Cult Sure: Hellraiserin kuopattu Nintendo-peli

    Mitä tapahtui Hellraiserin NES-seikkailulle?

    Englantilaisen Clive Barkerin käsikirjoittama ja ohjaama Hellraiser (1987) esittelee yhden kauhuelokuvien kiehtovimmista hahmoista, demonisen Pinheadin.

    Vaikka kyseessä on lukuisia jatko-osia inspiroinut body horrorin klassikko, sen pohjalta ei ole koskaan julkaistu videopeliä. Elokuva on täynnä verta ja suolenpätkiä, mutta raakuus ei estänyt Jason Voorheesiä, Freddy Kruegeria, Michael Myersiä tai Alienin ksenomorfeja siirtymästä kotikonsoleille.

    Toki on huomioitava, että elokuvien Friday the 13th ja Painajainen Elm Streetillä NES-pelit ovat saavuttaneet kulttistatuksen epäonnistuneen designinsa vuoksi. Kenties emme siis menettäneet mitään…

    …Paitsi, että Hellraiserille oli kuin olikin suunnitteilla kasibittinen peli. Ja siitä piti tulla kaikkien aikojen kunnianhimoisin NES-julkaisu.

    Nousu ja tuho

    Color Dreams -pelistudion perustaja oli niin suuri fani, että osti oikeudet kehittää pelin elokuvan pohjalta. Lisenssin hinta oli 35-50 tuhannen dollarin välillä, mutta heikkolaatuisista peleistä tunnettu kehittäjä nappasi oikeudet jopa alan legendan Konamin nenän edestä. 

    Sijoittaminen ei jäänyt siihen. Kehittäjät olivat niin tohkeissaan, että upottivat projektiin kaksi miljoonaa dollaria ja jopa mainostivat julkaisua jo ennakkoon kaikkien aikojen suurimpana NES-pelinä.

    Suunnitelmat kuitenkin kariutuivat, eikä peli koskaan materialisoitunut. Mitä tapahtui?

    Hellraiser-pelin konsepti

    Kunnianhimon puutteesta ei kehittäjiä voi syyttää: suunnitteilla oli innovatiivinen yhdistelmä 3D-räiskintää ja ongelmanratkomista.

    Pelaaja kontrolloi hahmoa, joka on vangittu elokuvasta tuttuun Lemarchandin laatikkoon, joka tunnetaan myös nimellä Lament Configuration ja on periaatteessa avain Helvetin portteihin. 

    Tehtävänä on löytää pakotie muokkaamalla tätä puzzle boxia ennen kuin Pinhead kenobiittikavereineen saa pelaajan kiinni. Pelaajan valinnat vaikuttaisivat pelikenttien ulkomuotoon.

    Pelin pohjana oli paranneltu versio Wolfenstein 3D:n pelimoottorista. 8-bittinen Nintendo ei millään kyennyt tukemaan niin raskasta peliä, joten Color Dreams suunnitteli uudenlaisen pelikasetin, jota kutsutiin nimellä Super Cartridge.

    Kasetti sisälsi muun muassa uuden prosessorin ja lisää RAM-muistia valjastaakseen konsolin omat voimat tehokäyttöön: teknologian oli mahdollista manipuloida videota reaaliajassa pikselin tarkkuudella ja näyttää television ruudulla ennennäkemätön määrä värejä.

    Innovaation hinta

    Värimuutoksia ei kuitenkaan saatu toimimaan toivotulla tavalla. Kun palaset eivät loksahdelleet täydellisesti paikalleen, vaihtoehtona oli kehittää konsoliin yhdistettävä lisälaite. Yhteishinta pelikasetin kanssa olisi kuitenkin ollut korkeampi kuin Super Cartridge – joka jo itsessään oli varsin tyyris.

    Yhden ”superkasetin” valmistus maksoi 50-60 dollaria, mikä olisi todennäköisesti nostanut vähittäiskauppahinnan 100 dollariin. NES-pelit maksoivat tyypillisesti puolet siitä eli nykyrahassa noin 80 euroa (hassua, että tämän päivän X Box One -uutuudet maksavat 10-15 euroa vähemmän).

    Color Dreams yrittikin laskea muita kustannuksia. Nintendo edellytti studioita maksamaan pelien arvioinnista ja virallisesta lisensoinnista (muistanet kultareunaisen leiman omasta kokoelmastasi). Studio päätti kiertää prosessin ja julkaista epävirallisen pelin.

    Päätös oli huomattava riski. Kauhupelit eivät muutenkaan myyneet hyvin, minkä lisäksi kaupat karttoivat epävirallisten pelien myyntiä sanktioiden uhalla. Kallis myyntihinta olisi varmasti karkottanut innokkaimmankin kauhufriikin takaisin Bubble Bobblen äärelle.

    Lue myös: Doomin huijauskoodien synty

    Uudelleensyntyminen

    Viimein Color Dreams myöntyi taloudellisen riskin edessä ja peruutti pelin julkaisun – vaikka sen saapumista lupailtiin NES-konsolin lisäksi SegaMega Drivelle ja Atarin kannettavalle Lynxille.

    Kehittäjät kuitenkin välttivät todennäköisen konkurssin hyllyttämällä pelin ja luomalla nahkansa uudelleen.

    Color Dreams vaihtoi pian nimensä Wisdom Treeksi ja otti kyseenalaisen maineensa omakseen tehtailemalla useita surullisenkuuluisan kehnoja (ja epävirallisia) kristillisiä NES-pelejä.

    Studio myös pääsi kuin pääsikin hyödyntämään Wolfensteinin moottoria tuottamalla Super Nintendolle Nooan arkkiin sijoittuvan first person shooterin. Jokseenkin runollista, että leikiteltyään demonisilla voimilla kehittäjät löysivät uuden polun Raamatun avulla.

    Seuraa Hurraakerkkoa somessa:

  • Arvostelussa Hellraiser (1987) – katso video!

    Arvostelussa Hellraiser (1987) – katso video!

    Arvostelussa body horrorin klassikko – hyvää hurraaweeniä!

    Englantilainen Hellraiser vuodelta 1987 on body horrorin klassikko. Clive Barkerin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva tunnetaan erityisesti kenobiiteiksi kutsuttujen demonien hätkähdyttävästä johtajasta Pinheadistä. 

    Se on kuitenkin paljon muutakin kuin groteskilla kuvastolla herkutteleva kauhuelokuva. Ytimeltään se on rakkauselokuva. 

    Larryn (Andrew Robinson) ja Julian (Clare Higgins) avioliitto rakoilee. Larry yrittää liennytellä kireää ilmapiiriä parhaansa mukaan, mutta Julia ei voi olla muistelematta kiihkeää salasuhdetta miehensä veljen Frankin (Sean Chapman) kanssa. 

    Frankin epäillään karanneen velkojiaan, mutta totuus on jotain aivan muuta. Hän ilmestyy Julialle verisenä ja heikkona paettuaan kenobiittien kidutukselta Helvetistä.

    Saadakseen voimansa takaisin ja paetakseen demoneja lopullisesti hänen on saatava ihmisuhreja, joten hän taivuttelee rakastajansa murhaamaan puolestaan. Vaikka leffa on täynnä verta ja suolenpätkiä, hyytävimpiä kohtauksia ovat ne, joissa Julian nähdään ensin kauhistuvan, sitten nauttivan tappamisesta. 

    Frank on joutunut kidutettavaksi käytettyään Lament Configurationiksi tai Marchandin laatikoksi kutsuttua puzzle boxia avatakseen eri ulottuvuuksien väliset portit. Laite kulkeutuu Larryn tyttären Kirstyn (Ashley Laurence) käsiin, ja tämä johdattaa kenobiitit Frankin jäljille. 

    Elokuvan loppuhuipennus onkin viihdyttävää kissa ja hiiri -leikkiä, kun Kirsty yrittää jallittaa kahta pahisjoukkoa – Frankia ja Juliaa sekä kenobiittejä. 

    Itseään suuremman elokuvan illuusio

    Hellraiserin maskeeraus ja mekaaniset tehosteet ovat paikoin vaikuttavia, mutta vaatimaton budjetti paistaa valitettavan usein läpi. Silti elokuvan tunnelma vangitsee, osin varmasti Christopher Youngin scoren ansiosta.

    Parasta antia ovat tietenkin kenobiitit. Heidän johtajansa, Doug Bradleyn esittämä Pinhead on yksi kaikkien aikojen aristokraattisimmista että hyytävimmistä kauhuikoneista. Hänen ulkomuotonsa teki lähtemättömän vaikutuksen jo vuosia ennen kuin olin edes nähnyt itse elokuvaa. 

    Bonus: katso myös arvostelu toisesta body horror -kulttileffasta. David Cronenbergin Videodrome on paras scifi-elokuva, jota et ole koskaan nähnyt. 

  • Film February 2018 alkaa!

    Film February 2018 alkaa!

    Jälleen on leffat mielessä, sillä nyt startataan Film February! Elokuville omistetun kuukauden aiheina ovat muun muassa Disaster Artist, Brad Fiedel ja Uuno Turhapuro. Seuraa mukana
    Ja tietysti täällä osoitteessa https://hurraakerkko.com!
  • Arvostelussa Cherry 2000 – katso video!

    Arvostelussa Cherry 2000 – katso video!

    Cherry 2000 on western-henkinen scifi-dystopia

    Kerkon Kasarikultti on tutustunut vuoden varrella 80-luvun tai sen inspiroimiin elokuviin ja sarjoihin. Jaksot löydät YouTube-kanavaltani.

    Vuoden päättymisen kunniaksi otetaan uudelleen käsittelyyn vuonna 1987 julkaistu, western-vaikutteilla maustettu scifi-seikkailu Cherry 2000, jonka tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2017.

    Tulevaisuus (tai nykypäivä) vaikuttaa ankealta. Dystopia ei ole yhtä melankolinen kuin Blade Runner, mutta talous on kuralla, eikä elämä kaupungissa ole hääppöistä.

    Cherry 2000:n juoni

    Virastotyöntekijä Samin (David Andrews) arkea piristää yhteinen aika androidityttöystävä Cherryn kanssa – ainakin siihen asti, kun tämä menee epäkuntoon. Malli on harvinaista tekoa, joten Samin on suunnattava vaaralliselle aavikkoalueelle löytääkseen heilalleen uuden kehon.

    Sam palkkaa avukseen neuvokkaan jäljittäjän E. Johnsonin. Roolissa nähdään Melanie Griffith. Johnsonin hahmo on yllättävän edistyksellinen. Siinä missä elokuvan muut naishahmot ovat pinnallisia tai juntteja, E on itsenäinen ja vahva. Vähitellen hänestä paljastuu myös pehmeämpi puoli.

    Melanie Griffith taistelee aavikkorosvoja vastaan elokuvassa Cherry 2000.

    Hahmo on itse asiassa monitasoisempi kuin elokuvan varsinainen päähenkilö. Sam on tasainen ja taustaton, eikä missään vaiheessa selviä, miksi hän heilastelee androidin kanssa.

    Cherryn etsintöjä vaikeuttaa aavikkoa hallitseva Lester. Hänen jenginsä voi ottaa yhtä vakavasti kuin rikospomon nimen: porukka pukeutuu havaijipaitoihin ja muihin asuntoautolomailijakamoihin ja napostelee voileipiä uhreja metsästäessään.

    Seikkailun varrella Samilla alkaa olla kipinää E:n kanssa ja hän päätyy lemppaamaan Pamela Gidleyn esittämän Cherryn. Sinänsä pitäisi olla iloinen kaverin löytäessä aidon ihmissuhteen, mutta käänne vie täysin pohjan elokuvan kantavalta teemalta – Sam kun paasaa koko leffan ajan, miten erityinen persoona Cherry on. Ja yhtäkkiä robotti onkin muka täysin naiivi bimbo!

    Ei mikään Blade Runner

    Cherry 2000 jää monilta osin kauas scifi-genren muotovalioista. Sen teema on kuitenkin kiehtova ja mukana on muutama kekseliäs toimintakohtaus. Kohokohtia ovat myös Basil Poledourosin säveltämä score ja kaksimielistä kuvastoa tihkuva maailma.

    Cherry-robotti ei ole ainoa, joka sai uuden rungon nörtin urotöiden ansiosta – myös alkuperäinen arvosteluni kaipasi tuunausta. Cherry 2000 oli käsittelyssä viime helmikuussa Film Februaryn kunniaksi, mutta Kasarikultti-jakson tuotantoarvot jäivät matalalle. Uusioversiossa on terävämpi kuva ja kirkkaampi ääni. Esiintyjänlahjat ovat vakio.

    Kerkon kasarikultti on käsitellyt liudan 80-luvun merkkiteoksia ja unohdettuja helmiä. Cherry 2000 on väliinputoaja – se ei haasta kuin Blade Runner tai viihdytä kuin sekopäinen Lifeforce.

  • Arvostelussa unohdettu uranuurtaja The Last Starfighter (1984)

    Arvostelussa unohdettu uranuurtaja The Last Starfighter (1984)

    Valmistaudu Last Jedi -ensi-iltaan katsomalla tämä Star Wars -kopio

    Syksy 2018 on odotettujen scifi-elokuvien aikaa: ensi-illassa ovat niin Blade Runner 2049 kuin The Last Jedi. Sen kunniaksi arkistoista kaivetaan arvosteltavaksi tieteisseikkailu The Last Starfighter.  (more…)