It’s again time to look back on some of the musical highlights of the past summer.
For almost 20 years, I’ve had this tradition of choosing my Official Song of the Summer. The winner of that title can represent any genre or era of music, as long as it will always make you remember that summer.
Before announcing the number-one song of summer 2023, we’ll also celebrate the most memorable lyrics and the top nostalgic pick.
Best lyrics
This summer was a delightful mishmash of all kinds of music from Italo disco to salsa to techno, and I’ve probably never danced so much. I also dug into some classics – which takes us to the first categories of this “ceremony.”
Girl, do you remember me? I was the one who loved you long ago
Do you remember me? From the days when our hearts were young
“Do You Remember Me” Jermaine Jackson
Over the summer, I listened through all the solo albums of Michael Jackson’s brother Jermaine.
Jermaine pales in comparison to his brother in terms of vocal talent and sheer charisma, but he does have a couple of bangers, such as Let’s Get Serious, So Right – and Do You Remember Me, the chorus of which has so much nostalgic weight. I’m a sucker for bittersweet love songs.
Best retro
Still, another song wins this year’s Retro category, and funnily enough, it represents the same genre and time period as Do You Remember – and also has a connection with Michael Jackson.
The song has quite a compelling story. It was composed by Ryuichi Sakamoto, whose work has influenced early hip-hop and techno artists and includes film scores such as The Revenant.
Behind The Mask was originally made for a Japanese commercial in 1979, and then expanded into a longer version with Sakamoto’s band Yellow Magic Orchestra.
Since then, the song has been covered by such a diverse group of artists as Eric Clapton, The Human League, and yes, Michael Jackson. But my favorite version is the high-energy and synth-heavy take by Greg Phillinganes.
My Official Summer Song 2023
I’ve discovered many amazing new tracks over the summer, but this year’s Official Summer Song is a bit of a throwback to pre-Covid times that I rediscovered thanks to a phenomenal live performance in June. I’ve been playing this one on repeat ever since.
The song is catchy, sexy, and dark as hell – it’s everything you’d expect from one of my favorite artists. My Official Summer Song for 2023 is Faith by The Weeknd.
Adrenaliini virtaa, kun The Rasmuksen hitit soivat
Taannoinen listaus Linkin Park -suosikeistani innosti jatkamaan luurankojen koluamista – seuraavaksi on vuorossa valikoima kotimaisen the Rasmuksen tuotannon timantteja.
Lienee riskaabelia tunnustautua Rasmus-faniksi, mutta yhtyeen musiikilla on ollut merkittävä rooli elämässäni. Bändi nousi maineeseen samoihin aikoihin, kun aloin kiinnostua omien biisien säveltämisestä, ja siitä tulikin yksi suurimmista tyylillisistä esikuvistani.
Mutta mitkä ovatkaan lempparini yhtyeen tuotannosta? Otetaan
selvää!
10. Supernova (albumilta Dark Matters, 2017)
Levy Dark Matters on muuten melko mitäänsanomaton, mutta bonusbiisi on soundiltaan rikas ja “ilmava”. Taustalla kuullaan industrial-henkisiä perkussioita ja lauluosuuksissa kikkaillaan tyylikkäillä filttereillä.
9. Last Generation (albumilta Hide from the Sun, 2005)
Tämä albumi on vuosien varrella noussut suosikikseni yhtyeen tuotannosta. Äänimaailma on rosoinen ja melodiat kaikkea muuta kuin tasapaksuja. Biisien aiheet ja soundit alkoivat olla synkempiä jo edellisellä levyllä, mutta nyt balanssi melankolisten teemojen ja adrenaliinia virtaavien melodioiden kanssa on parhaimmillaan.
Last Generation on varsinainen vuoristorata. Se räjäyttää heti ensisekunneilla korville massiivisen kitarariffin ja kertsi on kuin stadion-rock-anthemista repäisty. Se on versio 2.0. edellisellä albumilla kuultavasta Time To Burnistä.
Totesin aiemmassa kirjoituksessa, ettei Linkin Park
kunnostaudu vertauskuvien saralla. The Rasmus on toista maata – metaforia viljellään
jopa epämääräisyyteen saakka. Last Generation onkin yksi monista The Rasmuksen
biiseistä, jonka merkitys jää arvoitukseksi.
The Rasmuksen fanittaminen on tuskin edelleenkään täysin kosher, mutta kyseenalaista se oli varsinkin yläasteella; moista teinityttöjen huudatusmusaa.
Suhtautumiseni bändiä kohtaan muuttui kuitenkin nähdessäni heidät livenä vuoden 2002 abiristeilyllä. Ihastuin Bulletin ja muiden rallien estottomaan energiaan. F-F-F-Fallingin soittaminen pianolla on edelleen nautinnollinen haaste – se on sointukuvioiltaan salakavalan monimutkainen.
Bullet on huomattavasti Into-albumin suurinta hittiä suoraviivaisempi revittely, malliesimerkki yhtyeelle tyypillisestä melodisesta tykityksestä. Sijoitus jääneekin näin matalalle siksi, että energia kanavoituu luovemmin monissa muissa kappaleissa.
7. You Got It Wrong (albumilta Black Roses, 2008)
Mielenkiinto yhtyeen tekemisiä kohtaan alkoi hiipua Black Rosesin kohdalla. Albumi oli turhan pliisu ja maneerit kuluneet.
You Got It Wrong kuitenkin muistuttaa yhtyeen energisemmistä päivistä. Kertosäkeessä korvataan varsin nokkelasti voimasana kitararämistelyllä. Loppupuolella kuullaan myös yksi tuotannon parhaista kitarasooloista.
6. Funeral Song (the Resurrection) albumilta Dead Letters, 2003
Intron kitarasoundi särähtää edelleen korvaan tylsänä
renkutuksena, mutta muuten poikkeuksellisen melankolinen tunnelma iskee,
etenkin sotilasmarssirummut ja hitaasti mukaan hiipivä särökitara. Biisin
esitys Ankkarockissa jäi vahvasti mieleen, kun basisti Eero lauloi
falsetilla biisin jousiosuudet.
Bonus: Bittersweet
(Apocalyptica feat. Lauri Ylönen & Ville Valo, 2004)
2000-luvun alkupuolella kelpasi fanittaa suomalaista
musiikkia. Olin saada hepulin kuullessani suuresti fanittamani Apocalyptican
kutsuneen kahden vielä suuremmin fanittamani rock-yhtyeen vokalistit esiintymään
selloin säestetyllä balladilla.
Valitettavasti Bittersweet jää kauas kaikkien kolmen tekijän tuotantojen kärkikastista. HIM:in Ville Valon ja Laurin äänet eivät sovi yhteen – Valo laulaa tunnelmallisen matalalta, minkä rinnalla Ylönen kuulostaa rääkyvän epävireisesti.
5. Keep Your Heart Broken (albumilta Hide from the Sun)
Biisissä vetoaa eniten sen instrumentaaliosuuksien kitaramelodia. ”Keep your heart broken” on myös kiehtovan kieroutunut pyyntö. Yksi bändin vaietuista voimavaroista on rumpali Aki, jonka taidot pääsevät vahvasti esiin Hide From the Sunilla – mutta kenties tällä biisillä olisi pärjätty hieman vähemmillä lautaseniskuilla.
4. Heart of Misery (albumilta Hide from the Sun)
Heart of Misery on the Rasmuksen tuotannolle kuin VenomHämähäkkimiehelle: monella tavalla sama olemus, mutta silti aggressiivinen peilikuva värikkäästä optimismista. Kova rumpubiitti puskee Laurin sylkemään hapokkaita lyriikoita todella negatiivisista tunteista; millään ei tunnu olevan merkitystä.
3. Guilty (albumilta Dead Letters)
Kappale noudattaa hyvin samanlaista kaavaa kuin Bullet, mutta on huomattavasti ammattimaisemmin tuotettu.
Kenties juuri ”arkkityyppisyyden” takia on vaikea tarkentaa, miksi Guilty nousee listalla näin korkealle, mutta siinä on jälleen niin mukaansatempaavaa draivia. Pienenä miinuksena biisin musiikkivideo on liian tummanpuhuva – ihan kuin pojista olisi yritetty väen vängällä stailata goottirokkareita. Laurin sulkafetississä oli jo riittävästi siedettävää.
2. No Fear (albumilta Hide from the Sun)
No Fear on niin uskomattoman dynaaminen, että olin vähällä sijoittaa sen listan ykköseksi. Syntikkasoundi on persoonallinen, kitarariffi iskevä ja sanoitukset kohtalokkaat. You Got It Wrongissakin kuultavat kitara- ja rumpuiskut ovat huomattavasti merkittävämässä roolissa kohottamassa draamaa.
Vaikka biisi on the Rasmuksen vastine HIM:in Join Me In Deathille, se ei todellakaan jää pelkäksi pastissiksi. Kertosäe on massiivinen anthem – pelkkää kohokohtaa jo ennen viimeisen kierroksen modulaatiota.
1. Still Standing (albumilta Dead Letters)
Ympyrä sulkeutuu: ykkösenä on rakenteeltaan ja tunnelmaltaan hyvin samankaltainen kappale kuin kymmenneksi sijoittuva Supernova.
Dead Letters -albumin hypeä ei voinut välttää, kun In theShadows soi kaikkialla. Sen tarttuvuus sai kiinnostumaan, aloitusraita First Time of My Life pakotti ostoksille ja Funeral Song yllätti melankoliallaan.
Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin elinvoimainen Still Standing, joka nousee slovarista voimanjulistukseksi. Kertsissä kuullaan hauskoja nyansseja, kuten rumpufillit jokaisen värssyn jälkeen. Propsit myös viittauksesta revontuliin – mutta taaskaan ei saa selvää, mistä biisissä on oikeasti kyse.
Kesästä tuntuu olevan jo pieni ikuisuus, mutta sen musiikkitarjontaa kelpaa edelleen muistella. Kesää rytmitti kaikki rockista teknoon ja liuta viihdyttäviä keikkoja.
Yleisesti ottaen kesän musiikkivalikoima oli poikkeuksellisen naispainotteista: energiaa toivat kiinni muun muassa GenyaRavan, Florence and The Machine ja JorjaSmith. Miesenergiaa taas edustivat Aksuli, Silver ja RobinSchultz.
Tuhansista minuuteista pitäisi kuitenkin nyt nimetä ne timanteimmat.
Kerkon Virallisen Kesäbiisin arvonimen saa tehosoitossa ollut kappale, joka innostaa raikkaudellaan ja tuo mieleen juuri kuluneen kesän.
Katso video nähdäksesi, kuka vie voiton tällä kertaa!
Syksyn sävel
Musiikki kuuluu tietysti kaikkiin vuodenaikoihin.
Syksy on lähtenyt käyntiin rokkaavissa tunnelmissa, kun olen uppoutunut Captain Beefheartin tuotantoon. Löydät kaikki kesäbiisiehdokkaat alla olevasta soittolistasta, mukana on myös maistiaisia tuolta kuuluisalta rock-yhtyeeltä.
Lähiviikkoina on luvassa lisää sisältöä musiikista ja muista
pop-kulttuuriaiheista!
Ah, miten angstista – nämä ovat lempibiisini Linkin Parkilta
Nu metallin yksi merkittävimmistä tekijöistä, Linkin Park, ei välttämättä ole suursuosikkejani, mutta bändi nousi suosioon juuri oikeaan aikaan tarjotakseen eräälle nuorelle aikuiselle väylän käsitellä omia angstejaan.
Vokalisti Chester Benningtonilla oli tunnistettava soundi ja hänen äänensä taipui niin rääkymiseen kuin heleämpiinkin osuuksiin.
Benningtonin edesmeno viime vuonna olikin suru-uutinen, sillä hän oli yksi kuuluvimmista ”aikuistumiseni äänistä”.
Tapahtuma sai myös pohtimaan, mitkä Linkin Parkin kappaleet ovat suosikkejani. Sekalaisia lemppareita on helppo heitellä, mutta varsinaista paremmuusjärjestystä on pitänyt kypsytellä pidempään.
Tässä ovat kuitenkin suosikkibiisini Linkin Parkilta – kerro omasi kommenteissa!
#10 Drawbar (albumilta The Hunting Party, 2014)
Ensimmäinen Linkin Park -albumi, jonka ostin, oli Meteora. Ihmettelin, miten bändi ei saa kasaan edes 40 minuuttia musiikkia, vaikka levylle tungetaan selväksi täytebiisiksi pitkä ja tylsä instrumentaali. Sittemmin olen ymmärtänyt, että kyseessä on tietoinen valinta: jokaiselle levylle isketään lauluton jamittelu.
Kitaristilegenda Tom Morellon komppaama Drawbar on kuitenkin muuta kuin pelkkä filler. Biisissä ei tapahdu mitään villiä, mutta kitaran, kosketinten ja marssirumpujen yhdistelmässä on roppakaupalla pahaenteistä tunnelmaa.
#9 Pushing Me Away (albumilta Hybrid Theory, 2000)
Debyyttilevyllä kuultava Pushing Me Away on kuin demoversio myöhemmin julkaistavasta Numb-hitistä. Se erottuu muista albumin kappaleista ilmavammalla soundillaan, eikä alleviivaa bändin ominaissoundia yhtä aggressiivisesti. Säkeistöjen melodiassa on tunnelmaa ja Chester pääsee venyttämään nuotteja vähän vapaammin.
#8 With You (albumilta Hybrid Theory)
With You on kummallinen kappale. Aihepiirin puolesta se voisi toimia myös balladina, mutta siihen on turboahdettu kaikki Hybrid Theory -albumin soundilliset tunnusmerkit: rosoinen kitarariffi yhdistettynä överiksi vedettyyn scratchaamiseen. Suosikkiosuuteni on DJ-soolon ja lyhyen paussin jälkeen alkava C-osa.
Yleisesti ottaen koko albumia vaivaa se, miten ”alleviivaavasti” se on miksattu – kaikilla raidoilla on väännetty nupit kaakkoon, jotta biisi varmasti repii tärykalvot hajalle.
Sivumennen sanoen Hybrid Theory on myös yksi rumimpia levynkansia, joita olen nähnyt.
#7 In the End (albumilta Hybrid Theory)
Varmasti yksi Linkin Parkin ikonisimmista biiseistä – ja samalla yksi kuluneimmista.
Dramaattisen pianointron tehoa syö jonkin verran se, miten selvästi sen tunnistaa synalla soitetuksi. Mike Shinodan filtterin läpi vedetyt räpäytykset saavat enemmän palstatilaa kuin monissa muissa yhtyeen hiteissä – kunnes Chester omii estradin toisesta kertsistä eteenpäin. Propsit C-osasta, jossa lauletaan sama osuus ensin heleästi ja sitten uudelleen raspikurkulla.
#6 Crawling (albumilta Hybrid Theory)
Hybrid Theory on täynnä nu metalin klassikoita. Itselleni yksi rakkaimmista on kuitenkin vähemmän tunnettu Crawling, sillä se oli ensikosketus koko yhtyeeseen.
Tummiin pukeutunut, keskellä jääluolaa (?) esiintyvä bändi raivoaa parantumattomista haavoista ja sisintä syövästä mielipahasta; aijai, miten Chesterin aggressiivisuus ja biisin lyriikat puhuttelivatkaan.
Videokin aiheutti kuvastollaan pienen aivoräjähdyksen – värimaailma on tyylikäs ja tuplanopeudella kuvaaminen säväyttää sopivasti. (Raskaasta musiikista tykkääminen oli yleisesti ottaen kuin kielletty hedelmä teinille, joka muuten kuunteli the Beatlesiä ja Phil Collinsia.)
BONUS: Enjoy the Silence (Reinterpreted by Mike Shinoda, 2004)
Linkin Parkin jäsenillä ehti olla useita sivuprojekteja: DJ Joe Hahn esimerkiksi ohjasi valtaosan yhtyeen musiikkivideoista. Mike taasen teki nu metal -henkisen remixin Depeche Moden klassikkobiisistä. Olen Depeche Mode -fani, mutta saatan jopa pitää tästä versiosta enemmän kuin alkuperäisestä.
Repivine kitarataustoineen balladi on uskollinen Hybrid Theory -albumin jopa tunkkaiselle äänimaailmalle, mutta on silti tunnelmaltaan kypsempi ja suureellisempi. Meteora on yleisesti ottaen edeltäjäänsä ajattomampi kokonaisuus, vaikka edustaakin edelleen puhtaasti nu metal -genreä.
Piano- ja jousitausta säkeistöjen alla antaa From the Insidelle herkän alavireen ja pohjustaa mahtipontista kertosäettä. Musiikkivideo herkuttelee kameran heilutuksilla ja dolly-ajoilla ja bändi eläytyy esitykseen kokeneiden stadionrokkareiden elkein.
#4 Burning In The Skies (albumilta A Thousand Suns, 2010)
Vaikka moni kappale puhuttelee sisäistä teiniäni, en ole koskaan pitänyt Linkin Parkin lyriikoita erityisen älyllisinä.
Burning In The Skies tarjoaa kuitenkin poikkeuksellisen lyyrisen ja vertauskuvallisen kertomuksen kariutuneesta parisuhteesta.
Biisi on harvinainen myös äänimaailmaltaan. Verrattain kepeä melodia puoliakustisen kitarataustan säestyksellä siirtää Linkin Parkin yhden askeleen lähemmäs pop-bändiä.
#3 No More Sorrow (Minutes to Midnight, 2007)
Yhtyeen kolmas täysin uutta materiaalia sisältävä albumi ei aikanaan ensikuulemalta iskenyt ja fanius alkoi muutenkin hiipua, mutta tätä listaa kootessani huomasin sen sittenkin olevan kaikin puolin iskevä paketti. Mustavalkoinen levynkansi on myös tyylikkään dramaattinen.
Eniten albumilta kuitenkin edelleen kolahtaa No More Sorrow, joka nappaa mukaansa heti alusta lähtien. Kitaranvingutus kovien rumpufillien rytmittämänä johdattaa tiivistunnelmaiseen rock-aggreiluun, joka liikkuu piristävästi nu metallin ja punkin välimaastossa. Kertosäkeiden taustalla kuullaan myös poikkeuksellisia taustaharmonioita.
#2 Don’t Stay (albumilta Meteora)
Kakkoseksi nousee biisi, joka alun perin innoitti ostamaan koko Meteora-levyn. Don’t Stayn kitarariffi aloittaa albumin räjähtävällä energialla.
#1 Numb (albumilta Meteora)
On yllättävän vaikeaa tiivistää sanoiksi, mikä ylivoimaisessa suosikissani vetää niin puoleensa. Biisin erityisyyden vain kuulee.
Intron persoonallisesta syntikkasoundista noustaan From the Inside -tyyliseen mahtipontisuuteen, mutta toteutus on huomattavasti dynaamisempi. Mike antaa Chesterin loistaa valokeilassa, ja syystä: rauha ja roso yhdistyvät lauluesityksessä täydellisesti.
Kaiken kaikkiaan kappale on tunnelmaltaan huomattavasti kypsempi kuin aiemmin mainittu With You. Numb on melankolian oma nyrkkiä nostava power anthem.
Musiikkivideo jatkaa monista aiemmista videoista tuttua sorsitun nuoren ja alhaisen värisaturaation linjaa, ja pojat pitävät bänditreenejä kirkossa.
Nu metal -soundin comeback?
Kokeiltuaan kaikkea rockista elektroniseen musiikkiin Linkin Park on käynyt radikaalimman muutoksen musiikissaan kuin esimerkiksi kotimainen kameleontti HIM.
Suosion alkuaikoina emme kehdanneet pitää bändiä katu-uskottavana (valkoihoiset heviartistit räppäämässä!?), mutta piireissä ymmärrettiin: bändi levytti muun muassa hiphop-legendojen Jay Z:n ja Chali 2nan kanssa.
Olisikin mielenkiintoista kuulla paluusta alkuaikojen rapia ja metallia yhdistävään soundiin. Nu metalin on aika tehdä comeback! Mutta pystyykö kukaan korvaamaan Chesteriä?
Nik Kershaw muistetaan hiteistä, kuten The Riddle – ja käynnistään Suomessa.
Kun tapasin The Riddlen esittäjän…
Yllättävän lyhyt. Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun tapasin Nik Kershaw’n vuoden 1998 Syksyn Sävelen finaalilähetyksen kulisseissa.
MTV3:n perinteisen musiikkikisan suosio oli tuolloin pohjalukemissa, mikä kuvastui studion pienessä koossa. Voittokappaleesta, Marita TaavitsaisenAndrésta, nousi yllättäen jättimäinen hitti, mikä palautti ohjelman aiemmin nauttiman arvostuksen kuin korkeamman tahon armosta (tosin vain muutamaksi vuodeksi).
Noihin aikoihin comebackia yritti moni muukin takavuosien musiikillinen suosikki. 80-luvun artistit, kuten Modern Talking, julkaisivat Best of -kokoelmia ja remix-versioita vanhoista hiteistään kosiskellakseen uutta sukupolvea.
Aallon mukana myös herra Kershaw rantautui kylmään pohjolaan. Hänet oli kutsuttu Syksyn Sävelen tähtivieraaksi esittämään kasariklassikkonsa Wouldn’t It Be Good ja The Riddle.
Jälkimmäinen kappale oli jäänyt mieleen Ostos-tv:n mainoksesta, jossa puffattiin ”äärimmäistä” 80-luvun hittikokoelma-CD:tä. Lyhyt näyte riitti tekemään teininörtistä fanin ja rohkaisi pyytämään nimikirjoitusta iskelmäkisan kuvaustauolla.
Jo se, että saatoin lähestyä brittiartistia ilman kenenkään estelyjä, kertoi suosion huipun jääneen jo taa. Aivan kuin se, että mies oli suostunut tällaisen ohjelman vieraaksi ei olisi jo paljastanut samaa asiaa.
80-luvun päättymisestä viesti myös vaalean jättipehkon vaihtuminen lyhyeen tummaan kampaukseen ja värikkäiden vaatteiden mustaan pooloon. Kershaw näytti ennemmin Kummelin Timo Kahilaiselta vetämässä Steve Jobs -imitaatiota kuin legendaarisen Live Aid -hyväntekeväisyyskonsertin tähdeltä.
Oli miten oli, niiden 30 sekunnin ajan, kun Kershaw vastasi ootogrääf pliis -pyyntöön, artisti vaikutti mukavalta ja brittiläisen kohteliaalta.
Missä Nik Kershaw on nyt?
Nimikirjoitus on sittemmin kadonnut, eikä Kershaw välttämättä edes muista käyneensä Suomessa.
Vaikkei kuusikymppinen artisti kamppaile kuunnelluimpien kappaleiden listan kärkisijoista, aktiivinen hän edelleen on. Keikkaa pukkaa ympäri Eurooppaa ja tuoretta musiikkia kuultu useiden leffojen ääniraidoilla. Sivustollaan hän luonnehtii itseään itseironisesti “lyhyeksi, mutta täydellisesti hahmottuneeksi” artistiksi.
Vuosien varrella Kershaw on tehnyt yhteistyötä monien britti-rock-tähtien kanssa. Hän on muun muassa laulanut taustoja Elton Johnille yhdessä George Michaelin kanssa. John on kehunut Kershawta ”sukupolven parhaaksi lauluntekijäksi”.
Kershawn suurimmat hitit eivät ole vuosien saatossa menettäneet tehoaan huolimatta siitä, että artisti on itse hirtehisesti todennut The Riddlen olevan ”hölynpölyä; 1980-luvun pop-tähden hämmentynyttä horinaa”.
Erityisen hyvältä biisit kuulostivat livenä MTV3:n studiossa, jossa ne saivat Joel Hallikaisen ja Timo Koivusalon pitämään suunsa kiinni edes hetken aikaa ja teininörtin ensi kertaa myöntämään, että 80-luvulla tehtiin sittenkin hyvää musaa.
Elokuva voi jäädä mieleen monesta syystä: yllättävästä juonenkäänteestä, ikimuistoisesta roolisuorituksesta – tai vaikka musiikistaan. Monien klassikoiden – kuten Hyvät, Pahat & Rumat, Blade Runner tai Star Wars – kohdalla musiikista tulee niin ikonista, että melodiat syöpyvät yleiseen pop-kulttuuritietoisuuteen.
Toisinaan soundtrack voi tarjota jopa enemmän kuin juoni. HurraaKerkko listaakin nyt kymmenen kappaletta, jotka ovat tuoneet enemmän iloa kuin leffat, joita varten ne on alun perin tuotettu.
Lista keskittyy pop-kappaleisiin – huonoja leffoja oivilla orchestral-musiikeilla löytyisi toinen mokoma. Jos artikkelissa haukutaan joku suosikkileffasi, on syytä muistaa, että biisin tai leffan “hyvyys” on subjektiivista.
Joka tapauksessa, tässä on Hurraakerkon top 10 hyvää biisiä huonosta elokuvasta.
11. Faith Hill: There You’ll Be (elokuvasta Pearl Harbor, 2001)
Michael Bayn yritys toisintaa Titanicin menestys omalla rakkauselokuvan ja traagisiin tositapahtumiin perustuvalla tehoste-blockbusterilla jäi historiallisesti epätarkaksi kliseillä ratsastukseksi. Pearl Harborin pommituksesta kertova teos oli suutari, mutta Hans Zimmerin romanttiset teemat ja country-tähti Faith Hillin tunnusbiisi olivat vireessä.
10. Frank Stallone: Far From Over (elokuvasta Staying Alive, 1983)
Varmasti ohjaajan pallilla istuneen veljensä Sylvesterin auttamana Saturday Day Fever -diskoklassikon ei-niin-klassisen jatko-osan tunnarin purkittajaksi päässyt Frank Stallone uhoaa, ettei peli ole vielä menetetty. Myönnettäköön kuitenkin, että kerrankin musavideossa katsoo mieluummin pätkiä leffasta kuin artistista esiintymässä.
Hatunnosto siitä, että Staying Alive vaikuttaa musavideon perusteella varsin intensiiviseltä elokuvalta.
9. Steven McClintock: The Edge of a Dream (elokuvasta Space Mutiny, 1988)
Mystery Science Theaterkin irvailee, miten Space Mutinyn lopputekstien aikana kuultava kappale kuulostaa monen tunnetumman kasarock-biisin kopiolta. Jotain tunnelmallista ja kohtalokasta Steven McClintokin haaveilussa kuitenkin on.
8. The Smashing Pumpkins: The End Is the Beginning Is the End (elokuvasta Batman & Robin, 1997)
Ollakseen kenties kaikkien aikojen pahamaineisin supersankarielokuva, Batman & Robinin soundtrack on täynnä timanttia populäärimusiikkia. The Smashing Pumpkinsin “tunnari” on huomattavasti itse elokuvaa rosoisempi ja vauhdikkaampi.
7. Tuesday Knight: Nightmare (elokuvasta Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master, 1988)
Kolmannessa Elm StreetissäKristeniä esittänyt PatriciaArquette ei voinut uusia rooliaan raskauden vuoksi. Vaikka leffasarjojen näyttelijävaihdokset ovat usein häiritseviä, Tuesday Knight hoitaa homman kotiin ja ottaa lisäksi tuplaroolin tuotannossa esittämällä Renny Harlinin ohjaaman elokuvan aavemaisen tunnarin.
6. Limp Bizkit: Take a Look Around / Metallica: I Disappear (elokuvasta Mission: Impossible 2, 2000)
Ethan Huntin toinen seikkailu jäi kauas saamastaan hehkutuksesta, mutta se oli vuoden suosituimpia elokuvia. Menestystä nautti myös leffan tunnari Take A Look Around, joka päivitti vanhan tunnusmelodian aggressiiviseksi numetal-revittelyksi.
Myös Metallican soundtrack-kontribuutio I Disappear on kelpo rock-ralli, vaikkei bändin suosituimman tuotannon tasolle ylläkään. Molemmissa musiikkivideoissa on huomionarvoista, miten bändin jäsenet heittäytyvät action-tähdiksi.
5. Will Smith feat. Kool Mo Dee, Dru Hill: Wild Wild West (elokuvasta Wild Wild West, 1999)
Varmasti Men In Black -tuplaosuman (hittileffa ja hittibiisi) innoittamana Will Smith purkitti myös lännenseikkailu Wild Wild Westin tunnarin. Elokuva sai kylmää kyytiä niin kriitikoilta kuin yleisöltä, mutta Stevie Wonder -samplen päälle tehtailtu tunnari polkee positiivisella vauhdilla. Harvinaista nähdä miespuoleinen rap-artisti tanssimassa pitkän koreografian tahtiin.
4. Duran Duran: A View To a Kill (elokuvasta 007 – Kuoleman katse, 1985)
Roger Mooren viimeinen 007-seikkailu on sekava ja tylsä, mutta biisi A View To a Kill on yhä ainoa Jenkkilän listaykköseksi noussut Bond-tunnari. Kyllä – edes Skyfall ei yltänyt samaan.
3. Kiss (elokuvasta Under the Cherry Moon, 1986)
It ain’t no Purple Rain.
Et ehkä tiennytkään, että tämä biisi on alun perin tuotettu elokuvaa varten? Artistin itsensä ohjaama musikaalidraama menestyi vain Golden Raspberry -gaalassa, mutta Kiss-kappaleesta on tullut yksi Princen suosituimmista biiseistä – varmasti osin kiitos Julia Robertsin ja Pretty Womanin.
2. Aaliyah: Try Again (elokuvasta Romeon on kuoltava, 2000)
22-vuotiaana menehtynyt laulajatar Aaliyah ehti kokeilla näyttelijänlahjojaan muutamassa flopanneessa Hollywood-tuotoksessa. Jytäävillä syntikoilla ja pehmeillä r’n’b-soundeilla pelaava Try Again on edelleen seksikäs biisi, Jet Lin läsnäolostakin huolimatta.
1. The Immortals: Techno Syndrome (elokuvasta Mortal Kombat, 1995)
Listan kärkeen nousee tiukka eurodance-tykitys porsaanreiän avulla. Techno Syndrome tuotettiin videopeliä varten vuonna ’93, mutta hitiksi se nousi vasta Mortal Kombat -filmatisoinnin myötä. Supertarttuvasta kappaleesta on tullut niin ikoninen, että sitä kutsutaankin yleisesti Mortal Kombat Themeksi.
Bonus: Hyvä biisi hyvästä leffasta – Anthony Hamiltonin Freedomia hehkutettiin myös Quentin Tarantinon musiikkivalintoja käsittelevässä Film February -artikkelissa
Kesä oli kaikkea muuta kuin helteinen auringonpalvojien unelma, mutta musiikkirintamalla kuluneet kuukaudet ovat tuoneet mukanaan useita uusia kuumia tuttavuuksia.
Kesäbiisin valinnassa oli tänä vuonna jotain muutakin erityistä – jokavuotista perinnettä vietetään jo kymmenettä kertaa! Juhlan kunniaksi paljastus tehdään ensimmäistä kertaa videomuodossa. Muistathan tilata YouTube-kanavani.
Mukana kisassa olivat mm. The Weeknd, Freeweights, Becky Hill ja Ed Sheeran – katso video selvittääksesi, mikä kappale lopulta nousi Kerkon Viralliseksi Kesäbiisiksi 2015. Tuttuun tapaan nostamme hattua myös parhaille lyriikoille ja ikivihreimmälle retropoiminnalle.
Tästä soittolistasta löydät kaikki ehdokkaat. Bonuksena listan lopussa on valinta syksyksi, joka tällä kertaa on Alex Vargasin esittämä Solid Ground.
